Heippa kaikki!!
Olisin kiinostunut kuulemaan, että miten teidän puolisonne/poikaystävät/tyttöystävät ovat reagoineet kun ovat kuulleet, että olet pysyvästi sairas?
Mietin tässä vaan omaa tulevaisuuttani...löydänkö vielä jonkun joka hyväksyy minut tällaisena...
Pelkääkö teidän kumppaninne tautia? Miten uudet "kumppanit" ovat asennoituneet kun kuulevat, että olet pysyvästi sairas...
Olisin kiinostunut kuulemaan, että miten teidän puolisonne/poikaystävät/tyttöystävät ovat reagoineet kun ovat kuulleet, että olet pysyvästi sairas?
Mietin tässä vaan omaa tulevaisuuttani...löydänkö vielä jonkun joka hyväksyy minut tällaisena...
Pelkääkö teidän kumppaninne tautia? Miten uudet "kumppanit" ovat asennoituneet kun kuulevat, että olet pysyvästi sairas...
Vastaukset 16
Vanhimmat
Mä olen miettinyt tässä ihan samaa jo vuoden. Kaverit yrittää parittaa mua kaikille mahdollisille urhoille, mutta en uskalla todellakaan käydä edes treffeillä kenenkään kanssa, ettei siitä vaan vahingossakaan tulis mitään muuta, jottei tarvitse kertoa, etten ole terve...
Sillon kun sairastuin, olisin luottanut elämäni yhden miehen käsiin. En uskonut, että sairaus olisi ollut ongelma hänelle, mutta kappas vaan... otti ja jätti... En uskalla enää luottaa keneenkään. Nyt olen kuitenkin vielä suht koht hyvässä kunnossa ja jos jo tässä vaiheessa tämä tauti tuottaa miehelle paljon vaikeuksia, niin en halua edes ajatella mitä sitten, kun tauti on edennyt....
Ihanaa huomata, etten ole ainoa joka miettii tätä asiaa, toivottavasti en masentanut sua nyt ihan täysin =)
Jaksamista sullekin, yritetään uskoa, että kaikki miehet eivät juokse karkuun heti kun kuulevat nuo pirulliset kirjaimet "ms". =)
Kyllähän tuo mieltä painaa sama asia. Ex-avokki ei koskaan ole myöntänyt, että asia olisi ollut siitä kiinni.
Uuden ihmmissuhteen löytäminen osaa tietenkin olla aina hankalaa, mutta eipä tämä sairaus asiaa helpota. Meikäläisellä kun tuo pt:kin on ainakin välillä mukana kuvioissa, niin asiaa ei ainakaan voi hirveästi peitellä. Ei mulla siihen omasta puolestani ole kyllä syytäkään, sillä minä olen kyllä suht sinut sairauden kanssa. Ja jos jotakuta tuo pt haittaa, niin ei se sitten ole sen arvoinen tyyppikään, että voisi kauheasti harmittaa.
Tuttukaan ei osannut oikein selittää sitä, kun oli jossain deittinetissä huomannut oikein mukavan ilmoituksen, mutta jättänyt sitten vastaamatta kun daami oli lopussa kertonut MS:ää sairastavansa.
Niin ja Emilia: minä en ainakaan _juoksisi_ karkuun :):):)
-y-
miehelleni heti toisella tapaamisella. Pelotti hirveästi mutta en uskaltanut pidemmällekään kertomista siirtää ettei sattuisi kumpaankaan liikaa jos tauti olisikin este suhteelle.
Kolme vuotta myöhemmin menimme naimisiin :) ja nyt meillä on vuoden vanha poika =)
meillä on loisto Nainen.
Hups. Nyt meni ylilyönnin puolelle. Tarkoitin. Miehelläsi ja pojallasi on loisto Nainen.
Joulumieltä ja 10 Sinulle "sisi72". Pidä "pojat" ojennuksessa.
Ai niin. Meinasin unohtaa
Hei Lissu.
Vaimollani 20 v. ensioireista. Diagnoosi 15 v. sitten.
Enpä ole hänen entisenä "poikaystävänään" mitään eroa huomannut omassa asennoitumisessani.
"Mietin tässä vaan omaa tulevaisuuttani...löydänkö vielä jonkun joka hyväksyy minut tällaisena... " Vastaukseni tähän lainattuun lauseeseesi on LÖYDÄT.
Minä olin ollut vuosikausia kestänessä aviossa ja lapset saatu,kun sain diagnoosin.Kyllähän se shokki oli molemmille,etten enää olekaan "priimalaatua".Yhdessä siitä selvittiin.Yhteiseloa takana jo 26 vuotta.Mäsä-tutuistani moni on eronnut,moni löytänyt uuden puolison.Sinkut eivät ole kauaakaan sinkkuina pysyneet.Kyllä se oikea osuu sinunkin kohdallesi.Ihminen,jolle sinä merkitset enemmän kuin sairaus.Onhan niitä pahempiakin asioita maailmassa kuin mäsä.Tietysti seuraa shokki,kun asiasta ensimmäisen kerran kuulee,mutta tosi-rakkaus kestää kirjainyhdistelmän.Elä elämääsi luottavaisin mielin,Sinulle tarkoitettu ihminen astuu elämääsi,kun sitä vähiten odotat.Kerrohan meille,kun löydät rakkaasi!
MS ei ole diaknoosini mutta Parkinson on ollut jo vuosia diaknoosini.
Minun tarinani.
Vuosia hoidin kuoleman sairasta puolisoani, kunnes jäin leskeksi ja lasten yksin huoltajaksi. Siihen mennessä en ollut saanut ympärilläni olleiden ihmisten enkä yhteiskunnan huomiota sairauteni tiimoilta. Kävin vuosia jopa töissä.
Olin kuitenkin jo sinut sairauteni kanssa, olin nähnyt jotain joka oli pahempaa kuin omani.
Leskeksi jäätyäni tapasi kitenkin nykyisen puolisoni jonka kanssa olen nyt asunut jo viisi vuotta lapsineni. Hyvin on mennyt ja tulevaisuus näyttää hyvältä.
Hiljan kuitenkin kuntoutus lääkäri töksäytti minulle, että jättikö puoliso kun kuuli sairaudesta. Minun vuoroni oli näpäyttää.
Kyllä se oikea tulee vastaan ilman etsimättä juuri silloin kun sitä vähiten odottaa, jos on tullakseen.
..."sen oikean" löytäminen ollut hankalaa muutenkin. Takana vielä ei yhtään pitempi aikaista, vakavaa tai vähemmän vakavaa suhdetta. MS varmaan sotkee kuvioita silläkin saralla, epäilemättä. Haluan kuitenkin uskoa, että kun "se oikea"(oli sitten ensimmäinen tai seitsemäs) sattuu kohdalle, niin muut asiat painavat vaa-assa enemmän kuin MS...
Niin vaan kävi. Rakastuin kovasti paljon ja kaikki meni niin kauhean hyvin ennen kuin puolen toista kuukauden jälkeen uskalsin vähän luottaa ja kerroin MS-taudistani. Niin sitten kävi, että yksin ollaan taas.
Ei normaali hemmo lähde tommosen asian takia... Usko rakkauden voimaan, niin ainakin minä uskon... Saatiin häälahjaksi MS-diaknoosi ja aikaa on menny jo 8 vuotta...
Minulla on takanani useita suhteita diagnoosini jälkeen, eikä yksikään niistä ole päättynyt tähän sairauteen. MS voi olla puolisolle rankka kokemus, joten kyllä ne rumatkin faktat ja kauhukuvat kannattaa tiskiin iskeä heti alussa. Kukaan ei ole vielä niiden takia pois säikähtänyt ja avioliitossakin olen ollut viimeiset pari vuotta.
Sellainen ihminen, joka lähtee kävelemään taudista kuulutuaan, ei ole vaivan arvoinen. Turha niitä on jäädä suremaan, jotka karkuun pääsivät...
Hei!
Itse oon alkanut miettiä samaa asiaa.
Tosiaan kun terveenäkään se kumppanin
löytäminen ei ollut helppoa niin
tuskin se tulee olemaan tulevaisuudessakaan.
Hassua kun terveenä olin sellainen etten
osannut sitoutua ja itseasiassa pelkäsin sitä
ja elin oudoissa suhteissa, sellaisissa joilla ei ollut tulevaisuutta. Sitten kun sain tietää
taudistani olin muutamia kuukausia tapaillut
yhtä tyyppiä ja melkeimpä
rakastunut ja tapailimme tuttuun tyyliini.
Kun olisin halunnut enemmän MS tuli väliin.
MS vei mun elämänilon ja kaverin kiinnostuksen
mun uuteen persoonaan eli tylsään ja synkkään.
Enhän mä voinut tietää, ettei mulla ole tulevaisuutta. Ja tuskin olisinkaan elänyt toisin
vaikka olisin tietänyt..
Heips
Tiedän kyllä, kuten varmaan moni mukin potilaskolleega, omakohtaisesti tuon synkkyyteen vajoamisen ja sen että tulevaisuus näyttää pahalta. Vaan: se tulevaisuus on kyllä olemassa, eikä se nyt välttämättä ihan mahdoton ole. Ns. terveenäkin voi sattua mitä tahansa eikä silti sitä mieti kaikista pahinta. Itselläni kävi parissa vuodessa juuri se mitä minä monen muun kanssa tästä sairaudesta kullessaan pelkää, eli tuo kammottava peikko, pyörätuoli, astui kuvioihin mukaan. Mutta mitä siitä, elämä jatkuu ja eteenpäin mennään. Väline vaan on eri kuin mihin on tottunut. Ja jos se jotakuta häiritsee, niin se ei tosiaan ole minun tappioni.
Mutta pointti on siis: MS ei tarkoita etteikö tulevaisuutta olisi. Se vaan ehkä pistää sitä tarkemmin ajattelemaan...
T: Itsestäänselvyyksiä taas ladellut Yello
"Enhän mä voinut tietää, ettei mulla ole tulevaisuutta."
Etpä näytä tietävän, koska Sinulla ON tulevaisuus.
Unohda "tylsyys ja synkkyys". Ehkä helpompi sanoa kuin tehdä.
Vaimoni on kuitenkin mielestäni esimerkki siitä, että positiivinen asenne ja päivittäin elämän pikku asioista nauttiminen jaksamisen mukaan antaa paremman "tulevaisuuden".
Kun omaan jaksamiseen lisätään vielä läheisten tuki, niin "yhdessä etenpäin" mottona ainakin meillä näyttäisi olevan "tulevaisuus" edessäpäin.
Tuohon tylsyyteen ja synkkyyteen on saatavilla ihan toimivia lääkkeitä. Jos siis alkaa tuntua, että "mitä turhaan tänään nousta sängystä, huomenna en välttämättä edes pysty siihen omin voimin..."... Oma neurologini määräsi minulle "ns. trisyklisiä mielialalääkkeitä", jotka auttavat taudin mukanaan tuomaan uupumukseen ja kohottavat mielialaa... Ei kuulemma auta ihan kaikkia mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoista. Tulevaisuus on kyllä siellä missä ennenkin...=)
Ex-puolisoni oli toimittamassa minua laitokseekn kun sairauteni selvisi.Kohtelu oli julmaa,joten ihan itseni vuoksi erosin.Kerroin nykyiselle miehelleni sairaudestani ja hän vain totesi että otetaan vastaan mitä tuleman pitää.Hän on sanansa pitänyt enkä pelkää tulevaisuutta ja olenpa paremmassa kunnossa kuin entisessä liitossani.Usko itseesi ja tulevaisuuteen.