Kiinnostaako tarina?

Joten tässä pikku näyte... (Kira on sitten se "päähenkilö" ja naispuolinen sellainen...)

   He ratsastivat hetken vaiti. Joki virtasi reilut sata jalkaa heidän oikealla puolellaan. Sen penkoilla kasvoi isoja pajuja, juuret osittain vedessä. Hiukan edempänä puullisuus alkoi lisääntyä. Puut olivat vanhoja ja suuria, ja mitä syvemmälle metsikköön he kulkivat, sitä erikoisemmiksi ne muuttuivat. Kira ihasteli niiden kaarnan kuvioita ja käyriä oksia, jotka riippuivat matalalla tai kohottautuivat kohti taivasta. Derfys pysäytti hevosensa.
” Katsokaa.”
   Lähellä metsän reunaa oli mökki. Sen seinien alaosa oli rakennettu samanlaisista isoista kivistä kun heidän viimeöinen suojansa, mutta muuten se oli pystytetty paksuista hirsistä. Katto oli koottu kellertävistä tiilistä. Mökin edustalla oli muutama ämpäri nurin, ja hieman kauempana näkyikin kaivo. Talo näytti hyvin hoidetulta ja asutulta. Kira vilkaisi ympärilleen, muttei nähnyt ketään.
”Taitaa olla paimentolaisen mökki,” Derfys totesi, ”Mahtaisikohan sieltä saada ruokaa?”
” Minä käyn kysymässä,” Kira sanoi ja hyppäsi alas satulasta.
” Miksei mennä yhdessä?” Derfys kysyi.
”Koska sinä pelotat ihmiset pelkällä ulkonäölläsi ja Chrys löisi ja pyytäisi ruokaa vasta sitten,” Kira huusi olkansa yli mennessään taloa kohti. Chrys virnisti hieman.
” Se on kyllä totta.” Derfys irvisti.
   Kira lähestyi taloa. Hän seisahtui muutaman jalan päähän sen ovesta.
” Huhuu?” Ei vastausta. Kira astu ovelle ja koputti. Ei vieläkään mitään. Hän työnsi ovea varovasti, ja se aukeni narahtaen. Kira astui kynnyksen yli ja seisahtui. Huoneita oli vain yksi, ja se oli kaaoksessa. Tavaroita oli nurin ja muutama tuoli oli rikottu palasiksi. Yhdellä seinällä ollut astiahylly oli kaadettu ja savenkappaleita oli kaikkialla. Kira ei tiennyt mitä tehdä. Hänen epäröidessään, lattialankun välistä ilmestyi esiin rotta. Se kipitti Kiran ohi ulos. Kira tuijotti sen perään ja kääntyi katsomaan mistä se oli tullut. Hän henkäisi huomatessaan rotan jättäneen jälkiä. Hän kumartui katsomaan. Ne olivat punaisia, ja hän kosketti yhtä. Jotain tahmeaa tarttui hänen sormeensa. Verta.
   Kira suoristautui. Ehkä hänen pitäisi hakea miehet. Mutta joku saattoi olla pulassa. Hän terästäytyi ja katsoi lattiassa olevaa reikää. Hän potkaisi tuolikappaleet sivuun, ja niiden alta paljastui lattialuukku. Hän henkäisi syvään ja veti luukun auki. Hän erotti vain portaat pimeässä. Hän alkoi laskeutua niitä varovasti alas.
   Kellarissa oli hämärää, ainoa valo tuli avonaisesta luukusta ja lattialankkujen raosta. Hän erotti seinän vieruksilla rikottuja tynnyreitä. Hän kumartui haistamaan yhtä. Se haisi kuivatulle lihalle. Toisessa oli ollut suolaa. Hän kääntyi ympäri nähdäkseen mitä muuta kellarissa oli. Perällä oli lisää tynnyreitä. Ja muutaman tynnyrin välistä näkyi jalkapari. Kira astui lähemmäs ja kurkisti tynnyrien taakse. Hän hätkähti, peitti suunsa kädellään ja perääntyi portaille. Tynnyrien välissä makasi mies. Miehen pää oli poissa, jäljellä oli vain karkea kaulan tynkä, ikään kuin pää olisi revitty irti, tai katkaistu jollain todella tylpällä. Verta oli levinnyt haavasta ympäriinsä, se oli vielä kiiltelevää ja tuoretta. Sen hetken aikana jona hän ruumista katsoi, hän erotti hampaanjälkiä miehen käsissä. Se rotta, Kira ajatteli, se oli syönyt…Kira hoippui portaat ylös, ja huoneen halki ulos. Hän voi pahoin, ja oksensi talon kulmalle. Hän näki miten Derfys ja Chrys lähtivät ratsastamaan häntä kohti, Derfys taluttaen hänen hevostaan.
” Mitä tapahtui?” Chrys kysyi kun he tulivat lähemmäs. Kira selosti vaimeasti mitä oli nähnyt. Chrys hyppäsi alas hevosensa selästä ja katosi talon taakse.
” Oliko hän ollut kuolleena kauankin?” Derfys kysyi laskeutuen myös maahan. Hän tarttui Kiraa lohduttavasti olkapäästä.
” En usko,” Kira sanoi ja tunsi taas oksennuksen suussaan, ”Veri vaikutti tuoreelta…” Hän yökkäsi taas. Derfys taputti hänen selkäänsä lohduttavasti. Chrys ilmestyi talon takaa. Hän viittasi Derfykselle.
” Tule katsomaan.” hän pyysi. Derfys ja Kira seurasivat häntä. Chrys johdatti heidät talon taakse metsikköön. Maa oli täynnä jälkiä, kuin jokin raskas olisi kulkenut siellä. Chrys johdatti heitä kuitenkin syvemmälle, lähemmäs jokea, jossa maa oli pehmeämpää ja ruohotonta. Hän osoitti jälkiä. Derfys kyykistyi maahan ja siveli sormellaan yhden jäljen reunaa.
   Kulkijalla oli vain neljä varvasta. Jalkapohja oli omituisen mallinen, melkein kokonaan tasapaksu ja hieman neliskanttinen. Jäljen koosta päätellen, sen jättäjä oli ihmisen kokoinen, ehkä hieman pienempi. Kira tunnisti jäljen hyvin. Gav Brevin kääpiö Dug oli opettanut heidät jäljittämään, koska se kuulemma tulisi hyödyksi joskus. No nyt tuntui olevan se hetki.
”Hiisiä.” Derfys sanoi huokaisten. Hän nousi seisomaan ja katseli kosteaa maata. Jäljistä päätellen niitä oli tusinan verran. Osa jäljistä oli painunut syvemmälle kuin toiset, aivan kun ne olisivat kantaneet jotain.
” Ne kävivät varastamassa ruokaa.” Kira sanoi muistaessaan tynnyrit kellarissa. Hänen mieleensä nousi kuva ehjistä tynnyreistä kellarin perällä. Kauhu tarttui häneen.
” Ne tulevat takaisin! Kellarissa oli vielä tynnyreitä täynnä kuivattua lihaa, ne tulevat hakemaan ne!” Hän tarttui Chrysia hihasta. Derfyksen kasvot olivat kalvenneet. Hän vilkaisi ympärilleen levittyvää metsää.
” Meidän taitaa olla paras lähteä,” hän sanoi matalalla äänellä. Chrys seisoi vaiti, silmät tarkkaillen pensaita ja puunrunkoja. Hänen kuulonsa oli parempi kuin Kiralla, joka tarkkaili Chrysin ilmeitä siltä varalta että tämä kuulisi jotain. Hitaasti he alkoivat perääntyä kohti taloa ja hevosia. Miten kaukana hiisien pesäpaikka mahtoi olla? Miten kauan siitä oli kun he olivat viimeksi kulkeneet tästä? Kira oli helpottunut kun he pääsivät takaisin aukealle, ja hän kiirehti hevosten luo. Chrys tuli metsästä viimeisenä, tarkkailen kaikkea mikä liikkui. Hän kääntyi noustakseen hevosensa selkään, kun seisahtui äkkiä. Kira hermostui entisestään. Hän ei kuullut muuta kuin tuulen suhinan puiden oksissa, mutta Chrysin ilmeestä päätellen tämä oli kuullut jotain muutakin.
” Mitä?” Kira sihahti Chrysille, mutta tämä heilautti torjuvasti kättään vaientaakseen hänet. Hiljaisuus venyi. Derfys nielaisi. Hevoset alkoivat liikehtiä levottomasti ja Kira puristi omansa suitsia lujaa.
” Nouse nyt vain ratsaille ja lähdetään.” Kira rukoili. Chrysin seikkailunhalu voisi tulla heille kohtalokkaaksi. Hiidet liikkuivat vain isoissa joukoissa, ja vaikka ne olivatkin ihmistä hiukan pienempiä, ne olivat vaarallisia. Ne repivät ja silpoivat uhrejaan mielellään ja hyökkäilivät usein ilman mitään syytä. Ne olivat jatkuvassa sodassa serkkujensa örkkien kanssa, syystä jota ihmiset eivät tienneet. Kiran ei tehnyt mieli kohdata niitä.
” Kira on oikeassa,” Derfys sanoi, ”Meidän taitaa olla parasta läh-”
   Samassa maahan heidän eteensä iskeytyi nuoli. Derfys kirosi. Hänen hevosensa alkoi vikuroida hermostuttaen kahta muuta entistä enemmän.
”Chrys!” Kira huudahti, ja vihdoinkin Chrys liikkui ja nousi ketterästi hevosensa selkään samalla hetkellä kun metsän reunaan ilmestyi reilu tusina hiisiä. Kira oli aiemmin nähnyt vain yhden hiiden, ja sekin oli ollut kuollut. Se oli ilmestynyt Gav Breviin ryöstelemään, ja se oli tapettu, jonka jälkeen sitä oli pidetty näytteillä merkkinä kaupungin rohkeudesta. Hiidet olivat rumempia kuin Kira muisti. Niillä ei juurikaan ollut nenää, vain kaksi viiltoa silmien alapuolella olevassa lihanystyrässä. Niiden suu oli hyvin leveä ja täynnä hampaita, ne kasvoivat vieri vieressä työntäen toisiaan vinoon. Silmät olivat suuret ja ulkonevat, niissä oli liskomainen iiris, eikä luomia lainkaan, vaan ne räpyttelivätkin samaan tapaan kuin liskot. Niillä oli hiukset, mustat ohuet haituvat kasvoivat paikoittain niiden päänahasta, ja ne oli solmittu palmikoiksi kuten joillakin sotureilla oli tapana. Niiden korvat olivat hyvin pitkät ja hyvin kapeat, ja monilla roikkui niistä koristeita, luita ja sormuksia. Ne olivat pukeneet ylleen haarniskoita, jotka joskus olivat kuuluneet ihmisille. Nyt niitä oli halkaistu ja pienennetty hiisille sopiviksi, ja ne näyttivät yhtä epämuotoisilta kuin niiden kantajatkin. Hiidet seisoivat hieman kumarassa, jalat ulospäin työntyneinä, ja ne olivat suunnilleen Kiran kokoisia, mutta reilusti Derfystä ja Chrysiä lyhyempiä. Ne seisoivat virnistellen metsänreunassa aseet koholla, osalla oli jousi mutta toisilla oli omituisen mallisia miekkoja ja kirveitä. Niiden terät olivat sahalaitaisia tai täynnä omituisia piikkejä.
”Kauniss ihminen…” Yksi niistä sihahti ja toiset raakkuivat jotain niiden omalla kielellä.
” Kauniss ihminen sssaaa korisstaa miekkaani.” se sihahti taas ja kohotti miekkansa terää. Kira tunsi pakokauhun hiipivän ylleen. Derfys mietti kuumeisesti mitä tehdä. He voisivat ratsastaa suoraan hiisiä päin, ja murskata muutaman niistä hevosten jalkoihin, mutta entä sitten? Pitäisikö heidän vain paeta paikalta ja jättää hiidet riehumaan pitkin seutua? Joen varsilla asui varmasti monia paimentolaisia ja kalastajia. Voisiko Derfys elää itsensä kanssa jos hän jättäisi heidät hiisien armoille? Hän katsoi toisia. Chrys näytti valmiilta taisteluun, hänen kätensä lepäsi miekan kahvalla ja hän näytti päättäväiseltä. Kira taas oli kalpea ja hänen katseensa haravoi hiisijoukkoa lievästi pakokauhuisesti. Derfys kumartui Kiraa kohti.
” Jos me hyökkäämme, pärjäätkö sinä?” Kira katsoi häntä hetken pelokkaan näköisenä, sitten hän nyökkäsi.
” Varmastiko?” Derfys kysyi. Kira nyökkäsi uudestaan. Derfys nyökkäsi takaisin ja puhui Chrysille matalasti etteivät hiidet kuulleet.
” Ratsastetaan niitä päin ja tapetaan niin monta kuin mahdollista, sitten ratsastetaan jokea pitkin pakoon. Ja Chrys, ei mitään sankaritekoja.”
   Chrys rypisti kulmiaan hänelle, mutta nyökkäsi ymmärtäneensä. Hiidet jatkoivat irvistelyään. Ne olivat tulleet enemmän aukealle. Derfys mietti mikseivät ne vain ampuneet heitä nuolilla. Sitten hän muisti hiisistä kuulleensa jutut, ja muisti että ne nauttivat monimutkaisemmasta tappamisesta. Derfys veti kirveensä esiin ja kannusti hevosensa laukkaan. Hiidet lähtivät ryntäämään heitä kohti kiljuen, ja hetken Derfys mietti miten tyhmiä ne mahtoivatkaan olla. Hän iski kirveellään oikealle ja vasemmalle, halkaisi muutaman kallon kahtia. Ne kaatuivat korahtaen maahan tovereidensa tallottavaksi. Derfys ohitti hiisijoukon ja kääntyi ratsastaakseen uudestaan niiden läpi. Hän näki Chrysin huitovan miekallaan hänen hevosensa piirittäneitä hiisiä. Niiden musta veri roiskui kaikkialla hänen miekkansa tiellä. Kira oli myös vetänyt miekkansa esiin, hän pisteli sillä sinne tänne. Samassa hiidet piirittivät Derfyksenkin, ja alkoivat nykiä hänen jalkojaan koittaen saada hänet putoamaan. Hän torjui piikkisten miekkojen iskuja ja koitti samalla pysyä tasapainossa. Hän näki kauhukseen miten lisä hiisiä ryntäsi metsiköstä koko ajan. Ne olivat huijanneet heitä.
   Kira tunsi miten jokin nykäisi rajusti hänen jalkaansa, ja samassa hän jo putosi satulasta. Hän ponnahti nopeasti jaloilleen ja huomasi olevansa hiisien piirittämänä. Hän torjui kömpelösti niiden istuja. Jokin terävä tökkäsi häntä toiseen kylkeen, ja samassa jokin repäisi hänen jalkaansa. Hän tunsi paniikin hyökyvän ylleen. Ajattele, hän komensi itseään, Toimi! Hiidet tuntuivat nauttivat siitä että saivat repiä häntä kappaleiksi pikku hiljaa, ne eivät yrittäneetkään tappaa häntä kerralla. Niiden keltaiset silmät olivat voitonriemua täynnä. Minähän en tähän kuole, jokin ääni sanoi Kiran sisällä. Hän kohotti miekkansa ja alkoi iskeä laajassa kaaressa hiisiä kohti. Mustaa verta ryöppysi hänen ylleen terän viiltäessä kauloja auki. Haarniskat olivat vanhoja ja ruostuneita, ja hänen miekkansa halkaisi he helposti. Hän näki hiisien suuttuvan, niiden suut vääntyivät irveeseen. Hän oli tappanut niitä, ne halusivat kostaa. Hän perääntyi huitoen miekallaan koko ajan, hänen hevosensa hirnui levottomana hieman kauempana. Kiran selkään törmäsi jokin, ja hän kääntyi miekka koholla – Mutta se oli Chrys joka silpoi hiisiä kappaleiksi. Kira oli helpottunut, ja taistelu muuttui äkkiä vain yhdeksi harjoitukseksi. He taistelivat selät vastakkain, iskien hiisiä sivuun. Niiden raajoja leikkautui irti, terät katkesivat, kallot halkesivat. Ja silti ne vain hyökkäsivät. Kira oli kuullut hiisien perään antamattomuudesta, muttei ollut ottanut sitä tosissaan. Hän alkoi hengästyä. Chrys heilutti miekkaansa kevyesti, vaikka se painoi puolet enemmän kuin Kiran lyhyt teräinen. Hänen silmänsä loistivat taistelun huumassa. Hän oli omassa elementissään. Tämän hän osasi. Viis kielistä joita piti opetella, tämä oli hänen alaansa. Hän oli madhirnien verta, soturi ja tappaja jo syntyessään. Hänen miekkansa hohti mustasta verestä, kaikkialla maassa makasi kuolleita hiisiä. Jostain lensi nuoli ja iskeytyi Chrysin vasempaan olkapäähän. Hän katkaisi sen varren kuin ohimennen ja jatkoi miekkailua. Äkkiä hiidet väistyivät kirkuen ja Derfys ratsasti Kiran ja Chrysin viereen heidän hevosiaan pidellen. Hänen kirveensä oli verinen, ja hän näytti hengästyneeltä.
” Ratsaille, pian! Niitä tulee koko ajan lisää, emme voi millään voittaa niitä!”

Nti Kuutamo kirjoitti:

Joten tässä pikku näyte... (Kira on sitten se "päähenkilö" ja naispuolinen sellainen...)

   He ratsastivat hetken vaiti. Joki virtasi reilut sata jalkaa heidän oikealla puolellaan. Sen penkoilla kasvoi isoja pajuja, juuret osittain vedessä. Hiukan edempänä puullisuus alkoi lisääntyä. Puut olivat vanhoja ja suuria, ja mitä syvemmälle metsikköön he kulkivat, sitä erikoisemmiksi ne muuttuivat. Kira ihasteli niiden kaarnan kuvioita ja käyriä oksia, jotka riippuivat matalalla tai kohottautuivat kohti taivasta. Derfys pysäytti hevosensa.
” Katsokaa.”
   Lähellä metsän reunaa oli mökki. Sen seinien alaosa oli rakennettu samanlaisista isoista kivistä kun heidän viimeöinen suojansa, mutta muuten se oli pystytetty paksuista hirsistä. Katto oli koottu kellertävistä tiilistä. Mökin edustalla oli muutama ämpäri nurin, ja hieman kauempana näkyikin kaivo. Talo näytti hyvin hoidetulta ja asutulta. Kira vilkaisi ympärilleen, muttei nähnyt ketään.
”Taitaa olla paimentolaisen mökki,” Derfys totesi, ”Mahtaisikohan sieltä saada ruokaa?”
” Minä käyn kysymässä,” Kira sanoi ja hyppäsi alas satulasta.
” Miksei mennä yhdessä?” Derfys kysyi.
”Koska sinä pelotat ihmiset pelkällä ulkonäölläsi ja Chrys löisi ja pyytäisi ruokaa vasta sitten,” Kira huusi olkansa yli mennessään taloa kohti. Chrys virnisti hieman.
” Se on kyllä totta.” Derfys irvisti.
   Kira lähestyi taloa. Hän seisahtui muutaman jalan päähän sen ovesta.
” Huhuu?” Ei vastausta. Kira astu ovelle ja koputti. Ei vieläkään mitään. Hän työnsi ovea varovasti, ja se aukeni narahtaen. Kira astui kynnyksen yli ja seisahtui. Huoneita oli vain yksi, ja se oli kaaoksessa. Tavaroita oli nurin ja muutama tuoli oli rikottu palasiksi. Yhdellä seinällä ollut astiahylly oli kaadettu ja savenkappaleita oli kaikkialla. Kira ei tiennyt mitä tehdä. Hänen epäröidessään, lattialankun välistä ilmestyi esiin rotta. Se kipitti Kiran ohi ulos. Kira tuijotti sen perään ja kääntyi katsomaan mistä se oli tullut. Hän henkäisi huomatessaan rotan jättäneen jälkiä. Hän kumartui katsomaan. Ne olivat punaisia, ja hän kosketti yhtä. Jotain tahmeaa tarttui hänen sormeensa. Verta.
   Kira suoristautui. Ehkä hänen pitäisi hakea miehet. Mutta joku saattoi olla pulassa. Hän terästäytyi ja katsoi lattiassa olevaa reikää. Hän potkaisi tuolikappaleet sivuun, ja niiden alta paljastui lattialuukku. Hän henkäisi syvään ja veti luukun auki. Hän erotti vain portaat pimeässä. Hän alkoi laskeutua niitä varovasti alas.
   Kellarissa oli hämärää, ainoa valo tuli avonaisesta luukusta ja lattialankkujen raosta. Hän erotti seinän vieruksilla rikottuja tynnyreitä. Hän kumartui haistamaan yhtä. Se haisi kuivatulle lihalle. Toisessa oli ollut suolaa. Hän kääntyi ympäri nähdäkseen mitä muuta kellarissa oli. Perällä oli lisää tynnyreitä. Ja muutaman tynnyrin välistä näkyi jalkapari. Kira astui lähemmäs ja kurkisti tynnyrien taakse. Hän hätkähti, peitti suunsa kädellään ja perääntyi portaille. Tynnyrien välissä makasi mies. Miehen pää oli poissa, jäljellä oli vain karkea kaulan tynkä, ikään kuin pää olisi revitty irti, tai katkaistu jollain todella tylpällä. Verta oli levinnyt haavasta ympäriinsä, se oli vielä kiiltelevää ja tuoretta. Sen hetken aikana jona hän ruumista katsoi, hän erotti hampaanjälkiä miehen käsissä. Se rotta, Kira ajatteli, se oli syönyt…Kira hoippui portaat ylös, ja huoneen halki ulos. Hän voi pahoin, ja oksensi talon kulmalle. Hän näki miten Derfys ja Chrys lähtivät ratsastamaan häntä kohti, Derfys taluttaen hänen hevostaan.
” Mitä tapahtui?” Chrys kysyi kun he tulivat lähemmäs. Kira selosti vaimeasti mitä oli nähnyt. Chrys hyppäsi alas hevosensa selästä ja katosi talon taakse.
” Oliko hän ollut kuolleena kauankin?” Derfys kysyi laskeutuen myös maahan. Hän tarttui Kiraa lohduttavasti olkapäästä.
” En usko,” Kira sanoi ja tunsi taas oksennuksen suussaan, ”Veri vaikutti tuoreelta…” Hän yökkäsi taas. Derfys taputti hänen selkäänsä lohduttavasti. Chrys ilmestyi talon takaa. Hän viittasi Derfykselle.
” Tule katsomaan.” hän pyysi. Derfys ja Kira seurasivat häntä. Chrys johdatti heidät talon taakse metsikköön. Maa oli täynnä jälkiä, kuin jokin raskas olisi kulkenut siellä. Chrys johdatti heitä kuitenkin syvemmälle, lähemmäs jokea, jossa maa oli pehmeämpää ja ruohotonta. Hän osoitti jälkiä. Derfys kyykistyi maahan ja siveli sormellaan yhden jäljen reunaa.
   Kulkijalla oli vain neljä varvasta. Jalkapohja oli omituisen mallinen, melkein kokonaan tasapaksu ja hieman neliskanttinen. Jäljen koosta päätellen, sen jättäjä oli ihmisen kokoinen, ehkä hieman pienempi. Kira tunnisti jäljen hyvin. Gav Brevin kääpiö Dug oli opettanut heidät jäljittämään, koska se kuulemma tulisi hyödyksi joskus. No nyt tuntui olevan se hetki.
”Hiisiä.” Derfys sanoi huokaisten. Hän nousi seisomaan ja katseli kosteaa maata. Jäljistä päätellen niitä oli tusinan verran. Osa jäljistä oli painunut syvemmälle kuin toiset, aivan kun ne olisivat kantaneet jotain.
” Ne kävivät varastamassa ruokaa.” Kira sanoi muistaessaan tynnyrit kellarissa. Hänen mieleensä nousi kuva ehjistä tynnyreistä kellarin perällä. Kauhu tarttui häneen.
” Ne tulevat takaisin! Kellarissa oli vielä tynnyreitä täynnä kuivattua lihaa, ne tulevat hakemaan ne!” Hän tarttui Chrysia hihasta. Derfyksen kasvot olivat kalvenneet. Hän vilkaisi ympärilleen levittyvää metsää.
” Meidän taitaa olla paras lähteä,” hän sanoi matalalla äänellä. Chrys seisoi vaiti, silmät tarkkaillen pensaita ja puunrunkoja. Hänen kuulonsa oli parempi kuin Kiralla, joka tarkkaili Chrysin ilmeitä siltä varalta että tämä kuulisi jotain. Hitaasti he alkoivat perääntyä kohti taloa ja hevosia. Miten kaukana hiisien pesäpaikka mahtoi olla? Miten kauan siitä oli kun he olivat viimeksi kulkeneet tästä? Kira oli helpottunut kun he pääsivät takaisin aukealle, ja hän kiirehti hevosten luo. Chrys tuli metsästä viimeisenä, tarkkailen kaikkea mikä liikkui. Hän kääntyi noustakseen hevosensa selkään, kun seisahtui äkkiä. Kira hermostui entisestään. Hän ei kuullut muuta kuin tuulen suhinan puiden oksissa, mutta Chrysin ilmeestä päätellen tämä oli kuullut jotain muutakin.
” Mitä?” Kira sihahti Chrysille, mutta tämä heilautti torjuvasti kättään vaientaakseen hänet. Hiljaisuus venyi. Derfys nielaisi. Hevoset alkoivat liikehtiä levottomasti ja Kira puristi omansa suitsia lujaa.
” Nouse nyt vain ratsaille ja lähdetään.” Kira rukoili. Chrysin seikkailunhalu voisi tulla heille kohtalokkaaksi. Hiidet liikkuivat vain isoissa joukoissa, ja vaikka ne olivatkin ihmistä hiukan pienempiä, ne olivat vaarallisia. Ne repivät ja silpoivat uhrejaan mielellään ja hyökkäilivät usein ilman mitään syytä. Ne olivat jatkuvassa sodassa serkkujensa örkkien kanssa, syystä jota ihmiset eivät tienneet. Kiran ei tehnyt mieli kohdata niitä.
” Kira on oikeassa,” Derfys sanoi, ”Meidän taitaa olla parasta läh-”
   Samassa maahan heidän eteensä iskeytyi nuoli. Derfys kirosi. Hänen hevosensa alkoi vikuroida hermostuttaen kahta muuta entistä enemmän.
”Chrys!” Kira huudahti, ja vihdoinkin Chrys liikkui ja nousi ketterästi hevosensa selkään samalla hetkellä kun metsän reunaan ilmestyi reilu tusina hiisiä. Kira oli aiemmin nähnyt vain yhden hiiden, ja sekin oli ollut kuollut. Se oli ilmestynyt Gav Breviin ryöstelemään, ja se oli tapettu, jonka jälkeen sitä oli pidetty näytteillä merkkinä kaupungin rohkeudesta. Hiidet olivat rumempia kuin Kira muisti. Niillä ei juurikaan ollut nenää, vain kaksi viiltoa silmien alapuolella olevassa lihanystyrässä. Niiden suu oli hyvin leveä ja täynnä hampaita, ne kasvoivat vieri vieressä työntäen toisiaan vinoon. Silmät olivat suuret ja ulkonevat, niissä oli liskomainen iiris, eikä luomia lainkaan, vaan ne räpyttelivätkin samaan tapaan kuin liskot. Niillä oli hiukset, mustat ohuet haituvat kasvoivat paikoittain niiden päänahasta, ja ne oli solmittu palmikoiksi kuten joillakin sotureilla oli tapana. Niiden korvat olivat hyvin pitkät ja hyvin kapeat, ja monilla roikkui niistä koristeita, luita ja sormuksia. Ne olivat pukeneet ylleen haarniskoita, jotka joskus olivat kuuluneet ihmisille. Nyt niitä oli halkaistu ja pienennetty hiisille sopiviksi, ja ne näyttivät yhtä epämuotoisilta kuin niiden kantajatkin. Hiidet seisoivat hieman kumarassa, jalat ulospäin työntyneinä, ja ne olivat suunnilleen Kiran kokoisia, mutta reilusti Derfystä ja Chrysiä lyhyempiä. Ne seisoivat virnistellen metsänreunassa aseet koholla, osalla oli jousi mutta toisilla oli omituisen mallisia miekkoja ja kirveitä. Niiden terät olivat sahalaitaisia tai täynnä omituisia piikkejä.
”Kauniss ihminen…” Yksi niistä sihahti ja toiset raakkuivat jotain niiden omalla kielellä.
” Kauniss ihminen sssaaa korisstaa miekkaani.” se sihahti taas ja kohotti miekkansa terää. Kira tunsi pakokauhun hiipivän ylleen. Derfys mietti kuumeisesti mitä tehdä. He voisivat ratsastaa suoraan hiisiä päin, ja murskata muutaman niistä hevosten jalkoihin, mutta entä sitten? Pitäisikö heidän vain paeta paikalta ja jättää hiidet riehumaan pitkin seutua? Joen varsilla asui varmasti monia paimentolaisia ja kalastajia. Voisiko Derfys elää itsensä kanssa jos hän jättäisi heidät hiisien armoille? Hän katsoi toisia. Chrys näytti valmiilta taisteluun, hänen kätensä lepäsi miekan kahvalla ja hän näytti päättäväiseltä. Kira taas oli kalpea ja hänen katseensa haravoi hiisijoukkoa lievästi pakokauhuisesti. Derfys kumartui Kiraa kohti.
” Jos me hyökkäämme, pärjäätkö sinä?” Kira katsoi häntä hetken pelokkaan näköisenä, sitten hän nyökkäsi.
” Varmastiko?” Derfys kysyi. Kira nyökkäsi uudestaan. Derfys nyökkäsi takaisin ja puhui Chrysille matalasti etteivät hiidet kuulleet.
” Ratsastetaan niitä päin ja tapetaan niin monta kuin mahdollista, sitten ratsastetaan jokea pitkin pakoon. Ja Chrys, ei mitään sankaritekoja.”
   Chrys rypisti kulmiaan hänelle, mutta nyökkäsi ymmärtäneensä. Hiidet jatkoivat irvistelyään. Ne olivat tulleet enemmän aukealle. Derfys mietti mikseivät ne vain ampuneet heitä nuolilla. Sitten hän muisti hiisistä kuulleensa jutut, ja muisti että ne nauttivat monimutkaisemmasta tappamisesta. Derfys veti kirveensä esiin ja kannusti hevosensa laukkaan. Hiidet lähtivät ryntäämään heitä kohti kiljuen, ja hetken Derfys mietti miten tyhmiä ne mahtoivatkaan olla. Hän iski kirveellään oikealle ja vasemmalle, halkaisi muutaman kallon kahtia. Ne kaatuivat korahtaen maahan tovereidensa tallottavaksi. Derfys ohitti hiisijoukon ja kääntyi ratsastaakseen uudestaan niiden läpi. Hän näki Chrysin huitovan miekallaan hänen hevosensa piirittäneitä hiisiä. Niiden musta veri roiskui kaikkialla hänen miekkansa tiellä. Kira oli myös vetänyt miekkansa esiin, hän pisteli sillä sinne tänne. Samassa hiidet piirittivät Derfyksenkin, ja alkoivat nykiä hänen jalkojaan koittaen saada hänet putoamaan. Hän torjui piikkisten miekkojen iskuja ja koitti samalla pysyä tasapainossa. Hän näki kauhukseen miten lisä hiisiä ryntäsi metsiköstä koko ajan. Ne olivat huijanneet heitä.
   Kira tunsi miten jokin nykäisi rajusti hänen jalkaansa, ja samassa hän jo putosi satulasta. Hän ponnahti nopeasti jaloilleen ja huomasi olevansa hiisien piirittämänä. Hän torjui kömpelösti niiden istuja. Jokin terävä tökkäsi häntä toiseen kylkeen, ja samassa jokin repäisi hänen jalkaansa. Hän tunsi paniikin hyökyvän ylleen. Ajattele, hän komensi itseään, Toimi! Hiidet tuntuivat nauttivat siitä että saivat repiä häntä kappaleiksi pikku hiljaa, ne eivät yrittäneetkään tappaa häntä kerralla. Niiden keltaiset silmät olivat voitonriemua täynnä. Minähän en tähän kuole, jokin ääni sanoi Kiran sisällä. Hän kohotti miekkansa ja alkoi iskeä laajassa kaaressa hiisiä kohti. Mustaa verta ryöppysi hänen ylleen terän viiltäessä kauloja auki. Haarniskat olivat vanhoja ja ruostuneita, ja hänen miekkansa halkaisi he helposti. Hän näki hiisien suuttuvan, niiden suut vääntyivät irveeseen. Hän oli tappanut niitä, ne halusivat kostaa. Hän perääntyi huitoen miekallaan koko ajan, hänen hevosensa hirnui levottomana hieman kauempana. Kiran selkään törmäsi jokin, ja hän kääntyi miekka koholla – Mutta se oli Chrys joka silpoi hiisiä kappaleiksi. Kira oli helpottunut, ja taistelu muuttui äkkiä vain yhdeksi harjoitukseksi. He taistelivat selät vastakkain, iskien hiisiä sivuun. Niiden raajoja leikkautui irti, terät katkesivat, kallot halkesivat. Ja silti ne vain hyökkäsivät. Kira oli kuullut hiisien perään antamattomuudesta, muttei ollut ottanut sitä tosissaan. Hän alkoi hengästyä. Chrys heilutti miekkaansa kevyesti, vaikka se painoi puolet enemmän kuin Kiran lyhyt teräinen. Hänen silmänsä loistivat taistelun huumassa. Hän oli omassa elementissään. Tämän hän osasi. Viis kielistä joita piti opetella, tämä oli hänen alaansa. Hän oli madhirnien verta, soturi ja tappaja jo syntyessään. Hänen miekkansa hohti mustasta verestä, kaikkialla maassa makasi kuolleita hiisiä. Jostain lensi nuoli ja iskeytyi Chrysin vasempaan olkapäähän. Hän katkaisi sen varren kuin ohimennen ja jatkoi miekkailua. Äkkiä hiidet väistyivät kirkuen ja Derfys ratsasti Kiran ja Chrysin viereen heidän hevosiaan pidellen. Hänen kirveensä oli verinen, ja hän näytti hengästyneeltä.
” Ratsaille, pian! Niitä tulee koko ajan lisää, emme voi millään voittaa niitä!”

... vaikuttaa kiinnostavalta. Nuo hiidet ovat juuri sellaisia vihollisia kuin niiden pitää. Niitä ei käy sääliksi ja niitä on mukava tappaa.
Jään odottamaan innolla tuota kirjaa.

Kirjamies kirjoitti:

... vaikuttaa kiinnostavalta. Nuo hiidet ovat juuri sellaisia vihollisia kuin niiden pitää. Niitä ei käy sääliksi ja niitä on mukava tappaa.
Jään odottamaan innolla tuota kirjaa.

Lähetin sen perjantaina kustantamolle. Päätöksen saapumisessa kestää 4-6 kk. Pidä peukkuja, että päätös olisi positiivinen.

Kirjamies kirjoitti:

... vaikuttaa kiinnostavalta. Nuo hiidet ovat juuri sellaisia vihollisia kuin niiden pitää. Niitä ei käy sääliksi ja niitä on mukava tappaa.
Jään odottamaan innolla tuota kirjaa.

... mikä sen kirjan nimi muuten on?
Pidän peukkuja.

Kirjamies kirjoitti:

... mikä sen kirjan nimi muuten on?
Pidän peukkuja.

*nolottaa* En tiedä kannattaako sitä nyt kamalasti toitotella ympäriinsä, jos ei vaikka mitään tulisikaan...

Nti Kuutamo kirjoitti:

*nolottaa* En tiedä kannattaako sitä nyt kamalasti toitotella ympäriinsä, jos ei vaikka mitään tulisikaan...

... rohkeasti vaan, jos mitään ei tule niin seuraavasta sitten parempi. Ei omaa luomustaan tarvitse hävetä, pää asia että itse pidät siitä :)

Kirjamies kirjoitti:

... rohkeasti vaan, jos mitään ei tule niin seuraavasta sitten parempi. Ei omaa luomustaan tarvitse hävetä, pää asia että itse pidät siitä :)

No okei... Tarkoituksena olisi olla ensimmäinen osa Lohikäärmesoturit sarjaa (olen suunnitellut jatkoa aika reilusti, jossa henkilöitä seurataan monen vuoden verran) tosin muistaakseni Pernin Lohikäärmesoturit niminen sarja on jo... Kirjan itsensä ´nimeksi annoin Eflegorin tuulet, Eflegorn on maa, jossa tarina tapahtuu, ja tuulilla on oma legendansa... Olipas monimutkaisesti selitetty

Nti Kuutamo kirjoitti:

No okei... Tarkoituksena olisi olla ensimmäinen osa Lohikäärmesoturit sarjaa (olen suunnitellut jatkoa aika reilusti, jossa henkilöitä seurataan monen vuoden verran) tosin muistaakseni Pernin Lohikäärmesoturit niminen sarja on jo... Kirjan itsensä ´nimeksi annoin Eflegorin tuulet, Eflegorn on maa, jossa tarina tapahtuu, ja tuulilla on oma legendansa... Olipas monimutkaisesti selitetty

... nimen mielessä

Nti Kuutamo kirjoitti:

No okei... Tarkoituksena olisi olla ensimmäinen osa Lohikäärmesoturit sarjaa (olen suunnitellut jatkoa aika reilusti, jossa henkilöitä seurataan monen vuoden verran) tosin muistaakseni Pernin Lohikäärmesoturit niminen sarja on jo... Kirjan itsensä ´nimeksi annoin Eflegorin tuulet, Eflegorn on maa, jossa tarina tapahtuu, ja tuulilla on oma legendansa... Olipas monimutkaisesti selitetty

Puullisuus?

Nti Kuutamo kirjoitti:

Joten tässä pikku näyte... (Kira on sitten se "päähenkilö" ja naispuolinen sellainen...)

   He ratsastivat hetken vaiti. Joki virtasi reilut sata jalkaa heidän oikealla puolellaan. Sen penkoilla kasvoi isoja pajuja, juuret osittain vedessä. Hiukan edempänä puullisuus alkoi lisääntyä. Puut olivat vanhoja ja suuria, ja mitä syvemmälle metsikköön he kulkivat, sitä erikoisemmiksi ne muuttuivat. Kira ihasteli niiden kaarnan kuvioita ja käyriä oksia, jotka riippuivat matalalla tai kohottautuivat kohti taivasta. Derfys pysäytti hevosensa.
” Katsokaa.”
   Lähellä metsän reunaa oli mökki. Sen seinien alaosa oli rakennettu samanlaisista isoista kivistä kun heidän viimeöinen suojansa, mutta muuten se oli pystytetty paksuista hirsistä. Katto oli koottu kellertävistä tiilistä. Mökin edustalla oli muutama ämpäri nurin, ja hieman kauempana näkyikin kaivo. Talo näytti hyvin hoidetulta ja asutulta. Kira vilkaisi ympärilleen, muttei nähnyt ketään.
”Taitaa olla paimentolaisen mökki,” Derfys totesi, ”Mahtaisikohan sieltä saada ruokaa?”
” Minä käyn kysymässä,” Kira sanoi ja hyppäsi alas satulasta.
” Miksei mennä yhdessä?” Derfys kysyi.
”Koska sinä pelotat ihmiset pelkällä ulkonäölläsi ja Chrys löisi ja pyytäisi ruokaa vasta sitten,” Kira huusi olkansa yli mennessään taloa kohti. Chrys virnisti hieman.
” Se on kyllä totta.” Derfys irvisti.
   Kira lähestyi taloa. Hän seisahtui muutaman jalan päähän sen ovesta.
” Huhuu?” Ei vastausta. Kira astu ovelle ja koputti. Ei vieläkään mitään. Hän työnsi ovea varovasti, ja se aukeni narahtaen. Kira astui kynnyksen yli ja seisahtui. Huoneita oli vain yksi, ja se oli kaaoksessa. Tavaroita oli nurin ja muutama tuoli oli rikottu palasiksi. Yhdellä seinällä ollut astiahylly oli kaadettu ja savenkappaleita oli kaikkialla. Kira ei tiennyt mitä tehdä. Hänen epäröidessään, lattialankun välistä ilmestyi esiin rotta. Se kipitti Kiran ohi ulos. Kira tuijotti sen perään ja kääntyi katsomaan mistä se oli tullut. Hän henkäisi huomatessaan rotan jättäneen jälkiä. Hän kumartui katsomaan. Ne olivat punaisia, ja hän kosketti yhtä. Jotain tahmeaa tarttui hänen sormeensa. Verta.
   Kira suoristautui. Ehkä hänen pitäisi hakea miehet. Mutta joku saattoi olla pulassa. Hän terästäytyi ja katsoi lattiassa olevaa reikää. Hän potkaisi tuolikappaleet sivuun, ja niiden alta paljastui lattialuukku. Hän henkäisi syvään ja veti luukun auki. Hän erotti vain portaat pimeässä. Hän alkoi laskeutua niitä varovasti alas.
   Kellarissa oli hämärää, ainoa valo tuli avonaisesta luukusta ja lattialankkujen raosta. Hän erotti seinän vieruksilla rikottuja tynnyreitä. Hän kumartui haistamaan yhtä. Se haisi kuivatulle lihalle. Toisessa oli ollut suolaa. Hän kääntyi ympäri nähdäkseen mitä muuta kellarissa oli. Perällä oli lisää tynnyreitä. Ja muutaman tynnyrin välistä näkyi jalkapari. Kira astui lähemmäs ja kurkisti tynnyrien taakse. Hän hätkähti, peitti suunsa kädellään ja perääntyi portaille. Tynnyrien välissä makasi mies. Miehen pää oli poissa, jäljellä oli vain karkea kaulan tynkä, ikään kuin pää olisi revitty irti, tai katkaistu jollain todella tylpällä. Verta oli levinnyt haavasta ympäriinsä, se oli vielä kiiltelevää ja tuoretta. Sen hetken aikana jona hän ruumista katsoi, hän erotti hampaanjälkiä miehen käsissä. Se rotta, Kira ajatteli, se oli syönyt…Kira hoippui portaat ylös, ja huoneen halki ulos. Hän voi pahoin, ja oksensi talon kulmalle. Hän näki miten Derfys ja Chrys lähtivät ratsastamaan häntä kohti, Derfys taluttaen hänen hevostaan.
” Mitä tapahtui?” Chrys kysyi kun he tulivat lähemmäs. Kira selosti vaimeasti mitä oli nähnyt. Chrys hyppäsi alas hevosensa selästä ja katosi talon taakse.
” Oliko hän ollut kuolleena kauankin?” Derfys kysyi laskeutuen myös maahan. Hän tarttui Kiraa lohduttavasti olkapäästä.
” En usko,” Kira sanoi ja tunsi taas oksennuksen suussaan, ”Veri vaikutti tuoreelta…” Hän yökkäsi taas. Derfys taputti hänen selkäänsä lohduttavasti. Chrys ilmestyi talon takaa. Hän viittasi Derfykselle.
” Tule katsomaan.” hän pyysi. Derfys ja Kira seurasivat häntä. Chrys johdatti heidät talon taakse metsikköön. Maa oli täynnä jälkiä, kuin jokin raskas olisi kulkenut siellä. Chrys johdatti heitä kuitenkin syvemmälle, lähemmäs jokea, jossa maa oli pehmeämpää ja ruohotonta. Hän osoitti jälkiä. Derfys kyykistyi maahan ja siveli sormellaan yhden jäljen reunaa.
   Kulkijalla oli vain neljä varvasta. Jalkapohja oli omituisen mallinen, melkein kokonaan tasapaksu ja hieman neliskanttinen. Jäljen koosta päätellen, sen jättäjä oli ihmisen kokoinen, ehkä hieman pienempi. Kira tunnisti jäljen hyvin. Gav Brevin kääpiö Dug oli opettanut heidät jäljittämään, koska se kuulemma tulisi hyödyksi joskus. No nyt tuntui olevan se hetki.
”Hiisiä.” Derfys sanoi huokaisten. Hän nousi seisomaan ja katseli kosteaa maata. Jäljistä päätellen niitä oli tusinan verran. Osa jäljistä oli painunut syvemmälle kuin toiset, aivan kun ne olisivat kantaneet jotain.
” Ne kävivät varastamassa ruokaa.” Kira sanoi muistaessaan tynnyrit kellarissa. Hänen mieleensä nousi kuva ehjistä tynnyreistä kellarin perällä. Kauhu tarttui häneen.
” Ne tulevat takaisin! Kellarissa oli vielä tynnyreitä täynnä kuivattua lihaa, ne tulevat hakemaan ne!” Hän tarttui Chrysia hihasta. Derfyksen kasvot olivat kalvenneet. Hän vilkaisi ympärilleen levittyvää metsää.
” Meidän taitaa olla paras lähteä,” hän sanoi matalalla äänellä. Chrys seisoi vaiti, silmät tarkkaillen pensaita ja puunrunkoja. Hänen kuulonsa oli parempi kuin Kiralla, joka tarkkaili Chrysin ilmeitä siltä varalta että tämä kuulisi jotain. Hitaasti he alkoivat perääntyä kohti taloa ja hevosia. Miten kaukana hiisien pesäpaikka mahtoi olla? Miten kauan siitä oli kun he olivat viimeksi kulkeneet tästä? Kira oli helpottunut kun he pääsivät takaisin aukealle, ja hän kiirehti hevosten luo. Chrys tuli metsästä viimeisenä, tarkkailen kaikkea mikä liikkui. Hän kääntyi noustakseen hevosensa selkään, kun seisahtui äkkiä. Kira hermostui entisestään. Hän ei kuullut muuta kuin tuulen suhinan puiden oksissa, mutta Chrysin ilmeestä päätellen tämä oli kuullut jotain muutakin.
” Mitä?” Kira sihahti Chrysille, mutta tämä heilautti torjuvasti kättään vaientaakseen hänet. Hiljaisuus venyi. Derfys nielaisi. Hevoset alkoivat liikehtiä levottomasti ja Kira puristi omansa suitsia lujaa.
” Nouse nyt vain ratsaille ja lähdetään.” Kira rukoili. Chrysin seikkailunhalu voisi tulla heille kohtalokkaaksi. Hiidet liikkuivat vain isoissa joukoissa, ja vaikka ne olivatkin ihmistä hiukan pienempiä, ne olivat vaarallisia. Ne repivät ja silpoivat uhrejaan mielellään ja hyökkäilivät usein ilman mitään syytä. Ne olivat jatkuvassa sodassa serkkujensa örkkien kanssa, syystä jota ihmiset eivät tienneet. Kiran ei tehnyt mieli kohdata niitä.
” Kira on oikeassa,” Derfys sanoi, ”Meidän taitaa olla parasta läh-”
   Samassa maahan heidän eteensä iskeytyi nuoli. Derfys kirosi. Hänen hevosensa alkoi vikuroida hermostuttaen kahta muuta entistä enemmän.
”Chrys!” Kira huudahti, ja vihdoinkin Chrys liikkui ja nousi ketterästi hevosensa selkään samalla hetkellä kun metsän reunaan ilmestyi reilu tusina hiisiä. Kira oli aiemmin nähnyt vain yhden hiiden, ja sekin oli ollut kuollut. Se oli ilmestynyt Gav Breviin ryöstelemään, ja se oli tapettu, jonka jälkeen sitä oli pidetty näytteillä merkkinä kaupungin rohkeudesta. Hiidet olivat rumempia kuin Kira muisti. Niillä ei juurikaan ollut nenää, vain kaksi viiltoa silmien alapuolella olevassa lihanystyrässä. Niiden suu oli hyvin leveä ja täynnä hampaita, ne kasvoivat vieri vieressä työntäen toisiaan vinoon. Silmät olivat suuret ja ulkonevat, niissä oli liskomainen iiris, eikä luomia lainkaan, vaan ne räpyttelivätkin samaan tapaan kuin liskot. Niillä oli hiukset, mustat ohuet haituvat kasvoivat paikoittain niiden päänahasta, ja ne oli solmittu palmikoiksi kuten joillakin sotureilla oli tapana. Niiden korvat olivat hyvin pitkät ja hyvin kapeat, ja monilla roikkui niistä koristeita, luita ja sormuksia. Ne olivat pukeneet ylleen haarniskoita, jotka joskus olivat kuuluneet ihmisille. Nyt niitä oli halkaistu ja pienennetty hiisille sopiviksi, ja ne näyttivät yhtä epämuotoisilta kuin niiden kantajatkin. Hiidet seisoivat hieman kumarassa, jalat ulospäin työntyneinä, ja ne olivat suunnilleen Kiran kokoisia, mutta reilusti Derfystä ja Chrysiä lyhyempiä. Ne seisoivat virnistellen metsänreunassa aseet koholla, osalla oli jousi mutta toisilla oli omituisen mallisia miekkoja ja kirveitä. Niiden terät olivat sahalaitaisia tai täynnä omituisia piikkejä.
”Kauniss ihminen…” Yksi niistä sihahti ja toiset raakkuivat jotain niiden omalla kielellä.
” Kauniss ihminen sssaaa korisstaa miekkaani.” se sihahti taas ja kohotti miekkansa terää. Kira tunsi pakokauhun hiipivän ylleen. Derfys mietti kuumeisesti mitä tehdä. He voisivat ratsastaa suoraan hiisiä päin, ja murskata muutaman niistä hevosten jalkoihin, mutta entä sitten? Pitäisikö heidän vain paeta paikalta ja jättää hiidet riehumaan pitkin seutua? Joen varsilla asui varmasti monia paimentolaisia ja kalastajia. Voisiko Derfys elää itsensä kanssa jos hän jättäisi heidät hiisien armoille? Hän katsoi toisia. Chrys näytti valmiilta taisteluun, hänen kätensä lepäsi miekan kahvalla ja hän näytti päättäväiseltä. Kira taas oli kalpea ja hänen katseensa haravoi hiisijoukkoa lievästi pakokauhuisesti. Derfys kumartui Kiraa kohti.
” Jos me hyökkäämme, pärjäätkö sinä?” Kira katsoi häntä hetken pelokkaan näköisenä, sitten hän nyökkäsi.
” Varmastiko?” Derfys kysyi. Kira nyökkäsi uudestaan. Derfys nyökkäsi takaisin ja puhui Chrysille matalasti etteivät hiidet kuulleet.
” Ratsastetaan niitä päin ja tapetaan niin monta kuin mahdollista, sitten ratsastetaan jokea pitkin pakoon. Ja Chrys, ei mitään sankaritekoja.”
   Chrys rypisti kulmiaan hänelle, mutta nyökkäsi ymmärtäneensä. Hiidet jatkoivat irvistelyään. Ne olivat tulleet enemmän aukealle. Derfys mietti mikseivät ne vain ampuneet heitä nuolilla. Sitten hän muisti hiisistä kuulleensa jutut, ja muisti että ne nauttivat monimutkaisemmasta tappamisesta. Derfys veti kirveensä esiin ja kannusti hevosensa laukkaan. Hiidet lähtivät ryntäämään heitä kohti kiljuen, ja hetken Derfys mietti miten tyhmiä ne mahtoivatkaan olla. Hän iski kirveellään oikealle ja vasemmalle, halkaisi muutaman kallon kahtia. Ne kaatuivat korahtaen maahan tovereidensa tallottavaksi. Derfys ohitti hiisijoukon ja kääntyi ratsastaakseen uudestaan niiden läpi. Hän näki Chrysin huitovan miekallaan hänen hevosensa piirittäneitä hiisiä. Niiden musta veri roiskui kaikkialla hänen miekkansa tiellä. Kira oli myös vetänyt miekkansa esiin, hän pisteli sillä sinne tänne. Samassa hiidet piirittivät Derfyksenkin, ja alkoivat nykiä hänen jalkojaan koittaen saada hänet putoamaan. Hän torjui piikkisten miekkojen iskuja ja koitti samalla pysyä tasapainossa. Hän näki kauhukseen miten lisä hiisiä ryntäsi metsiköstä koko ajan. Ne olivat huijanneet heitä.
   Kira tunsi miten jokin nykäisi rajusti hänen jalkaansa, ja samassa hän jo putosi satulasta. Hän ponnahti nopeasti jaloilleen ja huomasi olevansa hiisien piirittämänä. Hän torjui kömpelösti niiden istuja. Jokin terävä tökkäsi häntä toiseen kylkeen, ja samassa jokin repäisi hänen jalkaansa. Hän tunsi paniikin hyökyvän ylleen. Ajattele, hän komensi itseään, Toimi! Hiidet tuntuivat nauttivat siitä että saivat repiä häntä kappaleiksi pikku hiljaa, ne eivät yrittäneetkään tappaa häntä kerralla. Niiden keltaiset silmät olivat voitonriemua täynnä. Minähän en tähän kuole, jokin ääni sanoi Kiran sisällä. Hän kohotti miekkansa ja alkoi iskeä laajassa kaaressa hiisiä kohti. Mustaa verta ryöppysi hänen ylleen terän viiltäessä kauloja auki. Haarniskat olivat vanhoja ja ruostuneita, ja hänen miekkansa halkaisi he helposti. Hän näki hiisien suuttuvan, niiden suut vääntyivät irveeseen. Hän oli tappanut niitä, ne halusivat kostaa. Hän perääntyi huitoen miekallaan koko ajan, hänen hevosensa hirnui levottomana hieman kauempana. Kiran selkään törmäsi jokin, ja hän kääntyi miekka koholla – Mutta se oli Chrys joka silpoi hiisiä kappaleiksi. Kira oli helpottunut, ja taistelu muuttui äkkiä vain yhdeksi harjoitukseksi. He taistelivat selät vastakkain, iskien hiisiä sivuun. Niiden raajoja leikkautui irti, terät katkesivat, kallot halkesivat. Ja silti ne vain hyökkäsivät. Kira oli kuullut hiisien perään antamattomuudesta, muttei ollut ottanut sitä tosissaan. Hän alkoi hengästyä. Chrys heilutti miekkaansa kevyesti, vaikka se painoi puolet enemmän kuin Kiran lyhyt teräinen. Hänen silmänsä loistivat taistelun huumassa. Hän oli omassa elementissään. Tämän hän osasi. Viis kielistä joita piti opetella, tämä oli hänen alaansa. Hän oli madhirnien verta, soturi ja tappaja jo syntyessään. Hänen miekkansa hohti mustasta verestä, kaikkialla maassa makasi kuolleita hiisiä. Jostain lensi nuoli ja iskeytyi Chrysin vasempaan olkapäähän. Hän katkaisi sen varren kuin ohimennen ja jatkoi miekkailua. Äkkiä hiidet väistyivät kirkuen ja Derfys ratsasti Kiran ja Chrysin viereen heidän hevosiaan pidellen. Hänen kirveensä oli verinen, ja hän näytti hengästyneeltä.
” Ratsaille, pian! Niitä tulee koko ajan lisää, emme voi millään voittaa niitä!”

Vetävää tekstiä! Sinulla on selvästi kirjoittajanlahjoja. Pidän tarkoista yksityiskohtien kuvauksistasi.

Kritiikkiä kuitenkin seuraavista seikoista: elokuvat herkästi vetävät kirjoittamistakin siihen suuntaan että taistelukohtaukset ovat täysin epärealistisia ja ylimitoitettuja. Esim. Sormusten herran ensimmäisen elokuvan lopussa oleva taistelu Aragorn vastaan ziljardi örkkiä on epärealistisen taistelukohtauksen loistoesimerkki. Oikeassa elämässä, vaikka vastustajat olisivat helppojakin nakkeja, ei miekkaa heilutella ylivoimaisen suurta vastustajajoukkoa vastaan pitkiä aikoja. Siinä kuolee. Myöskään, jos jannulla on nuoli olkapäässä, ei raskasta miekkaa heilutella ihan lähitulevaisuudessa tehokkaasti.

Toki kyse on fantasiasta ja jos haluaa realismia voi lukea sanomalehtiä. Mutta. Pieni realismi tällaisissa asioissa voisi tehdä terää ihan vain erilaisuutensa vuoksi.

Toinen seikka joka tästä kyseisestä näytteestä tuli mieleen: vaikuttaa hiisistä oli väkisten tehty sellaisia etteivät he halua tappaa uhrejaan kaukaa että saadaan näyttävä taistelukohtaus aikaiseksi ja sankareille jonkinlainen mahdollisuus selvitä hengissä. Itse pidän pahiksista, joilla on älyä.

Mutta kuten jo alussa mainitsin, teksti imaisi mukaansa. Itseltäni olisi jäänyt tekemättä! Minä vain arvostelen...

Jatka ehdottomasti kirjoittamista, olen varma että jos ei tämän kanssa tärppää niin myöhemmin varmasti kun sitkeästi vain yrität.

Marja kirjoitti:

Vetävää tekstiä! Sinulla on selvästi kirjoittajanlahjoja. Pidän tarkoista yksityiskohtien kuvauksistasi.

Kritiikkiä kuitenkin seuraavista seikoista: elokuvat herkästi vetävät kirjoittamistakin siihen suuntaan että taistelukohtaukset ovat täysin epärealistisia ja ylimitoitettuja. Esim. Sormusten herran ensimmäisen elokuvan lopussa oleva taistelu Aragorn vastaan ziljardi örkkiä on epärealistisen taistelukohtauksen loistoesimerkki. Oikeassa elämässä, vaikka vastustajat olisivat helppojakin nakkeja, ei miekkaa heilutella ylivoimaisen suurta vastustajajoukkoa vastaan pitkiä aikoja. Siinä kuolee. Myöskään, jos jannulla on nuoli olkapäässä, ei raskasta miekkaa heilutella ihan lähitulevaisuudessa tehokkaasti.

Toki kyse on fantasiasta ja jos haluaa realismia voi lukea sanomalehtiä. Mutta. Pieni realismi tällaisissa asioissa voisi tehdä terää ihan vain erilaisuutensa vuoksi.

Toinen seikka joka tästä kyseisestä näytteestä tuli mieleen: vaikuttaa hiisistä oli väkisten tehty sellaisia etteivät he halua tappaa uhrejaan kaukaa että saadaan näyttävä taistelukohtaus aikaiseksi ja sankareille jonkinlainen mahdollisuus selvitä hengissä. Itse pidän pahiksista, joilla on älyä.

Mutta kuten jo alussa mainitsin, teksti imaisi mukaansa. Itseltäni olisi jäänyt tekemättä! Minä vain arvostelen...

Jatka ehdottomasti kirjoittamista, olen varma että jos ei tämän kanssa tärppää niin myöhemmin varmasti kun sitkeästi vain yrität.

Kunhan mainitsen, etteivät hiidet ole ainoita vihollisia tekstissäni. Myöhemmin heput joutuvat enemmän taistelemaan ihmisten kanssa. Ja tuosta lyhyestä kirjoituksesta ei tainnut tulla ilmi se, että Chrys ei ole kokonaan ihminen, vaan hänen äitinsä oli madhirni, eräs kehittelemäni rotu, joka paranee nopeasti ja on ihmistä vahvempi...
Mutta kiitos kritiikistä, täytyykin pistää tuo realismi paremmin merkille jatkossa

Nti Kuutamo kirjoitti:

No okei... Tarkoituksena olisi olla ensimmäinen osa Lohikäärmesoturit sarjaa (olen suunnitellut jatkoa aika reilusti, jossa henkilöitä seurataan monen vuoden verran) tosin muistaakseni Pernin Lohikäärmesoturit niminen sarja on jo... Kirjan itsensä ´nimeksi annoin Eflegorin tuulet, Eflegorn on maa, jossa tarina tapahtuu, ja tuulilla on oma legendansa... Olipas monimutkaisesti selitetty

En tiedä oliko tuo kirjoitusvirhe vai mikä, mutta...
Jos sana on "Eflegorn", niin silloin genetiivimuoto on "Eflegornin" eikä "Eflegorin".

Olen ihmetellyt jo pitkään, miksi suomalaiset fantasiakirjailijat usein (mielestäni liian usein) antavat kirjansa henkilöille vieraskielisiä nimiä. Eivätkö suomalaiset nimet kuulosta hyviltä? Ei suomalaisia nimiä tarvitse silti almanakasta hakea, voihan keksia itse suomalaisen kuuloisia nimiä. Mielestäni sinunkin kirjasi olisi parempi suomen kielisillä nimillä.
Ulkomailla ne kuulostavat eksoottisilta. Heidän on hauska lukea kummia nimiä, mutta jos kirjoitat valmiiksi englannilta kuulostavia, ei se ole yhtä haustaa. Tajusitko?

Luin näytepätkääsi enkä tahdo loukata, mutta milestäni se ei ole hyvä. Se tuntui todella tylsistyttävältä.

Nti Kuutamo kirjoitti:

Joten tässä pikku näyte... (Kira on sitten se "päähenkilö" ja naispuolinen sellainen...)

   He ratsastivat hetken vaiti. Joki virtasi reilut sata jalkaa heidän oikealla puolellaan. Sen penkoilla kasvoi isoja pajuja, juuret osittain vedessä. Hiukan edempänä puullisuus alkoi lisääntyä. Puut olivat vanhoja ja suuria, ja mitä syvemmälle metsikköön he kulkivat, sitä erikoisemmiksi ne muuttuivat. Kira ihasteli niiden kaarnan kuvioita ja käyriä oksia, jotka riippuivat matalalla tai kohottautuivat kohti taivasta. Derfys pysäytti hevosensa.
” Katsokaa.”
   Lähellä metsän reunaa oli mökki. Sen seinien alaosa oli rakennettu samanlaisista isoista kivistä kun heidän viimeöinen suojansa, mutta muuten se oli pystytetty paksuista hirsistä. Katto oli koottu kellertävistä tiilistä. Mökin edustalla oli muutama ämpäri nurin, ja hieman kauempana näkyikin kaivo. Talo näytti hyvin hoidetulta ja asutulta. Kira vilkaisi ympärilleen, muttei nähnyt ketään.
”Taitaa olla paimentolaisen mökki,” Derfys totesi, ”Mahtaisikohan sieltä saada ruokaa?”
” Minä käyn kysymässä,” Kira sanoi ja hyppäsi alas satulasta.
” Miksei mennä yhdessä?” Derfys kysyi.
”Koska sinä pelotat ihmiset pelkällä ulkonäölläsi ja Chrys löisi ja pyytäisi ruokaa vasta sitten,” Kira huusi olkansa yli mennessään taloa kohti. Chrys virnisti hieman.
” Se on kyllä totta.” Derfys irvisti.
   Kira lähestyi taloa. Hän seisahtui muutaman jalan päähän sen ovesta.
” Huhuu?” Ei vastausta. Kira astu ovelle ja koputti. Ei vieläkään mitään. Hän työnsi ovea varovasti, ja se aukeni narahtaen. Kira astui kynnyksen yli ja seisahtui. Huoneita oli vain yksi, ja se oli kaaoksessa. Tavaroita oli nurin ja muutama tuoli oli rikottu palasiksi. Yhdellä seinällä ollut astiahylly oli kaadettu ja savenkappaleita oli kaikkialla. Kira ei tiennyt mitä tehdä. Hänen epäröidessään, lattialankun välistä ilmestyi esiin rotta. Se kipitti Kiran ohi ulos. Kira tuijotti sen perään ja kääntyi katsomaan mistä se oli tullut. Hän henkäisi huomatessaan rotan jättäneen jälkiä. Hän kumartui katsomaan. Ne olivat punaisia, ja hän kosketti yhtä. Jotain tahmeaa tarttui hänen sormeensa. Verta.
   Kira suoristautui. Ehkä hänen pitäisi hakea miehet. Mutta joku saattoi olla pulassa. Hän terästäytyi ja katsoi lattiassa olevaa reikää. Hän potkaisi tuolikappaleet sivuun, ja niiden alta paljastui lattialuukku. Hän henkäisi syvään ja veti luukun auki. Hän erotti vain portaat pimeässä. Hän alkoi laskeutua niitä varovasti alas.
   Kellarissa oli hämärää, ainoa valo tuli avonaisesta luukusta ja lattialankkujen raosta. Hän erotti seinän vieruksilla rikottuja tynnyreitä. Hän kumartui haistamaan yhtä. Se haisi kuivatulle lihalle. Toisessa oli ollut suolaa. Hän kääntyi ympäri nähdäkseen mitä muuta kellarissa oli. Perällä oli lisää tynnyreitä. Ja muutaman tynnyrin välistä näkyi jalkapari. Kira astui lähemmäs ja kurkisti tynnyrien taakse. Hän hätkähti, peitti suunsa kädellään ja perääntyi portaille. Tynnyrien välissä makasi mies. Miehen pää oli poissa, jäljellä oli vain karkea kaulan tynkä, ikään kuin pää olisi revitty irti, tai katkaistu jollain todella tylpällä. Verta oli levinnyt haavasta ympäriinsä, se oli vielä kiiltelevää ja tuoretta. Sen hetken aikana jona hän ruumista katsoi, hän erotti hampaanjälkiä miehen käsissä. Se rotta, Kira ajatteli, se oli syönyt…Kira hoippui portaat ylös, ja huoneen halki ulos. Hän voi pahoin, ja oksensi talon kulmalle. Hän näki miten Derfys ja Chrys lähtivät ratsastamaan häntä kohti, Derfys taluttaen hänen hevostaan.
” Mitä tapahtui?” Chrys kysyi kun he tulivat lähemmäs. Kira selosti vaimeasti mitä oli nähnyt. Chrys hyppäsi alas hevosensa selästä ja katosi talon taakse.
” Oliko hän ollut kuolleena kauankin?” Derfys kysyi laskeutuen myös maahan. Hän tarttui Kiraa lohduttavasti olkapäästä.
” En usko,” Kira sanoi ja tunsi taas oksennuksen suussaan, ”Veri vaikutti tuoreelta…” Hän yökkäsi taas. Derfys taputti hänen selkäänsä lohduttavasti. Chrys ilmestyi talon takaa. Hän viittasi Derfykselle.
” Tule katsomaan.” hän pyysi. Derfys ja Kira seurasivat häntä. Chrys johdatti heidät talon taakse metsikköön. Maa oli täynnä jälkiä, kuin jokin raskas olisi kulkenut siellä. Chrys johdatti heitä kuitenkin syvemmälle, lähemmäs jokea, jossa maa oli pehmeämpää ja ruohotonta. Hän osoitti jälkiä. Derfys kyykistyi maahan ja siveli sormellaan yhden jäljen reunaa.
   Kulkijalla oli vain neljä varvasta. Jalkapohja oli omituisen mallinen, melkein kokonaan tasapaksu ja hieman neliskanttinen. Jäljen koosta päätellen, sen jättäjä oli ihmisen kokoinen, ehkä hieman pienempi. Kira tunnisti jäljen hyvin. Gav Brevin kääpiö Dug oli opettanut heidät jäljittämään, koska se kuulemma tulisi hyödyksi joskus. No nyt tuntui olevan se hetki.
”Hiisiä.” Derfys sanoi huokaisten. Hän nousi seisomaan ja katseli kosteaa maata. Jäljistä päätellen niitä oli tusinan verran. Osa jäljistä oli painunut syvemmälle kuin toiset, aivan kun ne olisivat kantaneet jotain.
” Ne kävivät varastamassa ruokaa.” Kira sanoi muistaessaan tynnyrit kellarissa. Hänen mieleensä nousi kuva ehjistä tynnyreistä kellarin perällä. Kauhu tarttui häneen.
” Ne tulevat takaisin! Kellarissa oli vielä tynnyreitä täynnä kuivattua lihaa, ne tulevat hakemaan ne!” Hän tarttui Chrysia hihasta. Derfyksen kasvot olivat kalvenneet. Hän vilkaisi ympärilleen levittyvää metsää.
” Meidän taitaa olla paras lähteä,” hän sanoi matalalla äänellä. Chrys seisoi vaiti, silmät tarkkaillen pensaita ja puunrunkoja. Hänen kuulonsa oli parempi kuin Kiralla, joka tarkkaili Chrysin ilmeitä siltä varalta että tämä kuulisi jotain. Hitaasti he alkoivat perääntyä kohti taloa ja hevosia. Miten kaukana hiisien pesäpaikka mahtoi olla? Miten kauan siitä oli kun he olivat viimeksi kulkeneet tästä? Kira oli helpottunut kun he pääsivät takaisin aukealle, ja hän kiirehti hevosten luo. Chrys tuli metsästä viimeisenä, tarkkailen kaikkea mikä liikkui. Hän kääntyi noustakseen hevosensa selkään, kun seisahtui äkkiä. Kira hermostui entisestään. Hän ei kuullut muuta kuin tuulen suhinan puiden oksissa, mutta Chrysin ilmeestä päätellen tämä oli kuullut jotain muutakin.
” Mitä?” Kira sihahti Chrysille, mutta tämä heilautti torjuvasti kättään vaientaakseen hänet. Hiljaisuus venyi. Derfys nielaisi. Hevoset alkoivat liikehtiä levottomasti ja Kira puristi omansa suitsia lujaa.
” Nouse nyt vain ratsaille ja lähdetään.” Kira rukoili. Chrysin seikkailunhalu voisi tulla heille kohtalokkaaksi. Hiidet liikkuivat vain isoissa joukoissa, ja vaikka ne olivatkin ihmistä hiukan pienempiä, ne olivat vaarallisia. Ne repivät ja silpoivat uhrejaan mielellään ja hyökkäilivät usein ilman mitään syytä. Ne olivat jatkuvassa sodassa serkkujensa örkkien kanssa, syystä jota ihmiset eivät tienneet. Kiran ei tehnyt mieli kohdata niitä.
” Kira on oikeassa,” Derfys sanoi, ”Meidän taitaa olla parasta läh-”
   Samassa maahan heidän eteensä iskeytyi nuoli. Derfys kirosi. Hänen hevosensa alkoi vikuroida hermostuttaen kahta muuta entistä enemmän.
”Chrys!” Kira huudahti, ja vihdoinkin Chrys liikkui ja nousi ketterästi hevosensa selkään samalla hetkellä kun metsän reunaan ilmestyi reilu tusina hiisiä. Kira oli aiemmin nähnyt vain yhden hiiden, ja sekin oli ollut kuollut. Se oli ilmestynyt Gav Breviin ryöstelemään, ja se oli tapettu, jonka jälkeen sitä oli pidetty näytteillä merkkinä kaupungin rohkeudesta. Hiidet olivat rumempia kuin Kira muisti. Niillä ei juurikaan ollut nenää, vain kaksi viiltoa silmien alapuolella olevassa lihanystyrässä. Niiden suu oli hyvin leveä ja täynnä hampaita, ne kasvoivat vieri vieressä työntäen toisiaan vinoon. Silmät olivat suuret ja ulkonevat, niissä oli liskomainen iiris, eikä luomia lainkaan, vaan ne räpyttelivätkin samaan tapaan kuin liskot. Niillä oli hiukset, mustat ohuet haituvat kasvoivat paikoittain niiden päänahasta, ja ne oli solmittu palmikoiksi kuten joillakin sotureilla oli tapana. Niiden korvat olivat hyvin pitkät ja hyvin kapeat, ja monilla roikkui niistä koristeita, luita ja sormuksia. Ne olivat pukeneet ylleen haarniskoita, jotka joskus olivat kuuluneet ihmisille. Nyt niitä oli halkaistu ja pienennetty hiisille sopiviksi, ja ne näyttivät yhtä epämuotoisilta kuin niiden kantajatkin. Hiidet seisoivat hieman kumarassa, jalat ulospäin työntyneinä, ja ne olivat suunnilleen Kiran kokoisia, mutta reilusti Derfystä ja Chrysiä lyhyempiä. Ne seisoivat virnistellen metsänreunassa aseet koholla, osalla oli jousi mutta toisilla oli omituisen mallisia miekkoja ja kirveitä. Niiden terät olivat sahalaitaisia tai täynnä omituisia piikkejä.
”Kauniss ihminen…” Yksi niistä sihahti ja toiset raakkuivat jotain niiden omalla kielellä.
” Kauniss ihminen sssaaa korisstaa miekkaani.” se sihahti taas ja kohotti miekkansa terää. Kira tunsi pakokauhun hiipivän ylleen. Derfys mietti kuumeisesti mitä tehdä. He voisivat ratsastaa suoraan hiisiä päin, ja murskata muutaman niistä hevosten jalkoihin, mutta entä sitten? Pitäisikö heidän vain paeta paikalta ja jättää hiidet riehumaan pitkin seutua? Joen varsilla asui varmasti monia paimentolaisia ja kalastajia. Voisiko Derfys elää itsensä kanssa jos hän jättäisi heidät hiisien armoille? Hän katsoi toisia. Chrys näytti valmiilta taisteluun, hänen kätensä lepäsi miekan kahvalla ja hän näytti päättäväiseltä. Kira taas oli kalpea ja hänen katseensa haravoi hiisijoukkoa lievästi pakokauhuisesti. Derfys kumartui Kiraa kohti.
” Jos me hyökkäämme, pärjäätkö sinä?” Kira katsoi häntä hetken pelokkaan näköisenä, sitten hän nyökkäsi.
” Varmastiko?” Derfys kysyi. Kira nyökkäsi uudestaan. Derfys nyökkäsi takaisin ja puhui Chrysille matalasti etteivät hiidet kuulleet.
” Ratsastetaan niitä päin ja tapetaan niin monta kuin mahdollista, sitten ratsastetaan jokea pitkin pakoon. Ja Chrys, ei mitään sankaritekoja.”
   Chrys rypisti kulmiaan hänelle, mutta nyökkäsi ymmärtäneensä. Hiidet jatkoivat irvistelyään. Ne olivat tulleet enemmän aukealle. Derfys mietti mikseivät ne vain ampuneet heitä nuolilla. Sitten hän muisti hiisistä kuulleensa jutut, ja muisti että ne nauttivat monimutkaisemmasta tappamisesta. Derfys veti kirveensä esiin ja kannusti hevosensa laukkaan. Hiidet lähtivät ryntäämään heitä kohti kiljuen, ja hetken Derfys mietti miten tyhmiä ne mahtoivatkaan olla. Hän iski kirveellään oikealle ja vasemmalle, halkaisi muutaman kallon kahtia. Ne kaatuivat korahtaen maahan tovereidensa tallottavaksi. Derfys ohitti hiisijoukon ja kääntyi ratsastaakseen uudestaan niiden läpi. Hän näki Chrysin huitovan miekallaan hänen hevosensa piirittäneitä hiisiä. Niiden musta veri roiskui kaikkialla hänen miekkansa tiellä. Kira oli myös vetänyt miekkansa esiin, hän pisteli sillä sinne tänne. Samassa hiidet piirittivät Derfyksenkin, ja alkoivat nykiä hänen jalkojaan koittaen saada hänet putoamaan. Hän torjui piikkisten miekkojen iskuja ja koitti samalla pysyä tasapainossa. Hän näki kauhukseen miten lisä hiisiä ryntäsi metsiköstä koko ajan. Ne olivat huijanneet heitä.
   Kira tunsi miten jokin nykäisi rajusti hänen jalkaansa, ja samassa hän jo putosi satulasta. Hän ponnahti nopeasti jaloilleen ja huomasi olevansa hiisien piirittämänä. Hän torjui kömpelösti niiden istuja. Jokin terävä tökkäsi häntä toiseen kylkeen, ja samassa jokin repäisi hänen jalkaansa. Hän tunsi paniikin hyökyvän ylleen. Ajattele, hän komensi itseään, Toimi! Hiidet tuntuivat nauttivat siitä että saivat repiä häntä kappaleiksi pikku hiljaa, ne eivät yrittäneetkään tappaa häntä kerralla. Niiden keltaiset silmät olivat voitonriemua täynnä. Minähän en tähän kuole, jokin ääni sanoi Kiran sisällä. Hän kohotti miekkansa ja alkoi iskeä laajassa kaaressa hiisiä kohti. Mustaa verta ryöppysi hänen ylleen terän viiltäessä kauloja auki. Haarniskat olivat vanhoja ja ruostuneita, ja hänen miekkansa halkaisi he helposti. Hän näki hiisien suuttuvan, niiden suut vääntyivät irveeseen. Hän oli tappanut niitä, ne halusivat kostaa. Hän perääntyi huitoen miekallaan koko ajan, hänen hevosensa hirnui levottomana hieman kauempana. Kiran selkään törmäsi jokin, ja hän kääntyi miekka koholla – Mutta se oli Chrys joka silpoi hiisiä kappaleiksi. Kira oli helpottunut, ja taistelu muuttui äkkiä vain yhdeksi harjoitukseksi. He taistelivat selät vastakkain, iskien hiisiä sivuun. Niiden raajoja leikkautui irti, terät katkesivat, kallot halkesivat. Ja silti ne vain hyökkäsivät. Kira oli kuullut hiisien perään antamattomuudesta, muttei ollut ottanut sitä tosissaan. Hän alkoi hengästyä. Chrys heilutti miekkaansa kevyesti, vaikka se painoi puolet enemmän kuin Kiran lyhyt teräinen. Hänen silmänsä loistivat taistelun huumassa. Hän oli omassa elementissään. Tämän hän osasi. Viis kielistä joita piti opetella, tämä oli hänen alaansa. Hän oli madhirnien verta, soturi ja tappaja jo syntyessään. Hänen miekkansa hohti mustasta verestä, kaikkialla maassa makasi kuolleita hiisiä. Jostain lensi nuoli ja iskeytyi Chrysin vasempaan olkapäähän. Hän katkaisi sen varren kuin ohimennen ja jatkoi miekkailua. Äkkiä hiidet väistyivät kirkuen ja Derfys ratsasti Kiran ja Chrysin viereen heidän hevosiaan pidellen. Hänen kirveensä oli verinen, ja hän näytti hengästyneeltä.
” Ratsaille, pian! Niitä tulee koko ajan lisää, emme voi millään voittaa niitä!”

Meni ensin väärään paikkaan tämä mielipide...

En tiedä oliko tuo kirjoitusvirhe vai mikä, mutta...
Jos sana on "Eflegorn", niin silloin genetiivimuoto on "Eflegornin" eikä "Eflegorin".

Olen ihmetellyt jo pitkään, miksi suomalaiset fantasiakirjailijat usein (mielestäni liian usein) antavat kirjansa henkilöille vieraskielisiä nimiä. Eivätkö suomalaiset nimet kuulosta hyviltä? Ei suomalaisia nimiä tarvitse silti almanakasta hakea, voihan keksia itse suomalaisen kuuloisia nimiä. Mielestäni sinunkin kirjasi olisi parempi suomen kielisillä nimillä.
Ulkomailla ne kuulostavat eksoottisilta. Heidän on hauska lukea kummia nimiä, mutta jos kirjoitat valmiiksi englannilta kuulostavia, ei se ole yhtä haustaa. Tajusitko?

Luin näytepätkääsi enkä tahdo loukata, mutta milestäni se ei ole hyvä. Se tuntui todella tylsistyttävältä.