hakeutuu hoidattamaan itseään sairaanhoidollisten opintojen pariin, osa näistä henkilöistä erikoistuu vieläpä mielenterveyshoitotyöhön. Toki heillä on oikeus tähän, osa vaan on niin sairaita, että esimerkiksi rakentavan kritiikin vastaanottaminen on täysin mahdotonta, toisaalta herää myös epäilys, kuinka tällainen ihminen voi auttaa toista henkisesti sairasta ilman, että kumpikin putoaa kuoppaan? Toki LÄPIKÄYDYT JA KÄSITELLYT kriisit ja menneisyyden aaveet voivat vahvistaa siten, että tällaisesta ihmisestä tulee todella hyvä hoitaja, mutta entäs ne, joiden reagointitapa asioihin saattaa olla pahasti vääristynyt, tai heillä on jonkinlaisia harhaluuloja itsestään tai kyvyistään, vieläpä siten, että ko henkilöt eivät millään tasolla koe olevansa sairaita? Tällaisia tapauksia löytyy myös käytännön työelämästä, lähes joka paikasta. Pitäisikö jonkun puuttua tällaiseen, onko kenelläkään oikeutta puuttua? Toki avoimen psykoottiset varmasti ohjataan hoitoon, mutta entäs ne, joiden todellisuudentaju ei ole niin vakavasti häiriintynyt? Kyse on kuitenkin alasta, jossa hoitaja vastaa ihmisten hengestä ja terveydestä. Pitäisikö jo oppilaitoksiin luoda jonkinlainen seulonta myös opintojen alun jälkeen, sillä kaikkia tällaisia ei saada varmastikaan pääsykokeissa "kiinni"? Vai pitäisikö asioiden antaa olla sellaisella tolalla kun ne nyt ovat, sillä tokihan tämä ei (vielä) ole terveydenhuoltoa uhkaava ongelma, vaan pikemminkin on kyse yksittäistapauksista, jotka tosin saattavat saada uransa aikana paljonkin pahaa aikaan. Mitä mieltä te olette?
Henkisesti sairaista osa
Sivusta seurannut
221363
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Kyllä työyhteisö karsii heikot ja sairaat pois.
Heikot elontiellä sortuu, jätkät senkun porskuttaa.
Ideaalitilanne olisi, jos hoitohenkilö olisi mahdollisimmat monet mielenterveysongelmat itse kokenut, kaiken maailman lääkkeiden vaikutukset kokenut ja opiskellut samalla sairauksiensa kirjatietoutta. - mutta niistä sairauksista sitten täysin toipunut, ennen kuin lähtee hoitamaan muita. (poislukien tietysti potilaiden yhteisöjen vertaistukijutut)
- Ja sitten opiskelisi esim. psykiatriksi tai psykiatriseksi sairaanhoitajaksi, kliiniseksi psykologiksi tai psykoterapeutiksi.
Tiede/kirjatietoutta arvostetaan tässä yhteiskunnassamme paljon, mutta vasta sairauden omakohtainen kokeminen yhdistettynä kirjatietouteen antaa perusteellisen kuvan siitä, mistä on kysymys.
Olen kuullut sanottavan, että potilas on sairautensa asiantuntija ja lääkäri/hoitaja sen sairauden asiantietäjä. Parempi olisi tietysti olla siten yhtä aikaa molempia, että kuitenkin olisi jo toipunut sairaudestaan.
Tilanne on se, että jos valmistuu vaikkapa psykiatriseksi sairaanhoitajaksi ilman että on itse kokenut juuri mitään mielenterveysongelmia, on kyllä ainakin uransa alussa aivan untuvikko.
Ei pysty käsittämään, miltä sairaasta oikeasti tuntuu.
Mutta tunnenpa eräänkin täysin irrationaalisissa peloissa milloin minkäkin asian suhteen elävän hoitajaopiskelijan, joka vissiin aika pian valmistuu, ja välttämättä haluaisi suuntautua päihde- ja mielenterveystyöhön.
Mitä noita hoitolaitoksia itse on tullut luuhattua potilaana, niin olen tehnyt havainnon, että osa mielenterveyshoitajista/psykiatrisista sairaanhoitajista on kummallista "natsiporukkaa" (varsinkin osa naishoitajista) ja pitävät aikuisia ihmisiä aivan lapsina.
Kerran eräässä laitoksessa kävi niin, että ihmettelin, miksi omahoitajani oli niin vakavalla ja totisella naamalla koko ajan. Vuosia myöhemmin luin eräästä lehdestä, että hänen perheessään oli tapahtunut tosi ikävä ja traaginen tapahtuma juuri ennen kuin olin päätynyt hänen hoitoonsa. Mutta jääköön asia tässä kertomatta lähemmin, kuitenkin hoitajan olisi ehkä kannattanut ottaa pitkä sairasloma. Ehkä hän olemalla väkisin töissä yritti pitää itsensä kasassa.
kuinka niiden kohdalla, joilla ongelmat eivät ole elettyjä tai läpikäytyjä? Ne joilla ongelmat ovat päällä nyt ja tässä, ja joilla niin sanotusti heittää, mutta ei "riittävästi"? Haluaisitteko sellaisen ihmisen vastaamaan elämästänne ja kuolemastanne esim teholle? Tai "hoitamaan" teitä esim psykiatriselle osastolle? Tosiasiahan kaikesta huolimatta on se, että sairaanhoitajilla on hyvin paljon valtaa potilaaseensa.
Tupakka keskustelu Ylöjärvellä antaa aasinsillan terveydenhoidon ammattilaisten asemaan. Miksi siivoojan pitää olla savuton, mutta terveydenhoitaja saa olla sairas? Tekijävalinassa pitää panostaa terveyteen ja oppimateriaalia voisi muuttaa vastaamaan pikemmin todellisuutta kuin fiktiota. Päätösten ja toimenpiteiden seurantaa pitää parantaa.
Ammattilaiset on kokemattomia, välinpitämättömiä sekä huonotasoisia. Pahimmillaan lakipuoli hoidoista jää toteutumatta taikka toteutuu täysin mielivaltaisesti. Siksi potilaaksi katsotulle aiheutúu pitkälle meneviä ongelmia elämässä.
Mielenterveyslain mukaan lääkäri on vastuullinen paikkakunnallaan asustavasta mielisairaasta ja mikäli esim. pakkohoito on toteutunut mielivaltaisesti ja ihminen katsotaan mielisairaaksi, niin tämän jälkeen ihmisellä ei ole ihmisoikeuksia ja jos on, niin tämä joutuu perustelemaan tekemisiään huomattavasti tarkemmin jota muut ihmiset. Turha selvittely on ahdistavaa ja painostavaa.
Lääkäreiden kokemattomuus esintyy epätietoisuutena säännöistä, tavoista ja ympäröivästä maailmasta.
Koulutustaso on huono. Ihmisistä etsitään oireita ja ihmisiin aiheutetaan oireita sen sijaan, että lääkäreillä olisi käsitys siitä, että mikä on tervettä ja normaalia ja miten terveeseen ja normaaliin elämään päästän. Lääkkeisiin kohdistuva hoitomenetelmä aiheuttaa edelleen murheita.
...Etsikää sairaudentunto. Niin ei tarvitse olla pakkohoidossa.
Sairaudentuntoa esiintyy mm. 2-3 päivän keskiolutputken jälkeen ja ympäristöllä on omat vaikuttimensa asiaan. Sairaudentuntoa ei tarvitse etsiä. Hyvinvointi on toisinaan hukassa.
Vaikka joku olisikin ollut henkisesti sairas, ja hakeutuu sairaanhoidollisten opintojen pariin, ei se tarkoita että hän hakeutuisi sinne HOIDATTAMAAN itseään.
Itse olen OLLUT henkisesti hyvin sairas ja elämässä on ollut vaikka mitä, ja opiskelen juuri nyt lähihoitajaksi tarkoituksenani erikoistua mielenterveys -ja päihdetyöhön.
Ikinä en kyllä ole tuollaisesta kuullut, että joku itse hyvin henkisesti sairas olisi töissä sillä alalla tai opiskelisi!(?)
Minä näen asian niin, ettei se ole käytännössä kovinkaan mahdollista. Opiskelu kestää 3-7(ja vieläkin pidemmälle) vuotta riippuen kuinka pitkälle opiskelet. Kouluissa on asiantuntevat opettajat ja psykologit yms. ja kummaa on jos ei JO siinä ajassa huomattaisi mtn. Saati sitten töissä: ei henkisesti sairas ihminen pystyisi kaun sellaista työtä tekemään. Ja tämä kun on sosiaali-ala, ollaan siinä tekemisissä monien monien ihmisten kanssa, viimeistään oppineet työtoverit kyllä tajuaisivat jos jtn olisi pielessä.. Jotta hei haloo..! :)
Siihen, miksi itse hain juuri tälle alalle, vaikuttaa tietysti suuresti minun omat kokemukset "toisesta näkökulmasta asioihin", ja TODELLINEN halu auttaa niitä ihmisiä jotka joutuvat kokemaan kaikennäköistä helvettiä elämässään..
(kuten itsekin sanoit, "LÄPIKÄYDYT ja KÄSITELLYT kriisit ja menneisyyden aaveet voivat vahvistaa siten, että tällaisesta ihmisestä tulee todella hyvä hoitaja".
Minua kyllä kiinnostaisi tietää, mistä olet nyt saanut tämän tietosi, että siellä todella on tällä alalla oikeasti henkisesti sairaita ihmisiä paljon, jotka saattaisivat aiheuttaa hengenvaaraa potilaalle tms.?
Niin, ja vielä tahdon vastata kirjoituksesi kohtaan, jossa kysyt pitäisikö oppilaitoksiin luoda myös opintojen alun jälkeen jonkinlainen seulonta?
--> oppilaitoksissa kyllä tarkkaillaan ja seurataan jokaisen opiskelijan koulunkäyntiä, keskustellaa, tehdään henkilökohtaisia opetussuunnitelmia joiden mukaan edetään ja joissa ollaan valmiita nmyös joustamaan. Siellä jutellaan luottamuksella, jos esim. opiskelija pyytää tai opettaja näkee itse huolen tarpeelliseksi.
Ja eihän niitä pääsykokeiden psykologisia testejä ja psykologin haastatteluja ole sinne huvin vuoksi hommattu, luulenpa..
Ja sanot että se ehkäpä tulee olemaan vielä ongelma nämä henkisesti sairaat toisiaan auttamassa?
-Enpä usko.
Tämä tietysti minun kokemukseni ja näkemykseni asiasta vain.
Koulutus huonoa? Lääkärit osaamattomia?
Koulutus EI TODELLAKAAN ole huonoa täällä meillä Suomessa.
Toki on varmasti lääkäreitäkin, jotka saattavatlykätä lääkkeet kouraan tai lähettää pakkohoitoon, mutta sehän riippuu lääkäristä.
Oppilaitoksissa EI VARMASTI opeteta tällaista.
Muutenkin lääkäriksi opiskeleminen vaatii kuulkaas aika paljon, ei se ole noin helppo nakki jotta tullaan lääkäriksi ja sitten kaikki lääkärit kohtelee ihmisiä miten sattuu.
Mehän voidaan saman tien alkaa yleistää vaikka sitä kuinka kaupan kassaneidit ovat ERITTÄIN törkeitä ja tylyjä ja kamalia, koska tapasin aamulla sellaisen.
Eiköhän näitä löydy joka ammattiryhmistä.
Mutta terveyden-huollossa en kyllä välttämättä pistäisi koulutuksen piikkin, se ON täällä
korkea-tasoista, ja se on fakta.
Kelpaahan se 50Mhz:n kuvaputkitelkkari kun ei ole varaa parempaan, mutta rahaa kun terveydenhuollollekkin on tehty, niin eikös terveydenhuollosta voisi saada todellista vastinetta rahalle?
Aika helppoa ajatella noin, että "miks ne ei ny vaan kehitä!"
Tällä hetkellä esim. on aikamoinen lääkäri ja hoitajapula joka tulee lähivuosina kasvamaan, eikä helpota ollenkaan tilannetta. En usko että esim. tämä johtuu koulutuksen huonoudesta.
Ja jos mietitään terveydenhuoltoa suomessakin 50 v sitten, niin on asiat muuttuneet aikojen mukana aika hyvin mielestäni.
Ja sitä rahaahan meneekin ihan tuhottomasti terveydenhuollon eri aloille, ja ei se kaikki tietysti näy tässä meidän jokapäiväisessä elämässä...
Täytyy muistaa että Suomessa tällä saralla pyyhkii ainakin minun mielestäni aikas hyvin verrattuna moniin muihin maihin..
Noh, mielipiteet kullakin.
Pohjakehitystyö on jo tehty ja olemassaolevien sääntöjen noudattaminen luo jo tasoa mielenterveystyöhön. Omatoiminen järkeily ja priorisointi ei ole kielettyä mielenterveyspuolella. Henkirikosten suuri määrä ja muuttuva maailma luo painetta, mutta kaikki ottavat ennemmin taikka myöhemmin uuden askeleen eteenpäin evoluutiossa.
Ei näy tv-kuva lähitulevaisuudessa ilman digisovitinta taikka tv:ssä jossa ei ole scart-liitintä digisovittimelle.
joo,ei ole varmaankaan koulutuksen tasosta kiinni, mutta lääkärit kyllä kohtelevat potilaitaan eriarvoisesti.Mielestäni huonosta lääkäristä, joka vastaanottaa esim. terveysasemalla tulisi tehdä ns.ryhmäkanne, jotta saataisiin tähänkin asiaan syvyyttä. kyllä lääkäreitäkin saa hyllyttää, siinä missä kassaneitejäkin.Asiakaspalvelijoita kummatkin.
...kaikki maksaa mansikoita. Terveydenhuoltoo suoratsaan syydetään rahaa ja minne rahat menevät? Hoitajien kukkaroihin? Ehei... Laitteet, lääkkeet, lääkärit, tietysti muu hlökunta... kaikki maksaa. Useassa sh-piirissä eletään kädestä suuhun periaatteella vuodesta toiseen. Varojen puute ja kiire estävät tärkeän lisäkoulutuksen. Revi siitä sitten kehitystä.
Vaatikaa parempia oloja sairaaloihin!! Enemmän henkilökuntaa=enemmän aikaa yhdelle potilaalle. Mutta osoittakaa tyytymättömyys oikeaan suuntaan eli viestiä rahakirstujen vahdeille!!
Ja vielä alkuperäiseen aiheeseen: alalle todellakin yrittää aina muutama heikommillakin pohjilla, se on totta. Kuinka pitkään pystyvät työelämässä toimimaan, sitä en tiedä. En kuitenkaan allekirjoita sitä väitettä, että kaikilla olisi käsittelemättömiä traumoja. Ei saa yleistää.
Mielenterveydenhoidon kuluista iso osa panostetaan henkilökunnan palkkaan. Potilas joutuu maksamaan oman osuutensa mm. syömiset ja lääkkeet, käynti ja sairaalamaksuina. Hyvässä hinta-laatu suhteessa potilaspaikkoja tulisi olla kohtuullinen määrä, koska jokainen potilas maksaa omaa osuuttaan terveydenhoitoon, mutta samalla hoitajien taso pitäisi olla hyvää. Mikäli pieni raha jaetaan usean hoitajan kesken, yhdelle hoitajalle ei jää kovin suurta palkkaosuutta ja hoitajan elämänlaatu ei poikkea juuri potilaasta. Tuolloin hoitajaa ei sairaalassa erota potilaasta. Säästäminen ja laatu pitää aloittaa huonotasoisten ja mahdollisten sairaiden hoitajien karsimisesta, jolloin jaettava palkkapotti kasvaa hoitajaa kohden, hoitajan elämäntaso paranee ja mahdollisuus laadukkaaseen hoitoon kasvaa. Sairaiden karsiminen ei ole syrjintää, mainitseehan lakikin, että kykeneväisyyttä ei voida pitää syrjintänä.
kuulepas, minulla on kokemusta siitä, että sillä alalla työskentelee persoonallisuushäiriö-tyyppisiä tyyppejä.. omalle kohdalleni on sattunut muutamia sairaanhoitajia, ainakin 2 lääkäriä ja psykologi(siis sellaisia joilla todella on jokin psyykkinen vaiva, en lue pelkästään luonteeltaan vittumaisia ihmisiä näihin ihmisiin) nimim. kokemusta on
vaikka minä siis kirjoitin sellaisista joilla "heittää" oikeasti (jotka O-V-A-T sairaita, ei niistä jotka O-V-A-T O-L-L-E-E-T,), mutta eivät ole selvästikään riittävän sairaita saadakseen "monoa takapuoleen" (hoitoon ohjaus). En siis ymmärrä, miksi vaikutat ottaneen asian lähes henk.koht. loukkauksena, vaikka kuten itse sanot, menneisyys on menneisyyttä kohdallasi. Eli siis mikä onkaan oma suhtautumismallisi asioihin?
Ja näistä käytännön esimerkeistä: opiskelijoista olen useamman sellaisen bongannut, joilla on asiat enemmän ja vähemmän pielessä, esimerkiksi lääkkeiden väärinkäyttöä (ilmeisesti depressio taustalla), kyseessä kuitenkin ilmeisesti ihan muuten fiksu kaveri, lisäksi pari sellaista, joiden eloa ja asiohin reagointia seuraamalla olen todennut olevan mitä todennäköisimmin jonkun tason persoonallisuushäiriöistä kärsiviä. Suhtautuminen omiin kykyihin (todellisuus ja oma ajatus eivät todellakaan kohtaa) ja suhtautuminen esimerkiksi palautteeseen (raivo, katkeruus reagointina, kyvyttömyys käsitellä palautetta millään tavalla, vihamielinen suhtautuminen kollegoihin) kertovat mielestäni omaa kieltään asiasta. Tällaisten lääketokkuraisten tai omnipotenttien, egoististen sählääjien en missään tilanteessa toivoisi hoitavan itseäni tai läheisiäni. Miten ihmisestä voi tulla hyvä hoitaja, jos edes ohjatuissa harjoitteluissa ei pysty ottamaan minkäänlaista palautetta vastaan tai edes keskustelemaan tästä kyvyttömyydestään. Lisäksi usko omiin kykyihin on äärimmäisen korkealla (mutta tieto tai taito eivät lähelläkään), eli mitään kritiikkiä oman toiminnan suhteen ei ole havaittavissa, käytännön jakson ohjaaja yrittää pelastaa sen mikä on pelastettavissa, ettei mitään sattuisi. Jakson päälle esitetään jonkinlaista kriittistä arviointia, mutta päällimäinen, helpotuksen tunne peittää sen, että asiaa pitäisi viedä eteenkinpäin. Tämän takia voisi joku seula olla hyvä pääsykokeiden jälkeen, näin voitaisiin turvata potilaiden turvallisuus jatkossakin, sillä tuo esittämäsi "jatkuva seuranta" karsii lähinnä selvästi psykoottiset ym pois, mutta nämä siinä rajalla heiluvat pers. häiriöiset ja tokkurat saavat jatkaa kunnes jotain tapahtuu tai valmistuvat. Ja kyllä monet näistä häiriöisistä pystyvät skarppaamaan sen verran, että täydestä menee pääsykokeiden opettajille ja psykologeille.
Näitä tapauksia pääsee jatkuvasti seulan läpi, tämän huomaa kyllä isossa sairaalassa (miksei pienemmässäkin)ja monella osastolla. Käytännössä tämä näyttäytyy esimerkiksi useina jonkun henkilön kohdalle sattuvina läheltä-piti -tilanteina, lääkkeiden katoamisena salaperäisesti lääkekaapeista, pitkinä ja toistuvina sairauspoissaoloina (on toki muitakin syitä), negatiivisena potilaspalautteena tiettyjä hoitajia kohtaan (alistavat, pelottavat potilaita) jne.
Itselläsi ei tällaisesta kokemusta ole, mutta se ei liene sen tae, ettei tällaista esiintyisi. Huomattavaa on myös luja luottamuksesi oppilaitosten työntekijöihin, vaikka tosiasia on kuitenkin, että useamman tuhannen opiskelijan laumasta yksilöitä ei tunne kukaan, siitä eivät erotu kuin häiriintyneimmät, näin depressiiviset, hiljaiset ja jurot pers. häiriöiset ihmiset menevät massan mukana, heidän olemisestaan ei ole kiinnostunut kukaan eikä kukaan huomaa. Jos nämä vielä pärjäävät edes jonkinlaisella tasolla, ei kukaan kysele mitään.
Joten: mitä nämä sairaat ja häiriintyneet tekevät alalla muuta kuin pyrkivät alitajuisesti hoidattamaan itseään? En siis väitä että näitä tapauksia on vielä ongelmaksi asti, mutta näitä kumminkin on, ja tällainen henkilö saattaa saada uransa aikana huomattavan paljon vahinkoa aikaan potilailleen.
"Ja sitten isona hoitajana mennään aamulla töihin auttamaan depressiopotilaita omien aamulääkkeiden ja unilääkkeiden avulla nukutun yön jälkeen... Hyvä hyvä."
En nyt sanoisi, että opiskelemaan haettaisiin siksi, että halutaan hoitaa itseään. Mutta mistä syntyy kiinnostus johonkin alaan? Yleensä se on jollain tavalla liipannut itseä liki. Siitä syystä ajattelen, mielenterveysalalle hakeutuvat sellaiset, joilla on itsellään ollut ongelmia, heidän läheisillään on ollut ongelmia tai he tuntevat jonkun, joka tekee sellaista työtä. Kärjistäen ajattelen noin. Sama pätee mielestäni ihan mihin tahansa alaan. Jostain saa ensin tietoa ko. alasta, kokemuksen kautta tai jonkun läheisen kautta. Eikä se ole mielestäni rikos.
kuinka niiden kohdalla, joilla ongelmat eivät ole elettyjä tai läpikäytyjä? Ne joilla ongelmat ovat päällä nyt ja tässä, ja joilla niin sanotusti heittää, mutta ei "riittävästi"? Haluaisitteko sellaisen ihmisen vastaamaan elämästänne ja kuolemastanne esim teholle? Tai "hoitamaan" teitä esim psykiatriselle osastolle? Tosiasiahan kaikesta huolimatta on se, että sairaanhoitajilla on hyvin paljon valtaa potilaaseensa.
Olen itsekin terveydenhoitoalalla ja samaa mieltä olen, että suurimmalla osalla ainakin minun tuntemista psykiatrian esh on joku ongelma ollut, jonka vuoksi hakeutuivat kyseiselle alalle. toisaalta kaikillahan niitä ongelmia on.
Lisäksi osa psykiatreista ( ainakin osa) on alalla omien traumaattisten tms. kokemuksen vuoksi. Itse tunnen pohjanmaalta aivan kaistapäisen psykiatrin, joka kyllä hommansa hoitaa, eikä varmaankaan töissä ehkä näytä omaa mielenterveydellistä ongelmaansa, mutta yksityishenkilönä tiedän, ettei kaikki kamarit ole hällä lämpimänä.
Siinäpä kysmä, miten he sitten osaavat hoitaa muita? Heijastuuko omat ongelmat( jotka liippaa läheltä heidän vaikeuksiaan) potilaiden hoitoon ja osaavatko olla objektiivisia? Lääkäreille ne psykologiset testit pitäis tehdä yleensäkin, ennenkuin pääsevät opiskelemaan. Vaikka olisi 7 ällää ja 10 keskiarvo ja täydet pisteet lääkiksen kokeissa, ei se vielä todista, että potilaita osaa hoitaa .
Mielenterveydenhoidossa on uskonpuutetta. Ei uskota vaikka syötettäisiin totuus siitä, että potilas on riittävän terve taikka sitä, että potilaan mahdolliset vähäiset oireet johtuvat jostakin ulkopuolisesta tekijästä. Samalla sairas voi sanoa käsipäivää lääkärille, vaatia ulkopuoliselle hoitoa ja lähteä rötöstelemään.
Aivan varmasti potilaat jättävät oman jälkensä hoitajiin mikäli he eivät alunperin ole olleet pönttöpimeitä, mutta jokaisessa työssä on samat ongelmat. Onko hoitajilla mahdollisuus palautua työn aiheuttamasta stressistä?
Ns. f-koodeja löytyy hoitajista enemmän kuin potilaista.
ei ole kaverilla lääkitys kunnossa...