Aloitan siis alusta..
Pienenä tyttönä löysin rakkauteni koiriin, äiti ei kuitenkaan halunnut perheeseen koiraa. Noh, hoidin tuttujen ihmisten koiria.
Vuosia kului enkä edelleenkään saanut koiraa, tyydyin vielä lenkittelemään muitten koiria. Äiti päätti sitten hankkia minulle pari rottaa, kävihän se minulle, opetin ne valjaisiin ja pidin niitä pihalla, opetin ne tulemaan luokse käskystä. Ei ne silti ollut sama asia kuin koira.
Jälleen vuosia kului. Olin 13-vuotias, toiselle rotista tuli kasvain ja se lopetettiin. Parin viikon päästä toinenkin kuoli. Taaskaan minulla ei ollut niin mitään tekemistä ja rotat olivat hyvin rakkaita minulle.
Keskustelin äitin kanssa miksei nyt voisi koira tulla taloon, äitillä ei ollu minkään näköistä syytä tähän ja suostui vain jos minä hoidan koiraa pääsääntöisesti ja otan koiran mukaan kun muutan kotoa.
Koira tuli ja varsin tyytyväisesti sen kanssa elin kunnes muutin pois kotoonta opiskelemaan. Asuntolassa olisi rakennus erikseen lemmikkien omistajille jonne koiran voisi ottaa. Se pääsisi vaikka joka päivä pitkälle metsälenkille, sillä vapaa-aikana asuntolalla on varsin tylsää. Tiedän että aika riittäisi koiralle, mutta äitini ei tähän usko. Hän luulee että minä vain biletän ympäri asuntolaa.
Aina kun käyn kotona, koirani on hieman pullea, sen kynnet on päässyt hieman pitkähköksi eikä kukaan ole liikuttanut sitä. Äitini vain sanoo äkäisenä ettei hänellä ole aikaa lenkittää sitä kun tekee 12 tuntisiä päiviä töissä.
Koira on äitini kanssa yhteisomistuksessa joten tästä tulee vielä hankalampaa.
Tuo koira on tärkeintä mitä minulla on ollut ja haluaisin saada vielä viettää aikaa sen kanssa.
En vain tiedä mitä tehdä. Onko muilla käynyt samankaltaisia tilanteita? Voiko näistä asiosta päästä sopuun?
Pienenä tyttönä löysin rakkauteni koiriin, äiti ei kuitenkaan halunnut perheeseen koiraa. Noh, hoidin tuttujen ihmisten koiria.
Vuosia kului enkä edelleenkään saanut koiraa, tyydyin vielä lenkittelemään muitten koiria. Äiti päätti sitten hankkia minulle pari rottaa, kävihän se minulle, opetin ne valjaisiin ja pidin niitä pihalla, opetin ne tulemaan luokse käskystä. Ei ne silti ollut sama asia kuin koira.
Jälleen vuosia kului. Olin 13-vuotias, toiselle rotista tuli kasvain ja se lopetettiin. Parin viikon päästä toinenkin kuoli. Taaskaan minulla ei ollut niin mitään tekemistä ja rotat olivat hyvin rakkaita minulle.
Keskustelin äitin kanssa miksei nyt voisi koira tulla taloon, äitillä ei ollu minkään näköistä syytä tähän ja suostui vain jos minä hoidan koiraa pääsääntöisesti ja otan koiran mukaan kun muutan kotoa.
Koira tuli ja varsin tyytyväisesti sen kanssa elin kunnes muutin pois kotoonta opiskelemaan. Asuntolassa olisi rakennus erikseen lemmikkien omistajille jonne koiran voisi ottaa. Se pääsisi vaikka joka päivä pitkälle metsälenkille, sillä vapaa-aikana asuntolalla on varsin tylsää. Tiedän että aika riittäisi koiralle, mutta äitini ei tähän usko. Hän luulee että minä vain biletän ympäri asuntolaa.
Aina kun käyn kotona, koirani on hieman pullea, sen kynnet on päässyt hieman pitkähköksi eikä kukaan ole liikuttanut sitä. Äitini vain sanoo äkäisenä ettei hänellä ole aikaa lenkittää sitä kun tekee 12 tuntisiä päiviä töissä.
Koira on äitini kanssa yhteisomistuksessa joten tästä tulee vielä hankalampaa.
Tuo koira on tärkeintä mitä minulla on ollut ja haluaisin saada vielä viettää aikaa sen kanssa.
En vain tiedä mitä tehdä. Onko muilla käynyt samankaltaisia tilanteita? Voiko näistä asiosta päästä sopuun?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Lemmikin omistaminen toisen ja täysin erilaisen ihmisen kanssa on aina hankalaa, mutta hyvin argumentoin saat kyllä asian selvitettyä. Äitisi on ikuinen jääräpää ja uskon että tietää ihan hyvin että pärjäisitte kahdestaan, mutta on itse niin kiintynyt koiraanne, ettei tahdo luopua siitä enää.
Sinä olet aina ollut vastuussa koirasta ja sen parhaaksi sinun on otettava se mukaan vähintäänkin kokeiluksi asumaan sinne. Jos äitisi yrittää väittää vastaan taas niin nyt hänellä on viimeinen mahdollisuus kasvaa aikuiseksi tässä asiassa ja ajatella vähän koirankin parasta. Hänhän sanoi itsekkin ettei hänellä ole aikaa pitämään siitä huolta. Sinulla on taas mahdollisuus auttaa koiraa tulemaan taas hyväkuntoiseksi ja tarjota sille enemmän. Sinulla on nyt myös mahdollisuus kasvaa aikuiseksi ja jättää mahdollinen bilettäminen minimiin, jos sitä olet edes harrastanut, että jaksat viikonloppuisinkin nousta ajoissa ylös ja viedä koiraa pitkälle seikkailulle talviseen metsikköön.
Äitisi taitaa haluta pitää koiraa vain itsekkäistä syistä, aivan kuten ylläkin kommentoitiin. Itsekkyys menee jopa niin pitkälle, että vaikka koirasta ja sen tarpeista ei pidetä huolta, koira silti halutaan pitää, ja äitisi on jopa vielä myöntänyt tämän.
Jos äitisi ei ryhdistäydy kunnon keskustelun jälkeenkään, niin viimeinen vaihtoehto on ottaa koira kainaloon ja nostaa kytkintä, koirahan on molempien, niin sinullakin on oikeus sitä pitää (ja pidät pysyvästi).
Teillä oli sopimus jota noudatit; hoidit koiraa pääsääntöisesti, ja otat mukaasi kun lähdet opiskelemaan. Äitisi pitäisi kasvattaa itselleen selkäranka, ja kunnioittaa tekemäänne sopimusta. Sitä paitsi, kyllä pilettämässäkin voi joskus käydä, kunhan pitää silti koiran tarpeista huolen, eli sen mukaan menee.
Kokeile sellaista vuorottelua. Alkuun ota vaikka viikoksi, katsotte miten lähtee menemään. Äitisikin saa hieman levätä ja ehkäpä sitten taas ryhdistäytyy koiran osalta kun se tulee takaisin. Vaikka pari viikkoa, kuukausi vuorotellen.
Ihanaa että vastaukset olivat näin asiallisia! Sain kommenteistanne rohkeutta aloittaa äitin kanssa keskustelu uudestaan jossain vaiheessa. Nyt ehkä saan jotain sanottuakin.
Unohdin mainita ettei iskä halua koiraa hoitaa ollenkaan eikä muutenkaan ole mikään koirien ystävä. Hän kuitenkin koiraa joutuu hoitamaan koiran ollessa kotona kun äitini on töissä. Ei tämä ole reilua häntäkään kohtaan, mutta hän ei äitille voi mitään sanoa kun ei halua tämän suuttuvan.
Kiitos paljon kommenteista
Koirahan menee miltei missä vain ympäristössä ja ovat sopeutuvaisia. Ehdottomasti uskon että koiran on parempi asua sinun kanssa, sillä sinä vastaat ja täytät koiran tarpeet ja pidät siitä huolta. Äitisi näyttää laiminlyövän koiran pitoa. Toivottavasti saat puhutva koiran itsellesi, edes vuorotellen!