Vaikka rakastaa, se ei paljon lämmitä kun sen tekee yksinään.
Minusta tuntuu, että tämä mies jota yksin rakastan, pakenee jollain tapaa todellisuutta.
Hän luulee,että kun hän sanoo jotain, se tarkoittaa tosiasioiden myös olevan niin.
Ei se niin mene. Tosiasiat ovat mitä ovat ja usein aika selkeitä, mitattavia esimerkiksi.
Ja jos hän puhuu sontaa, se on sontaa, vaikka rakastan häntä ja haluaisin uskoa häntä.
Ennen luulin, että tämä tosiasioiden kieltäminen, paremmin tietäminen ja kaikkitietävyys on vain suhteessa minuun.
Olen tajunnut hitaasti, että se on hänen suhteensa ympäristöönsä laajemminkin.
Tuntuu, kuin hän olisi sokea ja kuuro. Täysin torjuva kirkkaille faktoille vain koska hänen mielipiteensä on toinen,
tai maailmankuvansa on toinen, koska hän kovasti tahtoo että asiat ovat niin. Koska se kuulostaa paremmalta,
koska totuus olisi vaikkapa kiusallinen. Aivan kuin hän sanoisi yötä päiväksi, vain koska voi, koska hänellä on suu
millä sanoa ja hän ei käsitä kun sanon, että no katsoppa kelloa, katso taivasta, nyt on yö. Hän on järkkymätön.
Hänen pitää olla oikeassa, vaikka olisi väärässä. Sellaisessakin, josta ei ole kahta puhetta. Ei tulkintaa voi olla.
Jos hän sanoo, että 1 1=3 niin minä olen silloin idiootti, koska väitän sitä laskun lopputulosta vääräksi.
Hän ei sano minua idiootiksi mutta saa minut tuntemaan.
Esimerkki rakkauselämästä, minä olen torjunut hänet ja hän on rakastanut ja välittänyt.
Todellisuus on aivan muuta, hänen käytös ollut minua ja rakkauttani kohtaan sikamaista ja hän kaikkea muuta kuin välittää minusta.
Minä olen kiinni, turhaan. En sillä tapaa kiinni, ettäkö olisin ikinä hänen kanssaan yhdessä.
Mutta sllä tapaa että taas keskusteltuamme mietin ja valvon, että miten ikinä tällaista ihmistä voi olla olemassa.
Ja vielä sellainenkin hölmö, joka tällaista turhaan rakastaa.
Hän tietää rakkaudestani, mutta tietää myös sen, että en hänen kanssaan millekään ala, en tänään, en koskaan.
Manipulaationsa ei tehoa enää, että hänkin muka rakastaa. Naimisiinkin tahtonut muka hah. En ota enää vakavasti.
Kaveruuskin on paljon, kun on niin kummallinen tapaus. Ei ole aikaa, on sittenkin, ei kiinnosta, kiinnostaakin,
minä en rakasta, eikun rakastan, kutsuu luokseen ja eipä ole kotona, olikin joku toinen nainen, ei ollutkaan, mitä ihmettä...
Voisin unohtaa jos en rakastaisi.
Mutta kun on ensisilmäyksellä rakastunut, niin en tiennyt, millainen olio tuo mies on sisempää. Narsisti vai asperger vai ADHD?
Nyt rakastan, välitän, mutta en tahdo mitään, en pienintä asiaa häneltä, luottamus pakkasella ja tätä ei voi korjata.
Onko kokemusta tällaisesta miehestä, joka luo ikioman maailmansa ja kuvan itsestään ja itse ja koko maailma on oikeasti ihan muuta?
Minusta tuntuu, että tämä mies jota yksin rakastan, pakenee jollain tapaa todellisuutta.
Hän luulee,että kun hän sanoo jotain, se tarkoittaa tosiasioiden myös olevan niin.
Ei se niin mene. Tosiasiat ovat mitä ovat ja usein aika selkeitä, mitattavia esimerkiksi.
Ja jos hän puhuu sontaa, se on sontaa, vaikka rakastan häntä ja haluaisin uskoa häntä.
Ennen luulin, että tämä tosiasioiden kieltäminen, paremmin tietäminen ja kaikkitietävyys on vain suhteessa minuun.
Olen tajunnut hitaasti, että se on hänen suhteensa ympäristöönsä laajemminkin.
Tuntuu, kuin hän olisi sokea ja kuuro. Täysin torjuva kirkkaille faktoille vain koska hänen mielipiteensä on toinen,
tai maailmankuvansa on toinen, koska hän kovasti tahtoo että asiat ovat niin. Koska se kuulostaa paremmalta,
koska totuus olisi vaikkapa kiusallinen. Aivan kuin hän sanoisi yötä päiväksi, vain koska voi, koska hänellä on suu
millä sanoa ja hän ei käsitä kun sanon, että no katsoppa kelloa, katso taivasta, nyt on yö. Hän on järkkymätön.
Hänen pitää olla oikeassa, vaikka olisi väärässä. Sellaisessakin, josta ei ole kahta puhetta. Ei tulkintaa voi olla.
Jos hän sanoo, että 1 1=3 niin minä olen silloin idiootti, koska väitän sitä laskun lopputulosta vääräksi.
Hän ei sano minua idiootiksi mutta saa minut tuntemaan.
Esimerkki rakkauselämästä, minä olen torjunut hänet ja hän on rakastanut ja välittänyt.
Todellisuus on aivan muuta, hänen käytös ollut minua ja rakkauttani kohtaan sikamaista ja hän kaikkea muuta kuin välittää minusta.
Minä olen kiinni, turhaan. En sillä tapaa kiinni, ettäkö olisin ikinä hänen kanssaan yhdessä.
Mutta sllä tapaa että taas keskusteltuamme mietin ja valvon, että miten ikinä tällaista ihmistä voi olla olemassa.
Ja vielä sellainenkin hölmö, joka tällaista turhaan rakastaa.
Hän tietää rakkaudestani, mutta tietää myös sen, että en hänen kanssaan millekään ala, en tänään, en koskaan.
Manipulaationsa ei tehoa enää, että hänkin muka rakastaa. Naimisiinkin tahtonut muka hah. En ota enää vakavasti.
Kaveruuskin on paljon, kun on niin kummallinen tapaus. Ei ole aikaa, on sittenkin, ei kiinnosta, kiinnostaakin,
minä en rakasta, eikun rakastan, kutsuu luokseen ja eipä ole kotona, olikin joku toinen nainen, ei ollutkaan, mitä ihmettä...
Voisin unohtaa jos en rakastaisi.
Mutta kun on ensisilmäyksellä rakastunut, niin en tiennyt, millainen olio tuo mies on sisempää. Narsisti vai asperger vai ADHD?
Nyt rakastan, välitän, mutta en tahdo mitään, en pienintä asiaa häneltä, luottamus pakkasella ja tätä ei voi korjata.
Onko kokemusta tällaisesta miehestä, joka luo ikioman maailmansa ja kuvan itsestään ja itse ja koko maailma on oikeasti ihan muuta?
Vastaukset 7
Vanhimmat
neuvoisin sinut unohtamaan koko "keissin"
ota jalat alle ja juokse lujaa ja kauas.
Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen
Jokainen luo viime kädessä oman todellisuutensa, koska maailma havaitaan tajunnan kautta ilmiöinä a posteriori. Eri asia on, mikä on sopimus yhteisestä todellisuudesta.
Ehkä sinun kannattaisi miettiä ensin, millainen oma todellisuutesi on?
Olen tavannut tuollaisia, he ovat loppujen lopuksi aika noloja.
Hänhän on siis rupikonna, joka suudelman saatuaan ei muutukaan prinssiksi.
Äläkä ala. Kierolla tavalla koukuttava. hommaa keinolla millä tahansa joku uusi. Ei kuulosta normaalilta, mutta voi olla hönttiydessään toki rakastettava. Siihen se jääkin. Lopeta viimeistään nyt!