Lähestys uhkaavasti 30-vuotta ja en ole vieläkään ymmärtänyt mitä järkeää elämässä ylipäätänsä on. Olen seurustellut useamman naisen kanssa, matkustellut paljon, asunut ulkomailla, ollut työelämässä monta vuotta, on monia harrastuksia (ja kokeillut vielä useampaa), rahatilanne on hyvä jne. Päällisin puolin elämäni voi kuulostaa olevan kunnossa, mutta mikään ei yksinkertaisesti tunnu miltään.
En tunne masennusta, rakkautta, iloa, surua, kaipausta, vihaa tai muitakaan tavallisia tunnetiloja. Olen lapsesta asti joutunut esittämään näitä tunnetiloja, koska muuten muut pitäisivät minua outona ja minkäänlaisten ihmissuhteiden solmiminen olisi mahdottomuus. Tämän takia osasin hyvin samaistua päähenkilöön Dexter- sarjassa ensimmäisellä kaudella. Omaan kyllä hyvät käytöstavat, pidän kehostani huolta ja muistan ihmisiä heidän erikoispäivinään.
Olen koettanut tehdä monia erilaisia asioita elämässäni, että saisin jonkinlaisia tunteita herätettyä itsessäni, mutta tuloksetta. Läheisiä sukulaisia ja perheenjäseniä on myös kuollut, mutta tähänkin reaktioni oli "tuo kuuluu elämään" ja "sellaista sattuu". Viimeisin tyttöystävä olisi halunnut minun kanssani naimisiin, mutta mielestäni on parempi että hän löytää miehen joka oikeasti rakastaa häntä.
Mitä järkeä elämässä on tällaisessa tapauksessa? En usko, että kukaan jäisi minua pahemmin kaipaamaan paitsi ehkä verottaja korkeintaan.
En tunne masennusta, rakkautta, iloa, surua, kaipausta, vihaa tai muitakaan tavallisia tunnetiloja. Olen lapsesta asti joutunut esittämään näitä tunnetiloja, koska muuten muut pitäisivät minua outona ja minkäänlaisten ihmissuhteiden solmiminen olisi mahdottomuus. Tämän takia osasin hyvin samaistua päähenkilöön Dexter- sarjassa ensimmäisellä kaudella. Omaan kyllä hyvät käytöstavat, pidän kehostani huolta ja muistan ihmisiä heidän erikoispäivinään.
Olen koettanut tehdä monia erilaisia asioita elämässäni, että saisin jonkinlaisia tunteita herätettyä itsessäni, mutta tuloksetta. Läheisiä sukulaisia ja perheenjäseniä on myös kuollut, mutta tähänkin reaktioni oli "tuo kuuluu elämään" ja "sellaista sattuu". Viimeisin tyttöystävä olisi halunnut minun kanssani naimisiin, mutta mielestäni on parempi että hän löytää miehen joka oikeasti rakastaa häntä.
Mitä järkeä elämässä on tällaisessa tapauksessa? En usko, että kukaan jäisi minua pahemmin kaipaamaan paitsi ehkä verottaja korkeintaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Sinulla on poikki yhteys tunteisiisi ja itseesi. Tuo kipsautuminen tunteettomuuteen on puolusutusmekanismisi. Olet olemassa mutta et oikestaan elä. Ei ihminen ole robotti. Ei Luoja meistä sellaisia ole tarkoittanut. Auttaisko sinua terapia?
Sinun kannattaisi mennä ammattiauttajan pakeille. Tuosta tilasta on sinun päästävä oman hyvinvointisi takia pois.
Se tunne johtuu Suomesta, suomalaisista. Suomessa on lähes mahdotonta tuntea olonsa eläväksi.
no teet kaikkea semmoista mitä MUUTKIN muttet sitä mikä herättää intohimosi siitä tuo johtuu! Etsippä nyt yksikin tekeminen ja päämäärä josta tulee intohimosi ja tuo menee ohi heti!
Totta. On ihan hanurista jos kopioi vaan tekemisensä muilta.
Ei siinä olekaan mitään loogisesti ymmärrettävää. Kukaan ei oikeasti ymmärrä ja olemme kaikki tunteidemme vietävinä. Lisäksi teemme asioita sen perusteella mitä muutkin tekevät. Elämän kiertokulku vain on olemassa ja sillä siisti. Mistä me tänne tulimme? Miksi sinä olet juuri sinä? jne. Noihin ei "nykyjärjestys" kykene vastaamaan. Teoilla on seurauksensa ja jos kerran synnyimme tänne (tahtomattamme) niin voimme tottakai syntyä uudestaankin. Suosittelen etsimään jotain syvällisempää/henkistä kokemusta/tietoa. Voit kokeilla tutustua esim. Osho:n puheisiin youtubessa.
Toinen suositeltava juttu olisi Carlos Castanedan kirjat, missä Carlos joutuu muuttamaan koko elämänsä arvot, tutustuttuaan Yaqui intiaani noitaan. Sinunlaisellesi voisin suositella häneltä ensimmäiseksi vaikka "Matka Ixtlaniin" kirjaa. Et tiedä ennenkuin olet kokeillut.
Olet saanut vain liian tasaisen kasvatuksen. Jotkut saavat tasapainoisen kasvatuksen ja toiset eivät. Vanhempasi kasvattivat sinut siihen, mitä teet. Se ei ehkä ole sitä, mitä itse haluat. Tasapaksut vanhemmat yleensä painottavat koulutuksen merkitystä, mutta korkeakoulu tekee tasapaksusta elämästä vielä tasapaksumma. Joten ensimmäinen virheesi oli kouluttautuminen. Jos olisit vaikka pelannut korttia, rempannut asuntoja, tehnyt ihan mitä vaan intohimolla olisit nyt rikkaampi. Raha ei tuo onnea, mutta sen tekeminen tuo. Mikään ei ole tylsempää, kuin 5 tähden hotellin "bileet". Lisäksi sinä et ole ollut rakastunut oikeasti. Et ole ehkä uskaltanut piireistäsi pois ja tutustua oikeasti ihmisiin, kenen kanssa on kivaa. Jumitat niin kauan aikaa, kuin jumitat ja sitten joku kerta lähdet vaan ympyröistäsi ulos. Vähän niin, kuin homo kaapista. Jos olet valmiiksi rikas, niin saat onnen jonku köyhän kanssa olemisesta ja jos köyhä, niin onni tulee taas rikkaan miehen hankkimisesta. Aina kuitenkin niinpäin, että sitä mitä ei ole, niin se pitää saada.
Ongelma on narsistisessa asenteessasi. Jos tuijotat vaan omaa napaasi, niin et tule koskaan onnelliseksi, etkä ole tyytyväinen.
Elämän tarkoitus on muiden ihmisten auttaminen ja läheisilleen onnen ja ilon tuottaminen. Kokeilepa sitä.
Oot kyllä ykkösnarsisti tässä ketjussa itse, kun käsket täällä toimimaan muiden tahdon mukaisesti ja palvelemaan sinunkaltaisiasi.
"Lähestyn uhkaavasti 30-vuotta ja en ole vieläkään ymmärtänyt mitä järkeää elämässä ylipäätänsä on"
Oikeinko "uhkaavasti"-- silloinhan tunnet, uhkaa.
"en ole vieläkään" siinäkin on tunne- olet pettynyt.
"ei tunnu miltään", lauseeseen on implikoitu tunne-käsitteenä, tiedät siis tunteen kun pitäisi tuntua.
"Päällisin puolin elämäni voi kuulostaa olevan kunnossa" tarkkailet ulkoapäin itseäsi, tai jonkun muun silmin- eli vältät omia tunteitasi.
jne.
hieman kun mietit tarkemmin, niin pääset pidemmälle ongelmasi kanssa.