Olen huomannut, ettei minun kannata edes yrittää saada ihmisiä elämääni. Ei kavereita, ystäviä, seurustelukumppania, ei mitään. Siinä ei ole mitään järkeä, koska se ei yksinkertaisesti voi toimia.
Jo pitkään olen kokenut itseni yksinäiseksi, eikä elämässäni ole koskaan ollut montaakaan ihmistä. Ajoittain asia on vaivannut minua huomattavan paljon, mutta jokaisella ihmisellä on paikkansa tällä pallolla - minun paikkani on olla se, kenestä kukaan ei pidä. Voin hyväksyä sen. Olen myös varma siitä, että olen itse tämän paikkani ansainnut tekemisilläni ja tekemättä jättämisilläni.
Miten minä voisin olla kenellekään minkään arvoinen, kun minulla ei ole kenellekään mitään tarjottavaa - ei hauskoja juttuja, elämänkokemuksia, aitoa empatiaa, mukavaa tekemistä yhdessä, yhteisiä puheenaiheita. Ihan kuin olisin eksynyt elämässäni täysin omalle polulleni, luomaan uutta uraa umpihankeen, eikä kukaan muu ole harhautumassa samalle reitille. Horisontissa ei näy muuta kuin ikuinen räntäsade ja loputon, tasainen lumierämaa.
Kuinka kukaan voisi oikeasti pitää minusta ihmisenä, kun en osaa ikinä edes kysyä keneltäkään, miten heillä menee? En edes tiedä, miksi kysyisin, kun kiinnostukseni ei ole aitoa. Olen huono valehtelemaan, joten pidän mieluummin suuni supussa. Miksi kiinnostukseni ei ole aitoa? En tiedä. Toiset ihmiset yksinkertaisesti tuntuvat yhdentekeviltä.
Minulle on sanottu, että minua on mahdoton oppia tuntemaan. Miten minut edes voisi tuntea, kun minussa ei ole mitään tunnettavaa? Olen pelkkä tyhjä kuori. Elämässäni ei ole sisältöä, minulla ei ole syvällisiä, perusteltuja mielipiteitä. Pelkkää väsymystä elämään, samojen rutiinien toistoa päivästä toiseen, vuodesta toiseen. En osaa muuttaa kaavaa, tai jos osaan, juutun kohta siihen uuteen, hieman edellisestä poikkeavaan kaavaan. Miten voisin puhua mistään kenenkään kanssa, kun se olisi vastapuolelle hetkessä ilmiselvää, miten onnetonta elämäni on?
Joskus haaveilen seurustelusuhteesta. Saatan istua yksin kotonani ja kuvitella jonkun istuvan sylissäni ja kietovan kätensä ympärilleni. Yritän kietoa itseni haaveen lämpöön niin pitkäksi aikaa, kuin mahdollista, ennen vääjäämätöntä paluuta kitkeränmakuiseen todellisuuteen. Kaupungilla kulkiessani monet itseäni nuoremmat ja vähän vanhemmatkin naiset saavat pääni kääntymään, tai ainakin silmäni liikkumaan. Voi kunpa pääsisin joskus tutustumaan lähemmin tuollaiseen suloiseen olentoon!
Sitten realismi iskee kivuliaasti ja muistuttaa minua, ettei se tule mitenkään onnistumaan, koskaan. Vaikka joku nainen olisi aidosti kiinnostunut minusta, en kuitenkaan kykenisi laskemaan häntä lähelleni. Itse asiassa olen varma, että moni nainen saattaisi pitää minua naisvihaajana. Kyse on siitä, että en tiedä alkuunkaan, miten toimia naisten kanssa, mikä on tämän ikäiseltä ihmiseltä säälittävää. Henkinen paine on valtava, epämukavuusalue on lievä ilmaisu. Tämä saa minut tahtomattani toimimaan tavalla, jolla en haluaisi toimia. Luontevuus on minusta kaukana. En vihaa naisia, vihaan itseäni, omaa kykenemättömyyttäni ja vajavaisuuttani. Ulospäin asia ei kuitenkaan näy tällä tavoin, ja asiaa on ihan turha lähteä selittämään, koska se kuulostaisi vain typerältä ja epäuskottavalta.
Olen päättänyt tehdä parhaan ratkaisun, minkä tässä tilanteessa voin tehdä: en aio ikinä päästää ketään elämääni. Aion suojella ihmisiä siltä hirviömäiseltä mustalta aukolta, mikä minä olen. Voin hoitaa hommani töissä ja kommunikoida työkavereiden kanssa sen verran, että työt saadaan tehtyä. Mutta sen lähemmäksi en heitä laske, enkä ketään muutakaan. En halua ihmisille pahaa, joten pidän heidät mahdollisimman kaukana itsestäni. Eristän itseni maailmasta, etten aiheuttaisi muille pahaa, vaikka se joskus sattuu minuun itseeni suunnattomasti ja pimentää viimeisenkin toivon pilkahduksen. Näin on parasta.
Jo pitkään olen kokenut itseni yksinäiseksi, eikä elämässäni ole koskaan ollut montaakaan ihmistä. Ajoittain asia on vaivannut minua huomattavan paljon, mutta jokaisella ihmisellä on paikkansa tällä pallolla - minun paikkani on olla se, kenestä kukaan ei pidä. Voin hyväksyä sen. Olen myös varma siitä, että olen itse tämän paikkani ansainnut tekemisilläni ja tekemättä jättämisilläni.
Miten minä voisin olla kenellekään minkään arvoinen, kun minulla ei ole kenellekään mitään tarjottavaa - ei hauskoja juttuja, elämänkokemuksia, aitoa empatiaa, mukavaa tekemistä yhdessä, yhteisiä puheenaiheita. Ihan kuin olisin eksynyt elämässäni täysin omalle polulleni, luomaan uutta uraa umpihankeen, eikä kukaan muu ole harhautumassa samalle reitille. Horisontissa ei näy muuta kuin ikuinen räntäsade ja loputon, tasainen lumierämaa.
Kuinka kukaan voisi oikeasti pitää minusta ihmisenä, kun en osaa ikinä edes kysyä keneltäkään, miten heillä menee? En edes tiedä, miksi kysyisin, kun kiinnostukseni ei ole aitoa. Olen huono valehtelemaan, joten pidän mieluummin suuni supussa. Miksi kiinnostukseni ei ole aitoa? En tiedä. Toiset ihmiset yksinkertaisesti tuntuvat yhdentekeviltä.
Minulle on sanottu, että minua on mahdoton oppia tuntemaan. Miten minut edes voisi tuntea, kun minussa ei ole mitään tunnettavaa? Olen pelkkä tyhjä kuori. Elämässäni ei ole sisältöä, minulla ei ole syvällisiä, perusteltuja mielipiteitä. Pelkkää väsymystä elämään, samojen rutiinien toistoa päivästä toiseen, vuodesta toiseen. En osaa muuttaa kaavaa, tai jos osaan, juutun kohta siihen uuteen, hieman edellisestä poikkeavaan kaavaan. Miten voisin puhua mistään kenenkään kanssa, kun se olisi vastapuolelle hetkessä ilmiselvää, miten onnetonta elämäni on?
Joskus haaveilen seurustelusuhteesta. Saatan istua yksin kotonani ja kuvitella jonkun istuvan sylissäni ja kietovan kätensä ympärilleni. Yritän kietoa itseni haaveen lämpöön niin pitkäksi aikaa, kuin mahdollista, ennen vääjäämätöntä paluuta kitkeränmakuiseen todellisuuteen. Kaupungilla kulkiessani monet itseäni nuoremmat ja vähän vanhemmatkin naiset saavat pääni kääntymään, tai ainakin silmäni liikkumaan. Voi kunpa pääsisin joskus tutustumaan lähemmin tuollaiseen suloiseen olentoon!
Sitten realismi iskee kivuliaasti ja muistuttaa minua, ettei se tule mitenkään onnistumaan, koskaan. Vaikka joku nainen olisi aidosti kiinnostunut minusta, en kuitenkaan kykenisi laskemaan häntä lähelleni. Itse asiassa olen varma, että moni nainen saattaisi pitää minua naisvihaajana. Kyse on siitä, että en tiedä alkuunkaan, miten toimia naisten kanssa, mikä on tämän ikäiseltä ihmiseltä säälittävää. Henkinen paine on valtava, epämukavuusalue on lievä ilmaisu. Tämä saa minut tahtomattani toimimaan tavalla, jolla en haluaisi toimia. Luontevuus on minusta kaukana. En vihaa naisia, vihaan itseäni, omaa kykenemättömyyttäni ja vajavaisuuttani. Ulospäin asia ei kuitenkaan näy tällä tavoin, ja asiaa on ihan turha lähteä selittämään, koska se kuulostaisi vain typerältä ja epäuskottavalta.
Olen päättänyt tehdä parhaan ratkaisun, minkä tässä tilanteessa voin tehdä: en aio ikinä päästää ketään elämääni. Aion suojella ihmisiä siltä hirviömäiseltä mustalta aukolta, mikä minä olen. Voin hoitaa hommani töissä ja kommunikoida työkavereiden kanssa sen verran, että työt saadaan tehtyä. Mutta sen lähemmäksi en heitä laske, enkä ketään muutakaan. En halua ihmisille pahaa, joten pidän heidät mahdollisimman kaukana itsestäni. Eristän itseni maailmasta, etten aiheuttaisi muille pahaa, vaikka se joskus sattuu minuun itseeni suunnattomasti ja pimentää viimeisenkin toivon pilkahduksen. Näin on parasta.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Luin tekstisi ja vaikutat täysin järkevältä ja kykenevältä ihmiseltä. Lähinnä minulle tuli ajatus, että suojele sinä itseäsi kamalilta ihmisiltä äläkä päästä ketään elämääsi.
Todellisuudessa, et halua välttää ihmisiä siksi, että aiheutat heille pahaa vaan suojelet ja kiellät sen tarpeen, että kaipaa sosiaalisuutta, mutta pelkäät viimeiseen pisaraan asti hylkäämistä ja torjutuksi tulemista. Mieluummin torjuu tilanteen ja pettymyksen ennakolta: ei tule pettymystäkään ja jää toive, että olisi tuo voinut minut hyväksyäkkin.
"vaikutat täysin järkevältä ja kykenevältä ihmiseltä."
Olet väärässä. Todellisuudessa olen hiljalleen luhistumassa ja sekoamassa.
"suojele sinä itseäsi kamalilta ihmisiltä äläkä päästä ketään elämääsi."
Suurin osa ihmisistä on ihan ok. Olen yrittänyt päästä mukaan muiden ihmisten elämään ja päästää muita ihmisiä omaan elämääni. Homma kariutuu joka kerta. Kukaan ei saa minusta minkäänlaista lisäarvoa elämäänsä. Sosiaalisissa tilanteissa typerästi ja epäluontevasti toimiva tyyppi, jolla ei ole mitään annettavaa ei pysy kenenkään kaveripiirissä mukana kovin pitkään. Niin se vaan on.
Voi olla noinkin. Mutta ei sillä oikeastaan ole merkitystä, koska lopputulos on sama. Minun kannattaa pitää etäisyyttä muihin, siitä seuraa vähiten huonoja asioita. Jos ihminen polttaa itsensä tulella, niin hän oppii varomaan ja olemaan koskematta liekkiin. En ole niin typerä, että yrittäisin vielä, ja uskoisin, etten polta itseäni. Kyllä minä jo tiedän, miten asiat tulevat menemään, se on jo nähty tarpeeksi monta kertaa. Hakatkoot ne, ketkä eivät tunne kipua, päätään ikuisesti siihen samaan kiviseinään.
Anteeksi, en jaksanut vastata aiemmin. Itsellä oli menossa pahempi masennuskausi.
Uskon, että olet täysin järkevä ja kykenevä, ja juuri siksi olet hiljalleen luhistumassa ja sekoamassa. Mielestäni se on normaalia meille, en tiedä miten sitä kuvailisi, ehkä herkille ihmisille, jotka koettavat kaikkensa, että pystyisivät elämään "normaalien" ihmisten elämässä.
Ihmiset ovat ok, jos niihin ei tutustu liikaa. Itselläni on monta "ollaan parhaita kavereita koko loppu elämä"- tyyppisiä suhteita, jotka ovat syystä tai toisesta loppuneet aivan yllättäen. Se satuttaa, satuttaa ihan helvetisti. Ja monien, monien tuollaisten "ystävien" jälkeen olen oppinut, etten päästä ketään enää niin lähelle.
Hyvänpäiväntuttuja voi olla, mutta jos joku kehtaakin enää yrittää kysyä mitä minulle oikeasti kuuluu sanon vain kylmän rohkeasti että "hyvää".
"Olet väärässä. Todellisuudessa olen hiljalleen luhistumassa ja sekoamassa."
Ammattiauttaja voisi ehkä auttaa sinua näkemään oma elämäsi uudesta näkökulmasta. Minä saan sinusta sellaisen kuvan että olet henkevämpi ja sielukkaampi kuin keskivertosuomalainen. Tuo ominaisuus on hyvin usein positiivinen mutta se voi myös johtaa liialliseen itsetarkkailuun ja murskaavaan itsekritiikkiin. Täsä maailmassa on kosolti ärsyttäviä kusipäitä, jotka eivät ole ollenkaan tietoisia siitä millaisia ovat. He eivät kärsi millään tavalla kusipäisyydestään. Siis ne ihmiset,joilla olisi todella syytä arvostella itseään eivät yleensä sitä tee.
Me ihmiset olemme kaikki erilaisia. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Minulla itselläni on peukalo keskellä kämmentä ja se ei ole valitettavasti ainut
puutteeni. En ole kuitenkaan huono kaikessa. On yhtä ja toista joissa olen parempi kuin tavallinen kekivertopulliainen ja olen aika varma siitä, että niin olet sinäkin.
On ihmisiä, jotka pitävät minua jotenkin merkillisenä ja outona ja jotkut ovat minulle tästä huomauttaneet. Yritän parhaan kykyni mukaan olla ystävällinen
ja avulias muita kohtaan ja tällä tavalla kompensoin omia puutteitani.
Ja minua pyydetään ulos. Nyt keskiviikkona olen menossa pubiin syömään ja porisemaan kolmen muun henkilön kanssa.
Siis älä aliarvioi itseäsi !
ootko aatellu ettei vaan sinulla ole Aspergeriä? itellä ei ole mutta ei ole elämässä kun perhe ja kaksi läheistä aiemmin oli kolme mutta hän paljastu melkoseksi tapaukseksi.. joten eipä ole enää.
kyllä meitä epäsosiaalisia löytyy eikä oikeesti tartte tässä elämässä kun miellyttää itteesä olla itellee kiltti. ja hyväksyä ittesä
jos on tarkotettu kyllä se ystävä kumppani vastaa kävelee mutta pääasia on pitää ja kunnioittaa itteesä aloita hyvä ap siitä:D
ja btw eipä sitä aina tarviikkaa haalia ihmisiä liikaa ympärillee säästyypä mahdolliselta panettelulta ja tortun jauhamisen kohteena ololta..
detached
Oletko sattumoisiin nähnyt elokuvan "Legenda nimeltään 1900" ?
Koko elokuva on täällä yhdessä klipissä:
https://www.youtube.com/watch?v=h1P68o_opSw
Englanninkielisen puheen lisäksi siinä on englanninkielinen teksti.
Elokuvassa on useita mieleenpainuvia kohtauksia ja se on ehdottomasti yksi parhaita näkemiäni elokuvia.
1900-luvun alusta 40-luvulle asti kaartuvan tarinan kertojana on Max-niminen muusikko, joka on taloudellisessa ahdingossa myymässä trumpettiaan antiikkikauppiaalle.
Elokuvan alussa hän istuu portailla, muistelee menneitä ja filosofoi:
"......The fact is, a friend like that, a real friend, you won´t meet one again..."
Hänellä oli erittäin epätavallinen ystävä. Ainutlaatuinen !
Lue mitä elokuvayleisö tästä elokuvasta sanoi !:
http://www.imdb.com/title/tt0120731/reviews?ref_=tt_urv
Erikoinen ystävä on paljon mielenkiintoisempi kuin tavallinen pulliainen !
Eläköön erilaisuus !
En tiedä, mistä tuon leffan olet löytänyt ja minkä perusteella päätit linkittää sen tänne. Joka tapauksessa elokuva oli loistava ja tavallaan löysin siitä itseni. Leffa sai minut myös itkemään, viime kerrasta olikin jo ihan liian kauan. Olin jo melkein unohtanut, kuinka puhdistavaa se voi olla. Kiitos.
Leffa oli mahtava, kiitos vinkistä.
Mene hyvä mies Pattayalle.
Naisia, jotka "rakastavat" rahasta. Sehän nyt itsetuntoa kohottaakin :(
Vitsit, vähän klisee; mutta onnistuit kirjoittamaan ylös mun ajatuksia. Samanlaista pohdintaa tässä tehnyt, enemmän ja vielä enemmän. Onko jotkut vaan tarkoitettu yksinäisiksi? Onko elämä muokannut meistä sen mitä olemme?
Itse olen päästänyt (sen vähän mitä nyt olen) ihmisiä elämääni aina yhtä huonolla menestyksellä, parisuhteet eivät kestä, kaverit eivät välitä tai pidä yhteyttä, ystäviä ei ole ollut ala-asteen jälkeen. Heitän tyhmää läppää porukassa. On myös se fiilis etten halua antaa itsestäni mitään kenellekkään koska tuntuu/tiedän ettei ole loppujen lopuksi paljoa annettavaa.. . Sellainen rooli menossa aina ja ikuisesti. Ja sisimmässä on niin yksinäinen olo että pahaa tekee.
Miehillä on sosiaalinen elämä mahdollisesti hiukan helpompaa? mutta kun en ole mies niin mistäkös sen tiedän. Siis olen aina ajatellut että miesten keskinäinen vuorovaikutus on simppelimpää ja suorempaa. Ikinä oikein naisten kieroiluja jaksanu.
Kovasti kaipaa ihmisten seuraa, mutten kuitenkaan sitten jaksa sitä. hah,, Vaikeaksi osaa ihminen elämän itselleen tehdä? Olen tulossa päätelmään että onhan sitä vikaa itsessä oltava, joitain ruuveja väärissä paikoissa. Muttaettä muiden kontolle ei voi onnellisuuttaan tai onnettomuuttaan lykätä, se on vissi.
Oletko masentunut? Se voi selittää osan asiasta. Tai jonkinlainen ikäkriisi?
Suurin osa ihmisistä on paskoja, osa on ihania mutta silti kukaan ei jaksa . Onneksi on kirjat, sarjat, leffat jne. pako todellisuudesta.
Ootko muuten kokeillut auttaako liikunta? Klisee sekin, mutta itse teen toisinaan ihan sairasta rääkkiä, silloin edes jaksa ajatella mitään. Toimii.
Nojuu, usko pois kyllä meitä umpihangessa hiihtäjiä on enemmänkin, toisilla on yksi suksi, osalla ei sitäkään :b
"Onko jotkut vaan tarkoitettu yksinäisiksi?"
En tiedä. Toivottavasti ei.
"Onko elämä muokannut meistä sen mitä olemme?"
Kyllä. Tietysti sekin vaikuttaa osaltaan, millaiseksi olemme syntyneet, jokaisella on omanlaisensa persoona ja se vaikuttaa siihen, miten asioita kokee ja miten paljon ja millä tavalla tietynlaiset kokemukset vaikuttavat. Näin uskon. Varmasti myös itse pystyy vaikuttamaan asioihin paljon, mutta paljon helpommin sanottu kuin tehty.
"Sellainen rooli menossa aina ja ikuisesti. Ja sisimmässä on niin yksinäinen olo että pahaa tekee."
Juuri näin!
"Miehillä on sosiaalinen elämä mahdollisesti hiukan helpompaa?"
No enpä tiedä... kommunikointi saattaa ollakin suorempaa, mutta omat idioottimaisuutensa meilläkin. Machoilu, tabut ym. Miesten ääliömäisyydellä on vain erilaiset painotukset.
"Oletko masentunut? Se voi selittää osan asiasta."
En tiedä. Ehkä olenkin. Olen kerran elämäni aikana syönyt masennuslääkkeitä ja jälkiviisaana tuollaisia läkkekuureja olisi pitänyt olla enemmänkin (esim. lukiossa ollessani). Tuntuu, että asiat ovat räjähtäneet käsiin viimeisen parin kuukauden aikana. En osaa sanoa miksi. Ehkä töiden takia. Aika usein tunnen toimivani siellä oman (vaillinaisen?) jaksamiseni äärirajoilla. Minulla taitaa olla huono paineensietokyky.
"Tai jonkinlainen ikäkriisi?"
Isompi osa elämääni on ollut jonkinnäköistä kriisiä. No, ehkä sitä saattaa olla mukana perinteisemmässäkin mielessä. Tunnen itseni elämässä täysin jälkeenjääneeksi muihin ikäisiini verrattuna. Toiset painavat duunia kymmenettä vuotta ja etenevät uralla, perustavat perheitä ym, minä yritän saada jalkaani riittävän tukevasti edes jonkun työpäikan oven väliin ja kipuilen itseni kanssa kohtuuttomasti.
"Ootko muuten kokeillut auttaako liikunta?"
Auttaa se. Minulla vain on paha tapa harrastaa liikuntaa ainoastaan kesällä.
"Eristän itseni maailmasta, etten aiheuttaisi muille pahaa, vaikka se joskus sattuu minuun itseeni suunnattomasti ja pimentää viimeisenkin toivon pilkahduksen. Näin on parasta."
Ei ole, vaikka subjektiivisesti itse niin arvioisitkin. Sinun tulisi pohtia mistä "hirviömäisen mustan aukon" tuntemuksesi kumpuavat? Mitä ilmeisimmin olet pettynyt useamman kerran ja pelkäät kokea uudelleen pettymystä? Oletko pohtinut, miksi toiset ihmiset uskaltavat "hakata päätä seinään" ilman, että eristäytyvät? Oletko sinä viisas ja he jotka eivät kerrasta opi ja eristäydy, idiootteja?
Myös yhteiskunnassa on vikaa. Kirjoitelmastasi näkee selvästi sen, että koet naisten hakevan sellaisia alfauroksia, joilla on metrinen penis, rasvaton kroppa, kolme loppututkintoa ja paksu lompakko. Mikäli mietit asiaa vaikka matemaattisesti, niin on täysin mahdotonta, että enemmistö naisia voisi saada promillen alfauroksia: ellei sitten tällainen alfauros ole todellinen häntäheikki, joka vaihtaa naista useammin kuin sukkiaan. Sinulla on siis todella hyvät mahdollisuudet löytää itsellesi hyvä nainen, kunhan vain uskallat päästää heidät ihollesi - torjumatta heitä heti kättelyssä.
Luontevuus ja kauneus tulevat siitä, että hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet. Kun hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet, voit olla vapautuneesti missä tahansa ja elää hetkessä.
Mikäli pelkäät valehtelevia ihmisiä, opettele tunnistamaan heidät. Poliisikin osaa ristikuulustella ja löytää suurella todennäköisyydellä valehtelijan. Miksi sinä et tätä osaisi, jos haluat? Kyllä vilpillisen ihmisen saa kiinni valheista. Pelkät ilmeet paljastavat jo paljon, mutta sopivasti asetetut kysymykset vielä enemmän.
Sinänsä eristäytymisessä ei ole mitään pahaa, mikäli pääsi sen kestää. Harvan kestää. Ihminen on sosiaalinen laumaeläin, joka tarvitsee edes jonkinlaista ihmiskontaktia elämässään. Ehkä tällainen kirjoittelu auttaa sinua saamaan jotain tyydytystä, mutta ei tämä silti ihmiskontaktia korvaa.
Pyri rauhaan. Rauha voi olla vain nykyhetkessä. On naurettavaa sanoa: "odota kunnes saan tämän tehdyksi, sitten voi elää rauhassa". Mikä on "tämä"? Loppututkinto, työ, talo, velanmaksu? Jos ajattelee näin, rauhaa ei koskaan tule. Nykyistä "tätä" seuraa aina jokin uusi. Jos ei elä rauhassa tässä hetkessä, ei pysty siihen ikinä. Jos haluaa todella saada rauhan, on oltava rauhassa juuri nyt. Muuten on vain "toivo rauhasta jonakin päivänä". - Thich Nhat Hanh
Minä taas eristän itseni, koska haluan tavallaan suojella itseni kaikelta "paskalta".
Joskus harvoin innostun jostain ihmisestä, mutta hyvin pian huomaan hänessä monenlaisia virheitä ja ne saavat minut ärsyyntymään. Vetäydyn sitten taas kuoreeni.
Itse tunnen olevani niin hemmetin hyvä ja aina oikeassa. Parasta on yksin olo.
"Rauha voi olla vain nykyhetkessä.....Jos haluaa todella saada rauhan, on oltava rauhassa juuri nyt"
Tuosta tulee mieleen mindfulness:
http://www.valtiokonttori.fi/fi-FI/Virastoille_ja_laitoksille/Henkilostohallintoa_ja_johtamista_tukevat_palvelut/Kaikutyoelamapalvelut/Innostusta_tyohon/Terveyden_perusta/Tietoinen_lasnaolo
Miksi mindfulness toimii:
http://sciencenordic.com/here’s-why-mindfulness-works
"En tiedä, mistä tuon leffan olet löytänyt ja minkä perusteella päätit linkittää sen tänne."
Elokuvassa muusikko Max löytää todellisen ystävän henkilöstä, joka on hyvin erikoinen. Miksi joku ei voisi samalla tavalla arvostaa sinun seuraasi. Siis kysymys ei ole siitä, että joku ryhtyisi kaveriksesi säälistä. Sinulla on hyviä ominaisuuksia joista et jostain syystä ole tietoinen. Ulkopuolinen huomaa ne ominaisuudet helpommin kuin sinä itse.
Sanoit, että elokuvaa katsoessasi sinulta pääsi itku. Minä tulkitsen sen sillä tavalla, että olet kykenevä empatiaan ja pystyt samaistumaan elokuvan henkilöhahmoihin. Tämä puhuu aika lailla sitä vastaan, että sinulla olisi Asperger.
Ystävyydestä puheenollen oletko nähnyt tämän elokuvan ?
http://en.unifrance.org/movie/26004/vatanen-s-hare
Traileri täällä:
https://www.youtube.com/watch?v=-Co9P0oZbyA
Tuo ranskalainen versio on minun mielestäni paljon parempi kuin se alkuperäinen suomalainen "Jäniksen vuosi".
Jos sinulla ei ole kotieläintä oletko ajatellut, että jos sinulla olisi kissa ( tai koira ) voisit varmaan paremmin. Kissa on tietysti helpompi hoitaa kuin koira. Kun kissa on hyvällä tuulella, leikkii, kehrää ja peuhaa, sitä ei voi katsoa ilman että itsekin tulee hyvälle tuulelle.
"Miksi joku ei voisi samalla tavalla arvostaa sinun seuraasi."
Ehkä joku voi arvostaa, mutta pidän sitä epätodennäköisenä. En tiedä mikä minussa oli sellaista, että se saisi jonkun kiinnostumaan. Mutta kuten sanoit, ei se taida olla minun järkeiltävissäni kuitenkaan. En tiedä, tavallaan toivon, että joku vaistoaisi minussa jotain "erikoislaatuista" ja olisi sen vuoksi valmis tarpomaan sen upottavan suon läpi, millä luottamukseni voittaminen vaatii. Mielestäni myös jollain tapaa häpeän itseäni, ja senkään takia en halua päästää ketään lähimaillekaan.
"Ystävyydestä puheenollen oletko nähnyt tämän elokuvan ?"
En. Pitää katsoa tuo jossain vaiheessa kun ehtii ja jaksaa.
"Jos sinulla ei ole kotieläintä oletko ajatellut, että jos sinulla olisi kissa ( tai koira ) voisit varmaan paremmin"
Ei ole lemmikkiä ja olen joskus miettinyt kissan hankkimista. En kuitenkaan haluaisi ottaa sellaista tänne pieneen kerrostaloyksiöön, vielä vähemmän koiraa. Tässä talossa on ollut jo riittävän monta yksikseen ulisevaa koiraa. Kissalle täällä oleminen on luultavasti helpompi nakki, mutta kun on elämässään monta kertaa nähnyt kissoja, joilla on enemmän tilaa ja jotka voivat vapaasti liikkua ulkona (maalla)... minusta tuntuisi väärältä pitää lemmikkiä täällä.
Kyllä aspergerit ovat tunteellisia, paljonkin. Ei asperger tarkoita samaa kuin empatiakyvyttömyys. Ei kannattaisi lätistä asioista joista ei tiedä mitään. Nykyaikana pitäisi olla niin perhanan ekstrovertti. Jos ei ole on pipi. Toivon sulle aloittaja että kohtaat edes sen yhden ja uskallat luottaa. Helppoa se ei ole mutta kärsivällisyyttä, voi onnistua. Ihmisen osa ei aina ole helppo. Tätä ei jokainen tajuakkaan vaan hädissään keittiöpsykologisoi asiat muka puhki. Arvot voi olla kovat, mutta itse ei tarvitse olla. Voimia kaikille erakoille ja toisineläjille!
Olen erakkoluonne. Työssäni pätevä, matemaattisesti lahjakas, ohjelmoin ja lasken, keskityn asiaan en ihmisiin. Minut on luokiteltu Asperger tapaukseksi, mutta yksityispuolen diagnoosi, joka ei näy missään järjestelmässä.
Minua on luonnehdittu empaattiseksi ja puolustan muita, jos huomaan epäoikeudenmukaisuutta. En hyväksy syrjintää tai kiusaamista.
Aina ollut yliherkkä aisteiltani ja sosiaaliset tilanteet kuormittavat paljon.
Palaverien, joissa olen vain harvoin tai sosiaalisten tilanteiden jälkeen olen ihan loppu. Tarvitsen olla yksin. Viihdyn harrastusteni parissa ,yksin tai samanhenkisten kanssa. Luen eniten.
Olen parisuhteessa ollut jo nuoresta, jossa puolisoni ymmärtää ja kunnioittaa erakkomaisuuttani.
Olen oppinut, että sen minkä sosiaalisissa älyssä ja suhteissa menetän saan takaisin moninverroin, koska sisäinen maailmani on rikas. Luen paljon, maalaan, ja rakastan kirjoja, valokuvausta,musiikkia ja elokuvia. Lisäksi muutama rakas harrastus- ja tutkimuskohde vievät paljon aikaani.
Olen myös onnistunut vapauttamaan itseni taloudellisista asioita kiitos automaattisten pankkipalvelujen ja varojeni, että en tarvitse huolehtia jokapäiväisistä asioista tai murehtia koskaan elämässäni rahasta, oli töitä tai ei. Olen liian hajamielinen pystyäkseni keskittymään kaikkiin arkisiin asioihin, mutta järjestelmien, systematiikan tai detaljien parissa olen parhaimmillani.En kaipaa kuin aivan lähimmät ihmiset ympärilleni ja pärjään ilman heitäkin. Koen kuitenkin olevani empaattinen sillä autan aina muita ja huomioin heidät.En vain pysty katsomaan silmiin tai kestämään sosiaalisia tilanteita. En tiedä miksi ne kuormittavat ja mikä, että katsekontakti rasittaa fyysisestikin.Yksin parempi.
Minä olen vähän samantyyppinen, paitsi ettei minulla ole diagnostisoitu aspergeria, vaan ADHD. Ja tykkään olla myös ihmisten kanssa työssä 8joka lienee samantyyppistä kuin sinulla), mutta vapaa-aikana olen mieluummin yksin.
Minua häiritsee turha möly, esimerkiksi puheenpölinä ruuhkajunissa. Pölinä jossa vain raportoidaan arkea kertomatta yhtään mitään asiaa. Kun sitä joutuu pakosta kuuntelemaan, on aivan poikki ja kun työmatka loppuu, hengitän syvään ja vähennän paniikkia.
Minulla ei ole oikein koskaan ollut ystäviä. Olen niin oito ja asiakeskeinen, ihmiset juoksevat karkuun. Paitsi työssä ja jos on jokin harrastuspiiri, joka keskittyy johonkin asiaan. Silloin tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa. Ja esiinnyt mielelläni, se on vuorovaikutusta kuulijoiden kanssa.
"Ehkä joku voi arvostaa, mutta pidän sitä epätodennäköisenä. En tiedä mikä minussa oli sellaista, että se saisi jonkun kiinnostumaan ..."
Minusta olisi hyvä ajatus jos menisit jonkin ammattiauttajan puheille ennen kuin ongelmasi kasvavat niin suuriksi että joudut lopettamaan työnteon ja joudut täysin kotisi vangiksi. Pitkäaikainen yksinolo johtaa helposti pahempaan ja pahempaan masennukseen.
Minä olen sataprosenttisen varma siitä, että sinulla on virheellinen kuva itsestäsi. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Ja sinulla on ehdottomasti yhtä sun toista annettavaa muille ihmisille.
Eikö sen ystävän etsiminen olisi helpompaa jos hakisit seuraa jostain sellaisesta henkilöstä, joka myös tuntee itsensä tavalla tai toisella ulkopuoliseksi ja jolla on samanlaisia ongelmia kuin sinulla.
Ehkä täältä löytyisi:
http://www.city.fi/deitti/haku
Näin sinä itse saisit seuraa ja voisit myös tarjota tukea jollekin toiselle, joka myös voi huonosti.
Minä ehdottaisin myös vapaahtoistyötä. Vapaahtoistyöntekijät ovat yleensä henkevämpiä kuin keskivertopulliainen joten heidän joukostaan olisi ehkä helpompaa löytää sukulaissieluja kuin monesta muusta porukasta.
Jos se vapaaehtoistyö ei vastaa odotuksiasi ja jos se vain stressaa sinua niin senhän voi tietysti lopettaa milloin haluaa.
Jos asut Turussa sieltä löytyisi esimerkiksi tällainen vaihtoehto:
http://www.estelle.fi/osallistu-toimintaamme
Ja Turusta löytyy tietysti paljon muitakin vaihtoehtoja.
Myös Helsingistä löytyy vähän sitä sun tätä:
http://helsinki.suurellasydamella.fi/index.php?sivu=34850&kappale[20077][nr]=5196
Ja onhan näitä avoimia ryhmiäkin:
http://www.meetup.com/Personal-growth-in-ConsciousLivingEspoo/
Outoa, että tuo Helsinki -linkki ei Toimi. Kokeillaanpa tätä !:
http://tinyurl.com/obmt583
"Minä olen sataprosenttisen varma siitä, että sinulla on virheellinen kuva itsestäsi. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Ja sinulla on ehdottomasti yhtä sun toista annettavaa muille ihmisille.
Eikö sen ystävän etsiminen olisi helpompaa jos hakisit seuraa jostain sellaisesta henkilöstä, joka myös tuntee itsensä tavalla tai toisella ulkopuoliseksi ja jolla on samanlaisia ongelmia kuin sinulla."
Erittäin hyvin kirjoitettu!
Aivan liian monella yksinäisellä tai masentuneella ihmisellä on virheellinen kuva itsestään. He ovat ikään kuin jääneet jumiin omiin negatiisiin ajatuksiin, joita he automaattisesti itselleen toistelevat. Se vaatii rajojen rikkomista, tietoista muutoksen halua ja ehkä jopa ihmisiin tutustumista, että pääsee eroon kielteisistä ajatuksistaan itseä ja muita kohtaan.
En jaksanu lukea loppuun.. siis todella kuivaa masentuneen ja aivonsa haudanneen ihmisen urputusta ...hankihan nyt reippaasti kunnon lääkitys itsellesi! Ja ehkä vähän keskusteluapua sitten kun lääkitys vähän potkii.
"Arviolta noin 57 000 pääkaupunkiseutulaista ( Helsinki, Vantaa, Espoo, Kauniainen ja Kirkkonummi ) kärsii kullakin hetkellä masennuksesta.":
http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/257729-jo-500-on-saanut-apua-mielenterveysongelmiin-nettiterapiasta
Minua ihmetyttää se, että miksi nämä masennuksesta kärsivät ihmiset eivät rakenna itselleen tukiverkkoa. Siis sitä voisivat ruveta rakentamaan ne henkilöt, joilla om masennussairaus mutta jotka juuri nyt voivat hyvin. Jäsenilleen tukiverkko voisi järjestää erilaisia tapaamisia kuten museokäyntejä, kahvitteluhetkiä kaupungilla, kävelyretkiä ja sen sellaista.
Tällainen tukiverkosto ei tietenkään voisi korvata ammattiapua eikä lääkitystä mutta siitä olisi varmasti paljon apua masennushelvetistä kärsiville.
Mokoma-yhtyeen solisti Marko Annala kertoo avoimesti masennussairaudestaan.
http://www.hs.fi/tiede/a1368164420606
Hienoa, Annala !
Onnellisuustohtorin mielestä masentuneille tarjotaan liian usein masennuslääkkeitä,vaikka oikeasti nämä tarvitsisivat elämänmuutoksia.
http://www.hs.fi/elama/a1421209648801?ref=hs-art-suositellut
Muuttakaa hyvät ihmiset Lontooseen ! Tässä ryhmässä on 1272 jäsentä:
http://www.meetup.com/depression-450/members/
Anteeksi nyt aivan kamalasti, oli tarkoitus antaa tämä sivu:
http://www.meetup.com/depression-450/
Tyypillistä. Samanlaisia tyyppejä on Suomessa kymmeniä tuhansia joskaan ei ehkä noin verbaalisia.
Näin on parasta. Yksin on oletusarvo, seura olisi melkein extreamiä.
Tuntuu kirjoituksestasi päätellen, että olet todelle fiksu ja hienosti ajatteleva henkilö. Kirjalliset taipumuksesi ovat ilmiselviä. Kirjoita hyvä ihminen (hyvä tarkoittaa tässä hyvää) lisää, se helpottaa niin sinua kuin monia muitakin.
Olen samanlaisia tuntemuksia tunteva nainen. Meillä olis ainakin jotain yhteistä. Tahtoisitko vaihtaa ajatuksia sähköpostitse?
Siis oliko viestisi tarkoitettu rivermanille? Vai jollekulle muulle?
Ei ole viestini rivermanille vaan viestiketjun aloittajalle.
Tänne kirjoittamissani viesteissä käyttämääni nimimerkkiä ei voinut varata, joten:
[email protected]
Jos kenestäkään ei kuulu mitään n. viikon sisään, niin poistan tunnarit.