Olen yksinäinen, mutta musta tuntuu, etten pysty olee kenenkään kanssa hyvä kaveri. Ahdistaa, jos joku alkaa kysellä jotain henkilökohtasta tai tulee mun reviirille. Haluaisin ystäviä, mutta en tiedä, miten enää tutustua ihmisiin. Miten tunnistaa sellaset kehen kannattaa tutustua? Ja miten siinä edetä... Oon vähän sulkeutunut. Pelkään, että feilaan kaikki taas ihmissuhteissa. Tiedän kyllä, millanen on hyvä kaveri, mut en kai osaa olla sellanen. Oon joko liian tunkeileva tai sitten otan liikaa etäisyyttä. Epäilen niin.. :/ Sitten kun oikeesti alan tykkää jostain ihmisestä niin ahdistun siitä, että mitäköhän se musta ajattelee jne... Pelkään, että menetän sen ihmisen. Suurin osa ihmisistä, joiden kanssa oon jutellu esim. koulussa, ei oo lopulta edes herättäny mussa mitään sellasta kiinnostusta, että olisin oikeestaan ees halunnu lähtee niiden kanssa johonkin.. vaikka olisin ehkä halunnut ihan vaan sen takia, että olis ees joskus jotain seuraa...
Mua alkaa jo netissä keskustellessakin jotenkin ahdistaa ihmisten kanssa jutteleminen. Tuntuu, että jos netissäkin sanoo sen, että mulla ei oo ystäviä, niin ihmisille tulee sellasia ennakkoluuloja, että oon ehkä ruma tai pelkään sosiaalisia tilanteita ja mulla on mt ongelmia. No ehkä mulla on jotain pieniä mt-ongelmia. Ahdistusta ja masennusta. Sen jälkeen kun sanoo sen, että oon yksinäinen tain mulla ei ole ystäviä (ihan muuten vain... en tarkoita kysyä et voisiks sä olla mun ystävä :D) niin ihmiset jotenkin alkaa suhtautua sillee et voi rassukkaa... Pitäiskö vaan hyväksyä tollanen suhtautuminen vai? Ehkä pitäis peitellä ihan normi elämässäkin sitä, että on yksin tai ainakin vältellä sen asian esille tuomista. Ei nyt mitään valehdella sentään, mutta kuitenkin...
En pelkää sosiaalisia tilanteita tai small talkia... mutta pelkään ihmisiä..sitä mitä ne ajattelee ja miten ne suhtautuu. Sama juttu oli sitten kyse miehestä tai naisesta. Aina kun mulla on jotain ystävyyssuhteita olut elämässä niin ne on jotenkin vähän väkinäisesti syntyneet silloin ihan aluksi. Yleensä mä oon ollu se vastentahtonen osapuoli. Kerran on ollut toisinkin päin. En kyllä tajunnut sitä ihan, mutta hän kertoi jälkeenpäin . :D
Tällänen purkautuminen vaihteeks tällä palstalla. :)
Mua alkaa jo netissä keskustellessakin jotenkin ahdistaa ihmisten kanssa jutteleminen. Tuntuu, että jos netissäkin sanoo sen, että mulla ei oo ystäviä, niin ihmisille tulee sellasia ennakkoluuloja, että oon ehkä ruma tai pelkään sosiaalisia tilanteita ja mulla on mt ongelmia. No ehkä mulla on jotain pieniä mt-ongelmia. Ahdistusta ja masennusta. Sen jälkeen kun sanoo sen, että oon yksinäinen tain mulla ei ole ystäviä (ihan muuten vain... en tarkoita kysyä et voisiks sä olla mun ystävä :D) niin ihmiset jotenkin alkaa suhtautua sillee et voi rassukkaa... Pitäiskö vaan hyväksyä tollanen suhtautuminen vai? Ehkä pitäis peitellä ihan normi elämässäkin sitä, että on yksin tai ainakin vältellä sen asian esille tuomista. Ei nyt mitään valehdella sentään, mutta kuitenkin...
En pelkää sosiaalisia tilanteita tai small talkia... mutta pelkään ihmisiä..sitä mitä ne ajattelee ja miten ne suhtautuu. Sama juttu oli sitten kyse miehestä tai naisesta. Aina kun mulla on jotain ystävyyssuhteita olut elämässä niin ne on jotenkin vähän väkinäisesti syntyneet silloin ihan aluksi. Yleensä mä oon ollu se vastentahtonen osapuoli. Kerran on ollut toisinkin päin. En kyllä tajunnut sitä ihan, mutta hän kertoi jälkeenpäin . :D
Tällänen purkautuminen vaihteeks tällä palstalla. :)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tiedän, miten turhaa on kirjoittaa tänne... Mulla nyt ei oo kauheesti mitään oikeetakaan kanssakäymistä ihmisten kanssa. En erityisesti ees oota mitään vastavuoroisuutta. Kirjoitan vain. Ehkä yksinäisyys ei oo mulle ongelma, kun niinkään edes kaipaa mitään juttuseuraa... silti hakeudun johonkin tälläiseen paikkaan, jossa ihmiset ovat jollain tasolla vuorovaikutuksessa. Oon jo tottunut tähän kakkosvaihtoehtoon, vaikken tästäkään tykkää.
Ehkä oon vain ahdistunut. Ja yksinäisyys ei oo edes ongelma vaan tekosyy.
n20v
Sulla on ihan normaalin ihmisen ajatuksia...ja sinä oot muita paljon edellä että kirjoitat ihan rehellisesti...mitä muut peittelevät
Suuri kunnioituksni sinulle..sinunlaista kirjoitusta on pelkästääa hauska lukea
Kirjoitat oikeastaan liiankin viisaasti noin 20 vuotiaaksi..
SE onko sinulla 100 tai 0 kaveria ..ei Vähääkään kuulu muille
Viisas sellaista ei edes kysele..eikä liikaa muutenkaan
Juttele vain sellaisten kanssa kun huomaat sen olevan miellyttävää
Hyviä kavareita EI ole eikä tule montaa..Siis hyviä
Itselläni on yksi Auschwitsin takana ..vaikka viidessä maassa olen asunut
Tuttuja kyllä on satoja
Niin ja olen mies näin esitelläkseni..
Aikomus muuttaa taas kohta uuteen maahan
Ei suin se turhaa ole mitään kirjoittaa sulla nyt oli tuollanen asia mielenpäällä ja halusit sen tuoda esille, saithan sinä myös jotain keskustelua aikaan :)
onko sua kiusattu nuorempana? perheessä alkoholismia? sulle on jäänyt trauma jostain nuoruuden kokemuksista selvästi joka nousee pintaan aina pelkona kun muut alkavat tulla mukavuusalueellesi.
Keittiöpsykologit taas vauhdissa. Aika kokematon saa elämässä olla, että luottaa vielä ihmisten hyvyyteen ja uskoo jonkinlaisen ystävyyden ihmisten välillä olevan mahdollista.
parempi onnellinen keittiöpsykologi kuin surullinen keittiökyynikko
"Keittiökyynikko" edes sanoo asiat suoraan, kun keittiöpsykologi jeesustelullaan ohjaa hätää kärsivän harhateille, jotka johtavat vielä suurempaan kärsimykseen. Sitähän vastuuta sinä et tietenkään ota kannettavaksesi. Kunhan pääset pätemään ja varastat kohteesi elämästä aikaa, joka ei tule koskaan takaisin.
No oon ollut koulukiusattu... en mitenkään erittäin pahasti, mutta viimisen vuoden yläasteella seisoin kuin puu yksin välkällä, kun mut dumpattiin ulos porukasta. Mulla oli kaks parasta kaveria, enkä erityisemmin muille jutellut. Jotain siinä tapahtui. Jotain häikkää mun ihmissuhdetaidoissa, kun onnistuin menettää lapsuudenystävät. Ja muihin otin etäisyyttä, kun masennuin... kaikilla on omat kokemukset.
Joskus nuorempana en koskaan tajunnut sellasia ihmisiä, jotka juttelee kaikille.. "kaikkien kaveri ei oo kenenkään kaveri", sanotaan. En tiedä onko tää aina totta, tuskin ainakaan ihan aina... jotkut vain on niin sosiaalisia. Eskari-ikäsenä en jutellu kellekään, vähän vanhempana tulin hiukan rohkemmaks. Sitten mulla oli muutama hyvä ystävä. (Onko se mitään ystävyyttä koskaan ollutkaan, kun ei kestänyt?) Yläasteen lopulla sulkeuduin, ja sitte aloin taas vähitellen jutella ihmisille, ja aika nopeesti musta tuli sellanen "kaikkien kaveri", jota inhoon, koska ei mulla oo ketään läheisiä ystäviä.. tai oikeestaan edes kavereita. :D Sankari.
Nyt en oo missään koulussa, enkä enää ikinä haluu alkaa sellaseks kaikkien kaveriks. :/ Ei tuntunut omalta. En mä mitään roolia kai esittänyt. Mulle vain kävi niin, että vähän kun rohkaistuin niin juttelin useille eri ihmisille välkällä jne, sitten ne jutteli taas mulle myöhemminkin: olin "kaikkien kaveri" -ei kenenkään kaveri. En pystynyt etenemään ihmissuhteissa sen pitemmälle.
Mulla on ollut aika vaikeita kokemuksia kotona ja koulussa, mutta toisaalta oon ollut pienestä asti sulkeutunut. Tuo oli kai tollanen hetken vaihe lukiossa, kun yritin "sosialisoitua" ja yritykseksi se jäi. Sulkeutuneeksi tuun varmaan aina jäämään. Mutta en mä mikään mahdottoman sulkeutunut silti ole, kun ainakin kirjoitan tällästä... En ainakaan vie kenekään aikaa, ellei joku tahdo lukea... :)
ps. Oon 19 vielä hetken, mutta pyöristän itteni jostain syystä kakskymppiseksi jo... ehkä pitäis viel pari päivää odottaa.. hah :D (mun synttärit tulee olee sellaset, että näkymätön numero muuttu 19:sta 20:ksi. Mitään muuta ei tuu tapahtuu sinä päivänä. En mä kyllä mitään haikailekaan... kaikki on niin kuin ennenkin.
Ei sosiaalisuus tarkoita automaattisesti sitä, että on kaveri jonkun kanssa. Voi sitä tulla toimeen hyvin monenlaisten ihmisten kanssa ilman, että on kaveri kenenkään kanssa. Ystävyyttä ja todellista välittämistä on tässä maailmassa äärimmäisen vähän. Ns kaverin voi saada melkein kenestä tahansa. Siis sellaisen, joka ei oikeasti seiso sun rinnalla koskaan, kun ajat muuttuu rankemmiksi tai pitäisi osoittaa tukea. Tämä yhteiskunta voi liian hyvin siihen nähden. Naisena en edes koe, että naiset haluavat itselleen tasavertaisia ystäviä. Mieluummin pitää olla joku, joka on vähän alapuolella tai muuten täysin samanlainen, muttei kuitenkaan mikään uhka. Geneeristä kotkotusta löytyy kyllä, mutta ei ihmistä, joka oikeasti muistaisi edes jouluna jne.
millainen olis sun ihannekaveriporukka tai kaveri? haluakko kertoo miks sut dumpattiin ulos porukasta? ootko miettiny millanen olisit nyt jos noin ei olis käyny?
sori muuten kun varastan sun aikaas ja päden täällä niinkuin toi yks mainosti. taidan olla täysin vastuuton kusipää :)
ja onneks olkoon oot vielä niin nuori että voit valehdella ikäsi ylöspäin
Haluaisin, että mulla olis vaikka jotain kolme hyvää ystävää. Yksikin jos olisi niin se olisi aivan upeeta. :) Mut jos saa toivoa niin kuin toivomusautomaatista... Jos olis ystäviä niin se ei tuntuis erilaiselta jutella "hyvänpäiväntuttujen kanssa". Ainakin töissä pitää jutella monien ihmisten kanssa.
Selitin jonkin aika sitten aika pitkästi yhessä toisessa keskustelussa tuota miks mut dumpattiin... :D Mulle ei koskaan tietenkään selitetty sitä asiaa.. oon niin laiska nyt kirjottaa, että lainaan aikaisempaa kommenttiani, kun voin edelleen yhtyä siihen. :s
"- -Kotona on riidat ratkastu käytännössä niin, että se kellä on mennyt hermot on alkanu huutaa ja sitte on ehkä jonkin aikaa huudettu. En muista, että ikinä oltais oikeesti riidan aiheesta keskusteltu avoimesti tai pyydetty anteeks. - - Olisin ehkä halunnut silloin nuorempana jutella kavereiden kanssa, mutten oo ikinä oppinu juttelee mistään negatiivisista asioista. Oon lisäksi aika herkkä. Mut en aina ees ajatellu sitä niin, että täs oli joku riita ja nyt siitä pitäis sopia. Ajattelin vaa, että huomenna tätä ei koskaa ollutkaa. Silti, jos multa joku alkoi kysellä, että mistä sä loukkaannuit tai ooks sä vihanen, ni en osannu yhtään selittää. Yksinkertasesti. :D Sitte ne varmaan kyllästy muhun tän takii. "
Toinen syy taitaa olla se, että en halunnu laajentaa mun kaveripiirejä ja tutustua joihinkin ns suositumpiin tyttöihin toisella luokalla jne. En tykkää olla isossa porukassa. Ei me sillon oltu muiden kanssa oikeestaan, mutta taisin sanoa jotenkin vastaan, että en mä halua tutustua niihin sen paremmin. Sellasta vitun teinidraamaa siinä oli myös havaittavissa.
En osaa enää kuvitellakaan, millasta se olis, jos mulla olis vielä ne samat kaverit. En mä tiedä millasissa väleissä nekään on enää keskenään. Toinen jäi lukioon ja toinen meni amikseen. Mä lähdin kauas karkuun. :D Otin ihan eri suunnan. Kun jollekin kotipaikkakuntani suunnilleen samanikäselle sanon, että mitä kouluu oon käyny ni tulee sen jälkeen aina sellanen hiljanen hetki. Ihan älytöntä lähtee täältä pois. Mä en muuta halunnukaan ku pois. Lukio olis varmaan mennyt paljon paremminkin... En osaa kuvitella edes, millasta elämä olis, otin niin paljon etäisyyttä kaikkeen.
Tulee ihan nolo fiilis ku toistan itteeni tääl. :S On tää kirjottaminenkin tavallaan aika sairasta. Voin rehellisesti sanoa, että mulla ei oo elämää. En tietenkään livenä noin erehdy sanomaan :') Onhan se elämäkin ihan hankittavissa... Hyvää yötä!
vaikutat kyllä terveeltä ja avoimelta ihmiseltä juttujes perusteella. melkonen romaanin kirjottaja sä kyllä oot :).. luulen että sulle on jäänyt vain huono itsetunto noiden kokemusten takia ja epäilet itseäsi turhaan ja sitä oletko riittävä.
sä oot tosi mielenkiintoinen ihminen juuri noiden kokemusten takia älä niitä häpeä.
ei minua ainakaan kiinnostaisi kuunnella jonkun pumpulissa eläneen prinsessan tyhjäpäisiä juttuja montaakaan sekunttia.
jostain työn ja tapahtumien tiimoilta sä niitä kavereitä tälläin aikuisena parhaiten tuut löytään. ole oma itsesi juuri tälläsenä kuin täälläkin äläkä mieti tollasia turhia koska ei kaikkia voi eikä edes pysty miellyttään. edes herra iso herra ei pysty siihen. jos joku ei pidä susta niin se on heidän ongelmansa. sä ainakin tiedät sisälläsi olevasi rehellinen ja saat siitä hyvän mielen vaikka joku olisikin täys kusipää sua kohtaan.
mitä sä olisit kiinnostunut tekeen tässä maailmassa työkses tai ihan huvikses vaan?
Aloittaja on ihan samanlainen kuin minä tuossa ihmisten kanssa kanssakäymisessä. Prikulleen. Tosin itse olen jo 38-vuotias.
Tiedän todella hyvin mitä on se, että teoreettisella tasolla haluaa ystäviä, mutta sitten tosi paikan tullen kun kohtaa ihmisiä, haluaakin vain vetäytyä ja tuntuu että tästä sitä ystävyyttä ei ainakaan synny.
Itse olen lähtöisin alkoholistiperheestä ja olen myöskin todella herkkä. Olen aina pyrkinyt kohtelemaan ihmisiä silkkihansikkain, koska olen aina olettanut kaikkien vastoinkäymisten kolahtavan muihinkin yhtä lujaa kuin itseeni. Vasta aikuisena tajusin että näin ei ole.
Olen jotenkin pettynyt siihenkin, kun ilmeisesti on niin, että todellista läheisyyttä ei voi olla ilman riitoja. Itse välttelen riitoja viimeiseen asti, koska koen, että riidan yhteydessä sanotut ajattelemattomat asiat jäävät leimaamaan sitä ihmissuhdetta hamaan ikuisuuteen ja jotakin on peruuttamattomasti menetetty.