Joku monta kertaa kärähtäneisiin "mestareihin" ja nesaraan uskovista tiivisti hyvin heidän kantansa muihin ihmisiin...
"Ei ole, nesara ei ole uskonto. Enemmistö joka on nesaran kanssa tekemisissä uskoo kaikkeen rajatietoon. Pääosin nämä kaikki ovat muita henkisesti kehittyneempiä sieluja/ihmisiä."
Itse olen kai henkisesti kovin vaatimattomalla tasolla kun mieleeni tulee lähinnä H.C. Andersenin mestariteos;
"Oli kerran keisari, joka rakasti hienoja vaatteita. Vaatteet kiinnostivat häntä enemmän kuin mikään muu maailmassa. Keisarilla oli erilainen asu päivän jokaiselle tunnille.
Palatsin yksi kerros oli täynnä hänen vaatteitaan. Mutta hän halusi lisää.
Eräänä päivänä kaksi kankuria tuli keisarin puheille. He sanoivat osaavansa kutoa aivan ihmeellistä kangasta. "Se ei ole pelkästään kaunista", he sanoivat, "vaan myös taikavoimaista." "Taikavoimaista!" keisari huudahti. "Aivan niin", sanoivat kankurit. "Vain viisaat pystyvät näkemään sen. Typerykset eivät näe."
"Yhym", keisari tuumi. "Jos minulla olisi puku siitä kankaasta, saisin oitis selville ketkä ovat typeryksiä."
Hän käski kankureiden heti ryhtyä toimeen.
Keisari antoi kankureiden käyttää keisarillisia kangaspuita. Hän antoi heille oivallisimpia silkkilankoja ja parhaita kultalankoja. Mutta kankurit eivät käyttäneet lankoja kankaan kudontaa. Sen sijaan he sulloivat ne laukkuihinsa - ja kangaspuut jäivät tyhjiksi.
He istuskelivat toimettomina, sillä he eivät olleetkaan kankureita. He aikoivat vain puijata keisaria.
Muutaman päivän päästä keisari oli jo oikein utelias kankaastaan. Hän lähetti pääministerinsä katsomaan sitä. Pääministeri meni huoneeseen, jossa kankurit olivat muka työssä.
Hän katosi tyhjiä kangaspuita. "Minua poloista!" hän ajatteli. "En näe kangasta! Olenkohan minä typerys? Jos olen, kukaan ei saa tietää sitä."
Kankurit sanoivat pääministerille: "Katsokaa, miten kaunista kankaamme on!" "On, on se!" pääministeri myönsi. "Taitavaa työtä" Ja niin värikästäkin."
Mutta itse asiassa pääministeri ei nähnyt mitään, koska kangaspuut olivat tyhjät.
Pääministeri meni tuota pikaa keisarin luokse. "Kangas on kovin kaunis", hän kertoi. "Hienoin kangas minkä konsanaan olen nähnyt." Keisari oli mielissään.
Taas muutaman päivän päästä keisari lähetti kenraalinsa katsomaan kangasta. Kenraali marssi huoneeseen, jossa kankurit olivat muka työssä.
Hän katseli tyhjiä kangaspuita. "Minua poloista!" hän ajatteli. "En näe kangasta! Olenhan minä typerys? Jos olen, kukaan ei saa tietää sitä."
Kenraali meni keisarin luokse ja sanoi: "Kangas on kaunis! Hienoin kangas minkä konsanaan olen nähnyt." Keisari oli mielissään. "Minun on itsenikin nähtävä se ihmeellinen kangas", hän virkkoi.
Keisari meni huoneeseen, jossa kankurit olivat työskentelevinään. Hän vei pääministerinsä ja kenraalinsa mukanaan. "Eikö olekin kaunis kangas?" pääministeri kysyi. "Katsokaa noita värejä!" ihasteli kenraali. Mutta he vain näyttelivät näkevänsä kankaan.
Keisari tuijotti tuijottamistaan. "Enhän minä mitään kangasta näe", hän ajatteli. "Onko asia niin, että minä olen typerys? Jos on, niin kukaan ei saa tietää sitä."
Niinpä hän sanoi: "Kangas on kauniimpi kuin mikään ennen näkemäni! Teidän on oitis tehtävä siitä minulle puku. Käytän sitä seuraavassa paraatissa." "Hyvä on, Teidän majesteettinne", sanoi toinen kankuri. "Antakaapa mitat."
Keisari riisui viittansa. Kankurit ottivat esille mittanauhansa. "Kuusikymmentä senttiä tästä", sanoi toinen. "Neljäkymmentä senttiä tuosta", sanoi toinen. Sitten kankurit olivat ottavinaan kankaan kangaspuista.
"Teidän majesteettinne", sanoi toinen kankuri, "tahtoisitteko puvun laskeutuvan näin?" "Sopii", sanoi keisari. "Sopii mainiosti." "Teidän majesteettinne", kysyi toinen kankuri, "onko tämä sopiva pituus?" "Ei, ei!" sanoi keisari. "Haluan hieman pitemmän. Kas noin, nyt on hyvä!"
Keisari oli niin tyytyväinen, että hän antoi kankureille kaksikymmentä kultapussia. "Jos pidän valmiista puvusta", hän sanoi, "annan toiset kaksikymmentä kultapussia." Kankurit hymyilivät.
Nyt kankurit olivat ahkeroitsevinaan entistä uuraammin. He leikkasivat ja ompelivat kaiken yötä. Vihdoin he sanoivat: "Keisarin uudet vaatteet ovat valmiit!"
Paraatipäivänä kankurit tulivat keisarin valtaistuinsaliin. He ojensivat tyhjät käsivartensa. "Tässä ovat vaatteenne", he sanoivat. "Ne ovat kevyet kuin ilma." "Suurenmoista!" huudahti keisari. Hän antoi kankureille kaksikymmentä pussia täynnä kultaa.
Sitten keisari riisui vanhat vaatteensa. Kankurit olivat pukevinaan hänet uusiin. "Teidän majesteettinne", toinen kankuri kysyi, "mitäpä arvelette hihoista?" "Kerrassaan mainiot!" sanoi keisari. "Onko vyötärä kenties liian tiukka?" kysyi toinen kankuri. "Eipä suinkaan", vastasi keisari. "Tuntuu aivan sopivalta!"
Hän kävellä keimaili kuvastimen edessä. "Istuvat kun valettu!" hän totesi. Mutta itse asiassa keisarilla ei ollut yllään muuta kuin alusvaatteet.
Keisarin lakeijat kumartuivat ja olivat nostavinaan hänen laahuksensa. He nostivat kätensä korkealle ja olivat kantavinaan olematonta laahusta. Ja sitten alkoi paraati.
Kansa tuli joukolla katsomaan juhlakulkuetta. Jokainen tahtoi nähdä keisarin uusissa vaatteissa. "Kerrotaan, että ne ovat taikavaatteet", sanoi muuan mies. "Kerrotaan, että tyhmyrit eivät näe niitä vaatteita", sanoi eräs nainen. Itsekukin tuumiskeli: "Mahdankohan minä nähdä ne vaatteet?"
Viimein keisari tuli palatsistaan. Ihmiset huusivat: "ooh! Kylläpä keisarin uudet vaatteet ovat kauniit! Ihanat värit! Ja niin sopivaiset!" Mutta kukaan ei tietenkään nähnyt vaatteita.
Ja sitten muuan pieni tyttö huusi: "Mutta hänellähän ei ole pukua ollenkaan!"
"Kuulitteko tuon?" joku kysyi. "Lapsi sanoo, ettei keisarilla ole pukua!" "Tyttö on oikeassa! Keisari on alusvaatteisillaan!"
Ihmiset alkoivat huutaa: "Keisarilla ei ole vaatteita! Hän kulkee alusvaatteisillaan!"
Keisari parka kuuli huudot. Ja yhtäkkiä hän oivasi ihmisten olevan oikeassa. Hän oli typerys! Häntä oli puijattu. Mutta nyt ei ollut enää mitään tehtävissä. Niinpä hän jatkoi marssimistaan.
Mutta hän ajatteli kaiken aikaa: "Odottakaahan, kun saan käsiini ne kankurikelmit!"
Mutta oli jo liian myöhä. Kankurit olivat lähteneet lipettiin neljänkymmenen kultapussinsa kanssa. He eivät olleet typeryksiä!"
- H.C. Andersen
"Ei ole, nesara ei ole uskonto. Enemmistö joka on nesaran kanssa tekemisissä uskoo kaikkeen rajatietoon. Pääosin nämä kaikki ovat muita henkisesti kehittyneempiä sieluja/ihmisiä."
Itse olen kai henkisesti kovin vaatimattomalla tasolla kun mieleeni tulee lähinnä H.C. Andersenin mestariteos;
"Oli kerran keisari, joka rakasti hienoja vaatteita. Vaatteet kiinnostivat häntä enemmän kuin mikään muu maailmassa. Keisarilla oli erilainen asu päivän jokaiselle tunnille.
Palatsin yksi kerros oli täynnä hänen vaatteitaan. Mutta hän halusi lisää.
Eräänä päivänä kaksi kankuria tuli keisarin puheille. He sanoivat osaavansa kutoa aivan ihmeellistä kangasta. "Se ei ole pelkästään kaunista", he sanoivat, "vaan myös taikavoimaista." "Taikavoimaista!" keisari huudahti. "Aivan niin", sanoivat kankurit. "Vain viisaat pystyvät näkemään sen. Typerykset eivät näe."
"Yhym", keisari tuumi. "Jos minulla olisi puku siitä kankaasta, saisin oitis selville ketkä ovat typeryksiä."
Hän käski kankureiden heti ryhtyä toimeen.
Keisari antoi kankureiden käyttää keisarillisia kangaspuita. Hän antoi heille oivallisimpia silkkilankoja ja parhaita kultalankoja. Mutta kankurit eivät käyttäneet lankoja kankaan kudontaa. Sen sijaan he sulloivat ne laukkuihinsa - ja kangaspuut jäivät tyhjiksi.
He istuskelivat toimettomina, sillä he eivät olleetkaan kankureita. He aikoivat vain puijata keisaria.
Muutaman päivän päästä keisari oli jo oikein utelias kankaastaan. Hän lähetti pääministerinsä katsomaan sitä. Pääministeri meni huoneeseen, jossa kankurit olivat muka työssä.
Hän katosi tyhjiä kangaspuita. "Minua poloista!" hän ajatteli. "En näe kangasta! Olenkohan minä typerys? Jos olen, kukaan ei saa tietää sitä."
Kankurit sanoivat pääministerille: "Katsokaa, miten kaunista kankaamme on!" "On, on se!" pääministeri myönsi. "Taitavaa työtä" Ja niin värikästäkin."
Mutta itse asiassa pääministeri ei nähnyt mitään, koska kangaspuut olivat tyhjät.
Pääministeri meni tuota pikaa keisarin luokse. "Kangas on kovin kaunis", hän kertoi. "Hienoin kangas minkä konsanaan olen nähnyt." Keisari oli mielissään.
Taas muutaman päivän päästä keisari lähetti kenraalinsa katsomaan kangasta. Kenraali marssi huoneeseen, jossa kankurit olivat muka työssä.
Hän katseli tyhjiä kangaspuita. "Minua poloista!" hän ajatteli. "En näe kangasta! Olenhan minä typerys? Jos olen, kukaan ei saa tietää sitä."
Kenraali meni keisarin luokse ja sanoi: "Kangas on kaunis! Hienoin kangas minkä konsanaan olen nähnyt." Keisari oli mielissään. "Minun on itsenikin nähtävä se ihmeellinen kangas", hän virkkoi.
Keisari meni huoneeseen, jossa kankurit olivat työskentelevinään. Hän vei pääministerinsä ja kenraalinsa mukanaan. "Eikö olekin kaunis kangas?" pääministeri kysyi. "Katsokaa noita värejä!" ihasteli kenraali. Mutta he vain näyttelivät näkevänsä kankaan.
Keisari tuijotti tuijottamistaan. "Enhän minä mitään kangasta näe", hän ajatteli. "Onko asia niin, että minä olen typerys? Jos on, niin kukaan ei saa tietää sitä."
Niinpä hän sanoi: "Kangas on kauniimpi kuin mikään ennen näkemäni! Teidän on oitis tehtävä siitä minulle puku. Käytän sitä seuraavassa paraatissa." "Hyvä on, Teidän majesteettinne", sanoi toinen kankuri. "Antakaapa mitat."
Keisari riisui viittansa. Kankurit ottivat esille mittanauhansa. "Kuusikymmentä senttiä tästä", sanoi toinen. "Neljäkymmentä senttiä tuosta", sanoi toinen. Sitten kankurit olivat ottavinaan kankaan kangaspuista.
"Teidän majesteettinne", sanoi toinen kankuri, "tahtoisitteko puvun laskeutuvan näin?" "Sopii", sanoi keisari. "Sopii mainiosti." "Teidän majesteettinne", kysyi toinen kankuri, "onko tämä sopiva pituus?" "Ei, ei!" sanoi keisari. "Haluan hieman pitemmän. Kas noin, nyt on hyvä!"
Keisari oli niin tyytyväinen, että hän antoi kankureille kaksikymmentä kultapussia. "Jos pidän valmiista puvusta", hän sanoi, "annan toiset kaksikymmentä kultapussia." Kankurit hymyilivät.
Nyt kankurit olivat ahkeroitsevinaan entistä uuraammin. He leikkasivat ja ompelivat kaiken yötä. Vihdoin he sanoivat: "Keisarin uudet vaatteet ovat valmiit!"
Paraatipäivänä kankurit tulivat keisarin valtaistuinsaliin. He ojensivat tyhjät käsivartensa. "Tässä ovat vaatteenne", he sanoivat. "Ne ovat kevyet kuin ilma." "Suurenmoista!" huudahti keisari. Hän antoi kankureille kaksikymmentä pussia täynnä kultaa.
Sitten keisari riisui vanhat vaatteensa. Kankurit olivat pukevinaan hänet uusiin. "Teidän majesteettinne", toinen kankuri kysyi, "mitäpä arvelette hihoista?" "Kerrassaan mainiot!" sanoi keisari. "Onko vyötärä kenties liian tiukka?" kysyi toinen kankuri. "Eipä suinkaan", vastasi keisari. "Tuntuu aivan sopivalta!"
Hän kävellä keimaili kuvastimen edessä. "Istuvat kun valettu!" hän totesi. Mutta itse asiassa keisarilla ei ollut yllään muuta kuin alusvaatteet.
Keisarin lakeijat kumartuivat ja olivat nostavinaan hänen laahuksensa. He nostivat kätensä korkealle ja olivat kantavinaan olematonta laahusta. Ja sitten alkoi paraati.
Kansa tuli joukolla katsomaan juhlakulkuetta. Jokainen tahtoi nähdä keisarin uusissa vaatteissa. "Kerrotaan, että ne ovat taikavaatteet", sanoi muuan mies. "Kerrotaan, että tyhmyrit eivät näe niitä vaatteita", sanoi eräs nainen. Itsekukin tuumiskeli: "Mahdankohan minä nähdä ne vaatteet?"
Viimein keisari tuli palatsistaan. Ihmiset huusivat: "ooh! Kylläpä keisarin uudet vaatteet ovat kauniit! Ihanat värit! Ja niin sopivaiset!" Mutta kukaan ei tietenkään nähnyt vaatteita.
Ja sitten muuan pieni tyttö huusi: "Mutta hänellähän ei ole pukua ollenkaan!"
"Kuulitteko tuon?" joku kysyi. "Lapsi sanoo, ettei keisarilla ole pukua!" "Tyttö on oikeassa! Keisari on alusvaatteisillaan!"
Ihmiset alkoivat huutaa: "Keisarilla ei ole vaatteita! Hän kulkee alusvaatteisillaan!"
Keisari parka kuuli huudot. Ja yhtäkkiä hän oivasi ihmisten olevan oikeassa. Hän oli typerys! Häntä oli puijattu. Mutta nyt ei ollut enää mitään tehtävissä. Niinpä hän jatkoi marssimistaan.
Mutta hän ajatteli kaiken aikaa: "Odottakaahan, kun saan käsiini ne kankurikelmit!"
Mutta oli jo liian myöhä. Kankurit olivat lähteneet lipettiin neljänkymmenen kultapussinsa kanssa. He eivät olleet typeryksiä!"
- H.C. Andersen
Vastaukset 4
Vanhimmat
Upea, kaunis, koskettava ja ennenkaikkea opettava satu.
Ottaapa se koville.
Jotkut vieläkin kerrottavista saduista ovat satoja, idästä peräisin olevat ehkä jopa tuhansia vuosia vanhoja. Vanhoihin satuihin sisältyy yleensä moraalisia ja eettisiä opetuksia ja niiden yksi tärkeä tehtävä on ajankuluttamisen lisäksi ollut opettaa ja auttaa lapsia ymmärtämään paremmin miten maailma toimii. Koska ihmisen perusluonne ei ole muuttunut mitenkään, opetukset eivät ole aikojen kuluessa pahemmin menettäneet tehoaan ja suurin osa niistä pitää vieläkin harvinaisen hyvin paikkansa.
Nykyajan sadut ovat erilaisia, niihin ei enää sisälly opetuksia, vaan lupauksia. Hyvä haltia ei enää teekkään köyhästä talonpojasta rikasta koska hän pyyteettömästi auttoi kerjäläistä, pelasti jonkun pulasta henkensä vaarantaen tai teki muita hyviä töitä. Nykyajan saduissa hyvä haltia hakee hänet kotoa laiskottelemasta ja antaa puolet kuningaskunnasta, koska hyvät haltiat ovat sitä varten olemassa.
Mutta onneksi sadut ovat kuitenkin vain satuja...
Onko Nessu satua?
Jos on niin sittenhän maailma tulee muuttumaan suorastaan satumaiseksi.
Nastaa, kivaa ja tekee gutaa sullekin!