Yksinkö?

vaikka esim. netinkautta =)

mä oon ihan samanlainen ku sä. ujous on niin paha, etten saa itteäni menemään vastakkaisen sukupuolen juttusille. se on pirun ärsyttävää! sit märehtii kotona miksen menny siihen ja siihen kohtaan juttelemaan. torjutuksi tulemisen pelko on niin kova.

elin 4 vuotta seurustelusuhteessa. kun tapasimme, niin meinasin taas töpeksiä jutun alkuunsa. onneksi se tyttö oli itse sen verran rohkea, että tuli itse juttelemaan. siitä sitten alkoi yli 4 vuotta kestänyt seurustelu.

nyt ollaan erottu ja taas oon saman tilanteen edessä. ei kehtaa mennä juttelemaan. hohhoijaa, hävettää ihan itteäkin.

Siltä se alkaa tuntua. Kun ei saanut lapsuudessa pysyviä ystäviä, tuntuu ettei nyt aikuisiällä enää kukaan edes tosissaan etsi uusia ystäviä. Vain jotain kummia siipeilijöitä ja outoja tyyppejä, joilla itselläkään ei ole kunnon ystäväpiiriä tai jotka jostain syystä luulevat jotenkin hyötyvänsä minusta. (Ja muut ihmiset varmaan laskevat myös minut niihin outoihin tapauksiin kuuluvaksi.)

Siskoni "keräsi" yläasteiässä oman ystäväpiirinsä joka on kulkenut siitä saakka mukana. Itse olin yläasteella ollessani ongelmineni yksinäinen, menetin ne viimeisetkin kaverini, ja eipä uusia ole mistään ilmaantunut kuin vain satunnaisesti hetkeksi juuri tuollaisia vähän outoja tapauksia. Häpeäkseni myönnän, että olen välillä salaa mustasukkainen sisarelleni.

Kaipa se vika on itsessä, muuta en keksi. Taidan olla ystäväksi kelpaamaton yksilö. Silti sitä kaipaa... Lapsena totuin että meillä kävi usein vieraita ja itse kyläilimme varsin usein toisten luona. Nyt aikuisena en enää yksin ole tervetullut minnekään, eikä ketään kiinnosta tulla minun luokseni, ja miksipä tulisikaan.

Kirjeenvaihdon avulla olen muutaman kerran saanut jonkinlaisia ystäviä, mutta ennen pitkää on aina ilmennyt jotain luonteenpiirteitä (siinä toisessa ihmisessä, tietenkin...) jotka nousevat esteeksi tai sitten olen ajoittain radikaaleilla mielipiteilläni ja omilla elämänkokemuksillani onnistunut suututtamaan toiset niin, että ystävyys ei ole ollut enää entisenlaista. Luulen ettei se silloin ollut alkujaankaan ollut aitoa ystävyyttä. Ehkäpä vikana onkin, että aina kaivelen asioita liian syvällisesti ja se pilaa kaiken. Tuntuu että kaikki menee hyvin niin pitkään kuin tyydyn vaihtamaan kuulumisia vain tavanomaisista arkisista aiheista, mutta muu onkin sitten jo liikaa. Kun olen kauhean ujo, mutta silti samalla ihan liian rohkea. Ehkä siinä ristiriita on toisille liikaa. Useammaltakin toisistaan riippumattomilta ihmisiltä olen saanut kuulla olevani tosi rohkea. Jotenkin on jäänyt siitä sellainen kuva, että he jotenkin pelkäävät sitä tai se on yllättävää, kun päällisin puolin vaikutan kaikin tavoin oikein nössöjen nössöltä ja nynnyjen nynnyltä ja ensivaikutelmana sen leiman kai useimpien mielessä saankin. Itseäni se hämmästyttää, sillä en tunne olevani mitenkään erityisen rohkea. Koitan vain tehdä niin kuin koen olevan oikein.

No, eipä tässä paljoa ollut vastausta noihin aloittajan kysymyksiin...

Mistä päin olet, minkä ikäinen jne? Olen 33v mies Keski-Pohjanmaalta Kokkolasta. Jos luterilainen uskoni ei karkota, minulle voi kirjoittaa osoitteeseen [email protected]. Muutkin saavat toki kirjoittaa. Olisi tietysti paras, jos oltaisiin niin läheltä, että voitaisiin tavata, jos siltä tuntuu. Kirjoittaminen ei oikein korvaa kunnon juttelua, eikä kirjoittamista pitkään jaksakaan. Siitä tulee äkkiä vain kuulumisten vaihtamista.