Jokaisella on elämänhistoria. Jos on ollut lapsena ja nuorena paljon traumaattisia kokemuksia, niin ihmisestä tulee ihmisten pelkääjä. Jos sitä on rakastettu lapsena se luottaa kaikkiin ihmisiin ja osaa rakastaa.
Elämänhistoria merkitsee
psykiatri
14937
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
..mutta siitä huolimatta ei ole koskaan liian myöhäistä valita onnellista lapsuutta.
Psyyke reagoi muistoihin, vaikka yrittäisimme muuttaa muistojamme. Olemme kokemuksiemme tuote, tahdoimmepa tai emme.
Olen päätynyt aivan samaan lopputulokseen, enkä edes ole psykiatri - heh. Tosin mietittäväksi jää, miten paljon voi tietoisesti muuttaa itseään elämänhistoriastaan huolimatta. Aivan, ehkä se vaatii jo huomattavan paljon itsetutkiskelua ja -tuntemusta. Niin, ja ehkäpä juuri siksi, että loppujen lopuksi itseään voi muuttaa eikä siis ole pakko kulkea elämänhistorian viitoittamalla tiellä, ei myöskään voi ihan kaikesta sentään syyttää menneisyyttään ja siihen vaikuttaneita ihmisiä/asioita. Just joo......
Sekin polttaa lopulta pohjaan, kun joutuu vuodesta toiseen elämään viheliäisissä olosuhteissa. Kieltämättä vahvasta luonteesta on apua, kun rämpii esim. tässä työttömyyden, pätkätöiden, aliarvostuksen, jne. -suossa ns. "paremman väen" halveksimana. Samaan aikaan laiskurit ja typerykset (vai sittenkin fiksummat???)porskuttavat eteenpäin suhteilla tai jakamalla pyllyä pomoille. Minulla oli sillä tavalla ajattelemattomat vanhemmat, että korostivat ahkeruuden, rehellisyyden ja koulutuksen tärkeyttä. Niillä eväillä ei pitkälle pötkitä nykymaailmassa. Ei ole todellakaan ihme, että moni kohtalotoveri turhautuu ja uppoaa ties mihin, kun tajuaa, että pärjätäkseen pitäisikin osata lipoa ja kieroilla oikeaan aikaan oikeassa seurassa.
jouduin vuosi sitten käymään psygologilla ja kun uskomaton ihmisten pahuuteen olin,hänen mielestään olin naiivi!onneksi nyt "parantunut",enkä enää sinisilmäinen!ihmisethän usein ON pahoja toisilleen!
siinä on, että nuo sinänsä jossain määrin todenperäiset "viisaudet", omat tai paljon todennäköisemmin lainatut, pitää nyt sitten esittää oikein psykiatrina? Jos sinä Miljoonan nikin pelle aiot kuukaudesta toiseen uunottaa ihmisiä niin koeta sitten kestää se että se huomataan. Ajattelin kovasti, todella kovasti olla hiirenhiljaa näistä kello 20:n korvilla eri palstoille eri sivupersoonina tehtailemistasi höpinöistä, mutta psykiatrina esiintyminen on sittenkin vähän liian paksua kamaa. Joku voi nääs ottaa sen tosissaan.
Kovin paljon ei tarvita että tuollaisen huomaa olevan ihan jotain muuta kuin psykiatri. Kyllä psykiatri sentään aina taitaa edes jonkinasteisen korrektin suomen kielen käytön. Ja miksi joku kyseisen ammatin edustaja viitsisi tuollaisen viestin laittaakaan. Ja - miksi minä viitsin laittaa mitään viestiä...sitä en tiedä itsekään, ehkä Repen kommentti houkutteli...
Mulla on ollut sellaisia kokemuksia. Mitä mun pitäisi tehdä? Onko jotain terapiaa,jotta pelko väistyisi ?
Läheinen ihmissuhde voi kyllä auttaa. Jos koet lämpöä läheisen ihmisen taholta, se tasoittaa tietäsi ja laukaisee patoutumia ja stressiä. Lopulta opit itsekin ajattelemaan toisen ihmisen parasta. Yleensä lapsuuden traumaattiset kokemukset aiheittavat tunneinvaliditeetin, josta on hyvin vaikea päästä eroon. Psykoanalyysi ja onnistunut lääkitys kyllä auttaa ihmisen työelämään.
mikä kutistaja sinne nyt ilmaantui? vastaappa nyt aikaisempaan viestiini!!
Elämän varrella olen pettynyt usein,takana lapsuuden "traumat".Mutta muistoihini on jäänyt ns.mustia aukkoja,eivätkä lääkärit mielellään ala näitä asioita penkomaan..eli suostu kanssani psykoterapiaa tekemään?Vahingoittaisikohan "totuus"minua liikaa,en tiedä,jokin asia ei vain jätä minua rauhaan??Tähän ahdistukseen popsin vain lääkkeitä..eikä mikään muutu,en myöskään itse!!Diagnoosina=epävakaa persoonallisuushäiriö..ei "hulluksi"leimattu,mutta ilmeisesti toivoton tapaus!? Mistä mielenrauha&kaunis hymy,jonka kadotin aikoja sitten...taistelen yhä.
miten tuo läheiseen ihmissuhteeseen antautuminen voisi tapahtua? Karun lapsuuden ja/tai myöhempiä sielun vammoja saanut ei välttämättä päästä ketään lähelleen, koska pelkää, että turpaan tulee taas... Väitän, että moni vannoutunut sinkku on juuri tätä tyyppiä: ei luota kehenkään, ei usko ihailijansa tunteellisia lurituksia saati järkiperusteluita suhteen aloittamisen ihanuudesta/viisaudesta. Yksinäisyys on tuttua ja turvallista, kun taas mahdollisesti "parantava" ihmissuhde on hirvittävä riski!
On myös toisen ääripään ihmisiä, jotka imeytyvät tiukasti kiinni jokaiseen, joka hetkeksi pysähtyy kohdalle, ja tällä riippuvaisuudellaan karkottavat kaikki eli jälleen kerran pettyen satuttavat taas sielupolonsa.
Lueskelin kaikki nämä viestit lävitse, kaikki alkoi siitä kun väitettiin lapsuuden muokkaavan meistä lopulta sitä mitä olemme ja että kaikki meille tapahtuneet asiat vaikuttavat meihin..
OLEN SAMAA MIELTÄ!
Mutta en ymmärrä sitä että kun te ihmiset tajuatte ettei teillä ole kaikki kunnossa, on sattunut asioita joita ei olisi tarvinnut...
Mihin te psykiatria tarvitsette? Menkää luontoon,tai sinne lapsuutenne pilopaikkaan jonnekin missä voitte rauhassa kohdata itsenne, asiat jotka ovat satuttaneet.. Antaa sattua, antaa häpeän tulla, itke huuda, vihaa... Käy lävitse kaikki se, ei siihen tarvitse jäädä kiinni. Se on kivuliasta,vieaikaa mutta sinä
synnyit tähän maailmaan, kysy itseltäsi haluatko ainoaksi syyksi syntymisellesi sen että päädyt hermoraunioksi jonkun toisen virheistä ja pahuudesta... Anna anteeksi itsellesi, olit lapsi, et ymmärtänyt sen olevan väärin, luotit aikuiseen, koska niin lapsen on saatava tehdä. Anna anteeksi satuttajalle, kun olet läpikäynyt vihasi... Sinä elät sittenkin, itsetunto ja kauneus itsestäsi löytyy sieltä kerrosten alta...
Kaikki on sinussa itsessäsi, riippuu sinusta itsestäsi... Toivon rohkeutta teille kaikille kohdata itsenne, pelkonne, heikkoutenne, vahvuutenne... Maailmassa on vielä ihmisiä jotka välittävät, joihin voi luottaa, jotka rakastavat... Kun olet itsesi kanssa sinut, luotat itseesi, rakastat itseäsi, saavutat varmasti kaiken mistä haaveilet...
Itsensä kohtaaminen on todella vapauttava kokemus.Siihen kuitenkin liittyy niin paljon muuta, että voi olla vaikea mennä eteenpäin yksin ja varsinkin ottaa vstuuta uudesta elämän tilanteesta. OLEThan vastuussa itse elämästäsi. ET voi enää syytellä mitään. Omakohtainen kokemukseni on että sillä tiellä tarvitaan auttajaa ja mielelään luotettavaa ryhmää jossa voi asioitaan jakaa turvallisesti.
Olen saanut itse paljon apua Tommy HELLSTENIN kirjoista ja käymällä terapiassa jossa voi turvallisesti myös reagoida huutamalla ja hakkaamalla. Tuntuu rajulta mutta niin vapauttavalta.
Mielestän kannattaa kokeilla eri terapia muotoja - kyllä niistä nopeasti omansa löytää.
Elämä on seikkailu ja se on myös henkilökohtainen kokemus. Kuinka paljon tunteita ihmisella onkaan..
Kokeilemaan ....