Oon 14-vuotias ja tykkään kirjottaa. Tiiän, ettei mulla oo vielä sitä iän mukana tulevaa maailmankatsomusta ja täytyis kasvaa aikuseks vai mitä täällä aina paasataankaan... Oon kirjottanu pöytälaatikkoon yhen romaanin, joka ois haaveissa julkasta joskus. Oon kuitenki todennu, että tarinassa meni yks juttu pahasti pieleen. Päähenkilö on lähes täydellinen.
No sen takia mä sitten aloin kirjottamaan uutta tarinaa, joka on fantasiatarina. Tiiän kyllä, että maailmassa on aivan liikaa niitä, mut ite en saa niistä tarpeekseni. Joten kirjotan sellasta. Se on viel kesken, mut haluisin silti saada alusta palautetta. Ihan vaan siks, et voisin jo korjailla alkua. Tyhmää? Kenties, mutta sellanen mä oon :D
Tarina siis kertoo mun ikäsestä tytöstä. Tyttö on katkelmassa, tai oikeastaan koko tarinan ajan, minäkertoja. Hän asuu sisäoppilaitoksessa, jossa opetetaan taikuutta. Älkää välittäkö oudoista nimistä, ne kuuluu asiaan.
Tässä siis minäkertoja on nähny painajaisia ja päättää lähteä kävelylle.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Avaan työpöydän takana olevan ikkunan ja katson ulos. Aurinko ei nouse vielä moneen tuntiin. Joko menen takaisin nukkumaan – ei, en varmana mene! En kuitenkaan saisi unta! – tai lähden ulos.
Lähden siis ulos. Otan kulauksen taikajuomapullosta, joka on pöydälläni.
Työnnyn ikkunasta katolle ja hengitän raikasta ulkoilmaa. Lähden astelemaan kohti tikkaita. Tiedän, missä ne ovat; tämä ei ole todellakaan ensimmäinen kerta, kun olen katolla.
Juoma kiertää jo veressäni. Tajuan, etten tarvitse tikkaita mihinkään. Enhän naarmuuntunut silloin auton pysäyttämisestäkään, kun otin kiinni sen konepellistä, joten miksi haavoittuisin nyt?
Riennän katon reunalle ja hyppään alas. Nautin putoamisesta – tuntuu kuin lentäisin!
Yhtäkkiä tömähdän – en kovaa asfalttia, kuten oletettua – vaan jotain pehmeää vasten.
”Varjo?” Voi ei, Oliver! Mitä hän tekee koulun sivulla tähän aikaan?
”Oletko kunnossa?” Oliver kuiskaa.
”Tietysti”, vastaan nousten ylös hänen sylistään. ”Miksen olisi?”
”Yleensä, kun ihmiset hyppivät alas katoilta, he ovat kaikkea muuta kuin kunnossa!” Oliver huudahtaa hätääntyneenä.
”No, ei puhuta siitä. Näin painajaista ja päätin lähteä kävelylle. Mitä itse täällä teet?” vastaan.
”Uni ei tullut. Ja kun olin kävelemässä tästä ohi, näin, että joku hyppäsi alas katolta. Juoksin ottamaan hänet kiinni”, Oliver selittää. ”Sitten se oletkin sinä. Kaikkein kummallisinta on, miksei sinulle tapahtunut mitään?” En välitä kysymyksestä.
”Miksi olet kävelyllä tähän aikaan? Tai siis, sinähän sanoit tätä pelottavaksi ja oudoksi paikaksi.”
”Sain tiedon…” Oliverin ääni murtuu. Kyyneleet vierivät pitkin poskia puroina.
”Sait tiedon…?” kannustan.
”Va-vanhempieni kuolemasta. He kuolivat tänä iltana autokolarissa”, hän vastaa nyyhkien. Kuin itselleen hän lisää:
”Juuri kun äiti alkoi parantua…”
”No, ei kai se niin kamalaa ole. Sinä olet elossa”, vastaan. Oliver katsoo minua järkyttyneenä.
”’Ei kai se niin kamalaa ole’?! Etkö sinä koskaan ole menettänyt ketään? Isovanhempia, isää, äitiä, serkkua, sisarusta, tätiä, setää…?” Purot leventyvät entisestään ja käyvät runsasvetisemmiksi.
”Olen kai, en vain tuntenut heitä. Onneksi minulla ei ole sukulaisia muita kuin Ruusu, ja häntä minä vihaan. Minulla ei ole mitään menetettävää.” Kasvoni ovat ilmeettömät kuin savinaamio, mutta sisälläni pikkulapsi kummastelee. Miksi hän itkee? Ei kai perhe niin tärkeä ole? Ja mitä minun pitäisi tehdä?
”Ehkä jos sinulla olisi perhe, et olisi noin sydämetön!” Oliver parahtaa. Hän sulkee itkemisestä punaiset silmänsä ja on hiljaa. Kuulen vain hänen rohisevan, nykähtelevän hengityksensä.
”Etkö sinä voisi olla vähän vähemmän sydämetöni?” Oliver kuiskaa pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Mitä tarkoitat?” kysyn. Miten niin 'vähemmän sydämetön'? Sanoin vain, mitä ajattelin.
”Tarkoitan”, Oliver nyyhkyttää, ”että yleensä muut lohduttavat surevaa. Vai etkö sinä osaa lohduttaa?” Lohduttaa? Miksi? Kai jokainen osaa lohduttaa itseään ihan tarpeeksi?
”Kukaan ei ole opettanut”, tokaisen. Käännän selkäni ja kävelen varjoihin.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Palautetta? Jos ette tajunnu jotain juttua, kysykää! Tahdon saada hyvää palautetta, eikä se onnistu jollette tajuu tätä... :D
No sen takia mä sitten aloin kirjottamaan uutta tarinaa, joka on fantasiatarina. Tiiän kyllä, että maailmassa on aivan liikaa niitä, mut ite en saa niistä tarpeekseni. Joten kirjotan sellasta. Se on viel kesken, mut haluisin silti saada alusta palautetta. Ihan vaan siks, et voisin jo korjailla alkua. Tyhmää? Kenties, mutta sellanen mä oon :D
Tarina siis kertoo mun ikäsestä tytöstä. Tyttö on katkelmassa, tai oikeastaan koko tarinan ajan, minäkertoja. Hän asuu sisäoppilaitoksessa, jossa opetetaan taikuutta. Älkää välittäkö oudoista nimistä, ne kuuluu asiaan.
Tässä siis minäkertoja on nähny painajaisia ja päättää lähteä kävelylle.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Avaan työpöydän takana olevan ikkunan ja katson ulos. Aurinko ei nouse vielä moneen tuntiin. Joko menen takaisin nukkumaan – ei, en varmana mene! En kuitenkaan saisi unta! – tai lähden ulos.
Lähden siis ulos. Otan kulauksen taikajuomapullosta, joka on pöydälläni.
Työnnyn ikkunasta katolle ja hengitän raikasta ulkoilmaa. Lähden astelemaan kohti tikkaita. Tiedän, missä ne ovat; tämä ei ole todellakaan ensimmäinen kerta, kun olen katolla.
Juoma kiertää jo veressäni. Tajuan, etten tarvitse tikkaita mihinkään. Enhän naarmuuntunut silloin auton pysäyttämisestäkään, kun otin kiinni sen konepellistä, joten miksi haavoittuisin nyt?
Riennän katon reunalle ja hyppään alas. Nautin putoamisesta – tuntuu kuin lentäisin!
Yhtäkkiä tömähdän – en kovaa asfalttia, kuten oletettua – vaan jotain pehmeää vasten.
”Varjo?” Voi ei, Oliver! Mitä hän tekee koulun sivulla tähän aikaan?
”Oletko kunnossa?” Oliver kuiskaa.
”Tietysti”, vastaan nousten ylös hänen sylistään. ”Miksen olisi?”
”Yleensä, kun ihmiset hyppivät alas katoilta, he ovat kaikkea muuta kuin kunnossa!” Oliver huudahtaa hätääntyneenä.
”No, ei puhuta siitä. Näin painajaista ja päätin lähteä kävelylle. Mitä itse täällä teet?” vastaan.
”Uni ei tullut. Ja kun olin kävelemässä tästä ohi, näin, että joku hyppäsi alas katolta. Juoksin ottamaan hänet kiinni”, Oliver selittää. ”Sitten se oletkin sinä. Kaikkein kummallisinta on, miksei sinulle tapahtunut mitään?” En välitä kysymyksestä.
”Miksi olet kävelyllä tähän aikaan? Tai siis, sinähän sanoit tätä pelottavaksi ja oudoksi paikaksi.”
”Sain tiedon…” Oliverin ääni murtuu. Kyyneleet vierivät pitkin poskia puroina.
”Sait tiedon…?” kannustan.
”Va-vanhempieni kuolemasta. He kuolivat tänä iltana autokolarissa”, hän vastaa nyyhkien. Kuin itselleen hän lisää:
”Juuri kun äiti alkoi parantua…”
”No, ei kai se niin kamalaa ole. Sinä olet elossa”, vastaan. Oliver katsoo minua järkyttyneenä.
”’Ei kai se niin kamalaa ole’?! Etkö sinä koskaan ole menettänyt ketään? Isovanhempia, isää, äitiä, serkkua, sisarusta, tätiä, setää…?” Purot leventyvät entisestään ja käyvät runsasvetisemmiksi.
”Olen kai, en vain tuntenut heitä. Onneksi minulla ei ole sukulaisia muita kuin Ruusu, ja häntä minä vihaan. Minulla ei ole mitään menetettävää.” Kasvoni ovat ilmeettömät kuin savinaamio, mutta sisälläni pikkulapsi kummastelee. Miksi hän itkee? Ei kai perhe niin tärkeä ole? Ja mitä minun pitäisi tehdä?
”Ehkä jos sinulla olisi perhe, et olisi noin sydämetön!” Oliver parahtaa. Hän sulkee itkemisestä punaiset silmänsä ja on hiljaa. Kuulen vain hänen rohisevan, nykähtelevän hengityksensä.
”Etkö sinä voisi olla vähän vähemmän sydämetöni?” Oliver kuiskaa pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Mitä tarkoitat?” kysyn. Miten niin 'vähemmän sydämetön'? Sanoin vain, mitä ajattelin.
”Tarkoitan”, Oliver nyyhkyttää, ”että yleensä muut lohduttavat surevaa. Vai etkö sinä osaa lohduttaa?” Lohduttaa? Miksi? Kai jokainen osaa lohduttaa itseään ihan tarpeeksi?
”Kukaan ei ole opettanut”, tokaisen. Käännän selkäni ja kävelen varjoihin.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Palautetta? Jos ette tajunnu jotain juttua, kysykää! Tahdon saada hyvää palautetta, eikä se onnistu jollette tajuu tätä... :D
Vastaukset 14
Vanhimmat
Jaahas, poistin sitten väärän ketjun viestin. No, otetaanpa uudestaan...
Muistan kun itse olin ikäisesi ja kirjoitin myöskin toista versiotani fantasiakirjastani. Tyylisi hieman hipoo silloista vastaavaani ja siksi en haluaisi tyrmätä tai mitenkään lannistaa, mutta vannon sinun muutavan vuoden sisällä huomaavan puutteet tekstissäsi ja ne palautteet mitä nyt täällä tulet saamaan.
Hyvää tuossa oli pojan nimi, Oliver. Kyllä, se on hyvä nimi, Oliver. Taikuus on aina hauska aihe ja selvästikin päähenkilöllä on jo valmiina paljon taustatarinaa, sekin on mainio juttu. Omaat hyvän ja melko värikkään sanavaraston.
Kuitenkin tarina etenee todella nopsaan ja oikeinkirjoitukseen kiinnittäisin huomiota, esimerkiksi nyt vaikka että "varmana"-sanan korvaisi sanalla "varmasti". Suurin parantamisen vara kirjoituksessasi on johdonmukaisuus, siinä tapahtuu liikaa yhden sivun aikana, kun päähenkilö juo taikajuomaa, hyppää katolta, kohtaa ystävänsä jonka vanhemmat ovat kuolleet ja samalla kerrotaan hahmon koko suvun kuolleen kun hän oli lapsi.
Yksityiskohdat ovat tärkeitä ja realistisuus kannattaa pitää mielessä silloinkin kun kirjoittaa fantasiaa. Esimerkiksi minkä vuoksi Oliver juoksisi kaukaa ottamaan katolta tippuvaa ihmistä kiinni, sillä hän ei varmasti ehtisi edes reagoida tuollaiseen saati sitten saisi putoajaa kiinni. Lisäksi perheensä menettäneeksi pojaksi Oliver ei oikein tunnu surevan tarpeeksi, värisevää ääntä voi myös ilmentää muutenkin kuin kirjoittamalla tekstin väriseväksi ("sa-sain ti-tiedon") vaikkapa lisäämällä puhevuoron loppuun lauseen 'Oliver sanoi ääni väristen'.
Eli paneudu erityisesti johdonmukaisuuteen ja pian huomaat tekstisi syventyvän entisestään huimasti!
Kiitos palautteesta!
Jokainen kirjailija aloittaa "nuorena", on se fyysinen ikä mikä tahansa.
On vaikea arvioida millainen työ on itse kullekin kirjoittaa pitkää kaunokirjallisuutta ennen kuin sitä on tehnyt.
Mielestäni sun kannattaa keskittyä vain tekemiseen. En tiedä onko julkaisuun kiirettä. Tai miettiä onko genre täyteen tungettu teoksia, kuten fantasia maailmalla on, vaan keskittyä siis kiinnostavimpaan: tarinan ja hahmojen ja kielen elollistamiseen.
Johdonmukaisuus on fiktiossa tärkeä, hankalakin asia. Jokainen teos kun luo oman logiikkansa. Fantasiassa ja sadussa on oma logiikkansa, sinun tarinassasi vielä enemmän sinun haluamasi logiikka. Ei siis helppoa. Jos olisi helppoa, kaikki olisivat varmaan halutessaan kirjailijoita, eikö vain?
Pienestä näytteestä on vaikea päätellä teoksesi voimia ja heikkouksia. Tuo kohta oli hirmuisen dramaattinen dialogissaan, ehkä sen pitääkin olla. Tai sitten ei. Mutta silmiin se hieman paistoi.
Hahmojen suhde siitä kuitenkin avautuu. Se on plussaa. Eniten pidin tästä:
”Tarkoitan”, Oliver nyyhkyttää, ”että yleensä muut lohduttavat surevaa. Vai etkö sinä osaa lohduttaa?” Lohduttaa? Miksi? Kai jokainen osaa lohduttaa itseään ihan tarpeeksi?
Herää uteliaisuus.
Kiitos palautteesta.
Iällä ei ole kirjoittamisessa kovin paljon merkitystä, vaan taidot, lahjakkuus ja harjoittelu ratkaisevat. Sinun tarinasi toimii hyvin, anna palaa. Taikajuomaidea on hyvä.
Kiitos! :)
Mielestäni tämä oli mielenkiintoinen pätkä! Lukisin mielelläni lisää. Jatka ihmeessä kirjoittamista.
Ikävä sanoa tämä mutta aihe on äärimmäisen kliseinen, oikeinkirjoitus on päin puuta, kerronta on aivan liian nopeaa ja tekstin sisältö on heikkoa. Siltikin kirjoita, kirjoita ja kirjoita, kehityt koko ajan ja saat ikää lisää ja sen kautta kokemuksia sekä taitoa kirjoittaa. Tuo on jo alku!
Palaute vastaanotettu!
Komppaan edellistä. Kasva vielä vähän ja harjoita kirjakieltä sekä oikeinkirjoitusta.
No ei tossa oikeinkirjoituksen kanssa ole ongelmia sen enempää kuin kommentoijillakaan...
Totta. Kielioppi on tässä lähes oikein ja lauserakenteet virheettömiä, mikä on täällä olevissa näytteissä harvinaista.
Kun kirjoitat, ei kannata vain kirjoittaa ihmisiä puhumaan "jotakin jännää", vaan pysähdy oikeasti miettimään, että jos itse olisit vastaavassa tilanteessa, miten toimisit ja mitä sanoisit? Usein se, miten ihmiset todella toimivat, on hyvin erilaista kuin se, mitä tulee ensimmäiseksi mieleen kirjoittaa.
Vaikka päähenkilö olisi luonteeltaan täysin erilainen kuin sinä itse, niin silti henkilöiden käytöstä kannattaa yrittää miettiä itsen kautta. Jokaisessa meissä on monta puolta. Jos joku tekstisi henkilö on kylmäkiskoinen ja äkäinen hahmo, mieti hetkiä jolloin itse olet käyttäytynyt niin tai joku läheisesi. Miten he silloin toimivat, millaisia eleita heillä on, mitä he sanovat ääneen ja minkä voi vain lukea heidän olemuksestaan? Keskity tarkkailemaan ihmisiä.
Kun olet esimerkiksi jossain porukassa, niin tarkkaile miten ihmiset puhuvat toisilleen. Kuka näyttää siltä, että meinaa sanoa jotakin, mutta ei sanokaan ja mistä se voisi johtua? Kuka on eniten hiljaa ja kuka eniten äänessä? Miksi? Millaisia jännitteitä ihmisten välillä on? Vaikuttaako siltä, että joku ei salaa pidä jostakin? Onko joku hermostuneen oloinen ja vilkuilee jatkuvasti kelloa? Ihmisten tarkkailu on yksi tärkeimmistä ohjeista joita nuorelle kirjoittajalle voi antaa. Sinun pitää oppia laajasti ymmärtämään ihmisluonnetta, jotta saat tekstiisi aidonkuuloista dialogia.
Samaa mieltä, etenkin kommentin ensimmäinen kappale on täyttä asiaa.
Totta on sekin, että kirjoitustyyli tulee vaihtumaan ensimmäisten harrastelijavuosien aikana monestikin, ja alkaa vakiintumaan vasta silloin kun lähentelee vasta kolmeakymmentä. Siksi en haluaisi antaa arvostelua niin kuin antaisin sitä itseni ikäisille, vaan haluan siirtyä kirjoittajan iän suhteen samalle tasolle. Sillä tavalla kritiikki ja myös kehut tehoavat parhaiten.