Olen sairastanut paniikkihäiriötä ja masennusta siinä sivussa jo monta vuotta. Lääkitystä oli vuoden verran 2000-2001 ja sen lopetuksen jälkeen meni ihan hyvin.
Mutta nyt se sitten iski. Kolmeen kuukauteen en ole ulkona käynyt ja siellä pitäisi lapsen takia olla. Tyttö on 1,5v ja tarvitsisi ulkoilua, mutta ei anna mulla pää periksi. Nyt sitten tunnen itseni huonoksi äidiksi ja se vain pahentaa tilannetta...luonnollisesti.
Masennus vahvistuu, laiminlyön miestäni ja sen myötä yleinen pahaolo perheessämme lisääntyy. Pelkään tytön psyykkeen puolesta. No monessa perheessä varmasti pahempiakin riitoja, kuin meillä.
Viinaa emme käytä, koska tiedämme sen jo itse, ettei se meille kummallekkaan käy. Kertokaa minulle, miten saisin itseni tolpilleni ILMAN LÄÄKKEITÄ. Mieheni kyllä onneksi tukee minua, kaikesta huolimatta. En tahdo lääkitykselle, kuin sitten pakon edessä. Kiitos. Ja voimia kaikille tähän pimeyteen.
Mutta nyt se sitten iski. Kolmeen kuukauteen en ole ulkona käynyt ja siellä pitäisi lapsen takia olla. Tyttö on 1,5v ja tarvitsisi ulkoilua, mutta ei anna mulla pää periksi. Nyt sitten tunnen itseni huonoksi äidiksi ja se vain pahentaa tilannetta...luonnollisesti.
Masennus vahvistuu, laiminlyön miestäni ja sen myötä yleinen pahaolo perheessämme lisääntyy. Pelkään tytön psyykkeen puolesta. No monessa perheessä varmasti pahempiakin riitoja, kuin meillä.
Viinaa emme käytä, koska tiedämme sen jo itse, ettei se meille kummallekkaan käy. Kertokaa minulle, miten saisin itseni tolpilleni ILMAN LÄÄKKEITÄ. Mieheni kyllä onneksi tukee minua, kaikesta huolimatta. En tahdo lääkitykselle, kuin sitten pakon edessä. Kiitos. Ja voimia kaikille tähän pimeyteen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onko sinulla mahdollisuutta antaa tuo tytön ulkoiluttamistehtävä jollekin toiselle? - Ilmeisesti ainakin miehesi voi sen tehdä. Jos teillä on muita läheisiä, kerro tilanteestasi heille, jos he voivat auttaa tässä tyttösi ulkoiluttamisessa. Jos et siihen itse kykene, se ei tee sinusta huonoa äitiä.
Mitä sitten itse paniikkihäiriöön tulee, haluat siitä eroon ilman lääkkeitä. Mielestäni tuo asenteesi jo osoittaa, että sinulta löytyy sisua!
Paniikkihäiriössä lienee pahin vihollinen on se pelko. Ja miten pelosta voi päästä? Pelkoa on käytävä päin, ei uhmamielin vaan pikku hiljaa ja sitkeästi. Voi pelottaa niin pirusti, että sydän hakkaa kahtasaataa, tulee pissat housuun ja jalat menee alta, mutta jos ei pakene vaan antaa pelon tuntua, mörkö nimeltä Pelko luikkii viimein tiehensä häntä koipien välissä.
Ajattelisin, että voisit aloittaa tuon ulos menemisen hyvin pienin askelin. Jos sinulla on ihminen, joka voi tulla sinun tueksesi, ota hänet mukaasi. Käy vaikka olemassa portailla vähän aikaa. Toista tätä useana päivänä. Kun pelottaa, anna sen pelon tuntua. Jos et pakene, pelko antaa lopulta periksi ja rohkeutesi samalla kasvaa! Ja jos menee pupu välillä pöksyyn, silloin on hävitty vain yksi taistelu, mutta sota jatkuu! Jatka yhä uudelleen ja uudelleen.
Kun olet tottunut käymään juuri esim. portailla, pidennä sitten ulkoilua hieman lisää, mutta vain vähän, ja toista tätä sitten taas niin kauan kuin se on tarpeen. Merkittävää ei ole se kuinka nopeasti etenet, vaan se että päätät jatkaa taistelua systemaattisesti ja sitkeästi takaiskuista huolimatta. Parempi onkin tehdä se hyvin pienin askelin, eikä yrittää liikaa kerralla.
Lääkkeiden käyttökin voi auttaa. Ei toisaalta pidä olla itselleen liian ankara. Lääkkeiden pidempiaikaisessa käytössä on vaan se huono puoli, että niitä käyttämällä ei kohtaa tuota pelkoaan ja se pelko jää selättämättä. Lopulta tuo pelko pyrkii kuitenkin puskemaan sieltä esille ja vaatii kuitenkin sitä selättämistä. Mielestäni lääkkeitä siis voi käyttää apuna, mutta vain apuna tuossa pelon kohtaamisessa.
Ehkä asuinpaikallasi on myös olemassa terapiaryhmiä ihmisille, jotka kärsivät paniikkihäiriöstä. Niihin kannattaa osallistua, jos se on vain mahdollista. Vertaistuki on aina parasta.
Onnea sotaan!
...halua käyttää lääkkeitä? Oliko sinulla joku ikävä kokemus edellisestä kerrasta?
Minä olen ollut siinä tilanteessa, etten päässyt sängystä vessaan muutaman metrin matkaa. Sitten eräs sukulaiseni soitti mielenterveystoimistoon, sain heti ajan. Nykyään ei varmaan niin nopeasti pääse, silloin oli vuosi -88.
Kävin neljän vuoden ajan terapiassa, ja söin lääkkeitä. Sitten keksin hypnoosin, se oli se, josta sain elinvoimaa, niin että olinkin sitten monta vuotta ilman lääkkeitä, ja sain kolme lasta. Kun nuorin lapsista oli 2-vuotias, aloin taas saamaan paniikkikohtauksia. Voimaa oli kuitenkin senverran, että jaksoin ne. Sitten taas väsyin niihin, ja hain tarvittaessa otettavaa rauhoittavaa (Alprox), jolla taas pärjäsin useita vuosia.
Nyt, kun nuorimmaiseni on 10 v. paniikit alkoi haitata tavallista elämää (käyn työssä), lääkärin ehdotuksesta päätin kokeilla Zoloftia. Tässä odottelen sen vaikutusta. Minulla ei nimittäin ole sinun sisuasi:o)
Voimia sinulle. Onko sinulla mahdollisuutta mennä vaikkapa hypnoosiin? Pyytäisit jotakin mukaasi tueksi. Mulle hypnoosi ei ollut mikään sellainen, että olisin vaipunut johonkin syvään. Minä vaan rentouduin (en aina, joskus paniikki iski siinä tuolissakin), mutta jotenkin se kuitenkin auttoi.
Niin mieheni ei pysty tytön ulkoilua hoitamaan, kun käy sellaisessa työssä, ettei se oikein ole kotosalla ulkoiluaikaan. Ja jos onkin, niin sitten hän ei jaksa lähteä pihalle. Lähipiirissä ei ole meillä ketään sellaista, jonka apua ulkoiluun voisin käyttää. Omat sukulaiset kun vähättelee minun tilannetta ja kaverit ovat sen verta "kiireisiä", etteivät käy muutenkaa.
Sisua on minullakin tiettyyn pisteeseen asti. Edellinen lääkitysjakso alkoi, kun sisu vain loppui, eikä arkielämä sujunut lainkaan. Sikäli hyvä, kun tiedän itse, missä se raja minulla menee. Onneksi tyttö pakottaa nousemaan joka aamu.
Hypnoosikin voisi tietty olla kokeilun arvoinen.
Nyt vetäydyn miettimään sitäkin rappusille lähtöä :)
Kiitos tuesta.