Hei !
Miten Teiltä muilta Äitipuolilta (ei omia lapsia)
sujuu toisen lapsen kasvattaminen.
Mieheni odottaa minun suorastaan kasvattavan poikansa. Jos sitten ehdotan, että voitaisiin toimia hieman eri tavalla kuin hän, niin siitä sitten suututaan minulle.
Miten siis voisin kasvattaa toisen lasta, jos tunnen itseni huonoksi puolisoksi, kun sitten jotain yritän tehdä.
Viimeisin riita tuli siitä, kun ehdotin että otettaisiin selvää kenen kanssa poika milloinkin liikkuu. Samoin kotiosoitteet ja puhelinnumerot.
Ainakin omasta lapsuudestani muistan, että meillä oli nämä asiat tiedossa ja vanhemmat tiesivät aina missä ollaan ja kenen kanssa. Ja tarvittaessa saatiin yhteys kavereiden vanhempiin.
Tuntuu, että mieheni kuvittelee kaiken vain sujuvan ihan itsekseen ilman mitään sääntöjä yms..
Turhauttavaahan tämä on.. Oikeastaan en enää edes jaksa välittää mitä pojasta tulee.
Miten Teiltä muilta Äitipuolilta (ei omia lapsia)
sujuu toisen lapsen kasvattaminen.
Mieheni odottaa minun suorastaan kasvattavan poikansa. Jos sitten ehdotan, että voitaisiin toimia hieman eri tavalla kuin hän, niin siitä sitten suututaan minulle.
Miten siis voisin kasvattaa toisen lasta, jos tunnen itseni huonoksi puolisoksi, kun sitten jotain yritän tehdä.
Viimeisin riita tuli siitä, kun ehdotin että otettaisiin selvää kenen kanssa poika milloinkin liikkuu. Samoin kotiosoitteet ja puhelinnumerot.
Ainakin omasta lapsuudestani muistan, että meillä oli nämä asiat tiedossa ja vanhemmat tiesivät aina missä ollaan ja kenen kanssa. Ja tarvittaessa saatiin yhteys kavereiden vanhempiin.
Tuntuu, että mieheni kuvittelee kaiken vain sujuvan ihan itsekseen ilman mitään sääntöjä yms..
Turhauttavaahan tämä on.. Oikeastaan en enää edes jaksa välittää mitä pojasta tulee.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Se voi olla aika vaikea, koska lapsesta ja tähän liittyvistä asioista kuitenkin päättävät lapsen vanhemmat.
Lapsella oli välillä ongelmia koulussa. Lapsi ei jaksanut keskittyä tunneilla, tai lukea kokeisiin ja unohteli paljon asioita. Mulla oli toisinaan ajatuksia, miten noita asioita voisi parantaa (ihan oman kokemuksen kautta, koska olen ollut paljon tekemisissä tuon ikäisten lasten kanssa ja mulla oli omista kouluajoistani vähemmän aikaa, kuin lapsen vanhemmilla). Ehdotin, että lapsi ottaisi kirjat mukaansa viikonloppuisin ja voisin opettaa tälle niitä asioita, jotka olivat jääneet epäselviksi. Kun lapsi unohti reppunsa kouluun, olin sitä mieltä, että tämän täytyisi mennä isänsä mukaan hakemaan se (oppisi paremmin huolehtimaan itse, kun eivät vanhemmat aina tekisi asioita kokonaan tämän puolesta) jne.
Näitä ei kuitenkaan koskaan otettu vakavasti ja vanhemmat olivat eri mieltä kanssani. En tiedä miksi. Ehkä se johtui vain siitä, ettei mulla ole omia lapsia. Nämä varmaan ajattelivat, ettei lapseton nuori aikuinen voi tietää sellaista, mitä hekään eivät.
Vanhemmat olivat aika lepsuja. Näiltä puuttui auktoriteetti. Lapsi ei totellut ja pisti kaupassa aina pystyyn kunnon shown, jos ei saanut jotain haluamaansa ja vanhemmat lopulta aina ostivat sen päästäkseen itse helpommalla. kerrankin tytön nostaessa hirveän mekkalan haluamistaan kengistä, ehdotin isälle, että tämä ei ostaisi niitä tuon riehumisen jälkeen. Sanoin, että olisi mielestäni parempi, jos vaikka palattaisiin seuraavana päivänä uudelleen kauppaan hakemaan ne, mikäli lapsi osoittaisi käyttäytyvänsä hyvin loppupäivän. Isä osti nuo kengät kuitenkin samantien (soitti ensin lapsen äidille ja kysyi mitä mieltä tämä on).
Lasta ei koskaan puhuteltu huonosta käytöksestä ja mielestäni se olisi ollut tarpeen. olimme tästäkin siis eri mieltä. Kotona ollessamme mulla oli auktoriteettia, mutta vain siksi, että uskalsin tuolla ottaa edes vähän ohjia käsiini. Ts. kun lapsi ei tullut tietokoneelta pyydettäessä syömään/pukemaan tms. Vetäisin kaikessa yksinkertaisuudessaan piuhan irti seinästä, jolloin kone sammui ja lapsi menetti kaiken tallentamattoman. Tämä oppi aika pian tottelemaan näissä pikkuasioissa. Sama päti ruuan suhteen. Jos pöytään ei tultu pyydettäessä, otin lautasen pois ja lapsi sai odottaa seutraavaan ruokaan, tai tulla pyytämään multa anteeksi, jolloin sai ottaa ruokansa jääkaapista. Kun tämä ei laittanut astioitaan ruuan jälkeen koneeseen, katoin tälle seuraavalle aterialle nuo samat likaiset astiat. Isä ei näistä toimistani pitänyt, mutta ne joka tapauksessa säästivät poitkän päälle omia hermojani ja siksi otin suosiolla haukut jälkeenpäin vastaan.
Ajattelimme monista muistakin lapseen/kasvatukseen liittyvistä asioista eri tavoin. Mielestäni lapsen olisi kuulunut sijata itse sänkynsä (ikää sentään jo 10 vuotta) ja siivota leikkinsä.
Olisin myös sallinut lapselle enemmän vapauksia joidenkin asioiden suhteen. Vanhemmat eivät päästäneet lasta esim. koulun kanssa laskettelemaan (olisi olluyt opetus ja välinevuokraus), koska tämä ei ollut koskaan lasketellut. Tuo reissu olisi varmaan ollut lapselle kiva kokemus. Vanhemmat olivat ylisuojelevaisia tällaisissa asioissa. Yritin kovasti keskustella lapsen isän kanssa (äiti olisi tuossa tilanteessa ollut se sallivampi osapuoli), mutta en saanut isän päätä kännettyä.
Meillä oli todella usein riitoja näistä kasvatuksellisista asioista. Mielipiteitäni kysyttiin, mutta ideani eivät koskaan olleet vanhempien mielestä käyttökelpoisia. Kuuntelin usein miehen murheita siitä, kun lapsen asiat eivät sujuneet, mutta tämä ei silti tarttunut koskaan tarjoamiini ratkaisumalleihin.
On siis aika kimurantti tilanne, kun pitäisi osallstua, mutta ei kuitenkaan saisi.
Vaikea kirjoittaa lyhyesti, mutta yritetään :)
Olen seurustellut mieheni kanssa reilut kaksi vuotta. Yhdessä olemme asuneet vasta kolme viikkoa. Muutin toiselta paikkakunnalta hänen asuntoonsa.
Mieheni lapsi -kutsukaamme häntä vaikka I:ksi - asuu äidin ja äidin uuden perheen luona toisella puolella suomea, noin tuhannen kilometrin päässä. Tästä syystä mieheni ja minä tapaamme lasta vain kerran kuukaudessa, joskus jopa harvemmin. I täytti juuri kahdeksan vuotta.
Alusta asti puhuimme kasvattamisesta ja tunnuimme olevan periaatteista hyvinkin samaa mieltä. Koskaan mieheni ei ole "käyttänyt aseena" minua vastaan sitä, ettei minulla ole omia lapsia, hän tuntuu kunniottavan arvojani. Mielestäni miehelläni on myös fiksut ja hyvät arvot kasvatukseen.
Käytännössä tilanne on vaikeampi. I:n äiti ja mieheni eivät käytännössä ole missään yhteydessä toisiinsa. Mieheni haluaisi kuulla esim. miten I:llä menee koulussa ja harrastuksissa, puhua ihan aikuisten kesken oman lapsen asioista. Kuitenkaan mieheni ei saa soitettua I:n äidille. Hän pelkää jotenkin sotkevansa heidän kotielämää ja arvelee soittojen häiritsevän heitä. Mieheni ja I:n äiti eivät ole olleet yhdessä yli neljään vuoteen, tilanne on ollut aina sama yhteydenpidon suhteen.
Käytännössä mieheni äiti pitää yhteyttä I:n äitiin. Osittain sanoisin, että koska mieheni äidin rooli lapsenlapsensa asioiden hoidossa on niin suuri, se on muodostunut pieneksi ongelmaksi mieheni ja hänen äitinsä suhteessä.
Kun I tulee meille, kaikki periaatteet kasvatuksesta unohtuvat. Mieheni ei halua "riidellä" lapsen kanssa, koska he näkevät niin harvoin. Mielestäni hän edelleen myös yrittää ostaa lapsen rakkautta (vaikka ei sitä itse tunnustakaan). Käytännössä se tarkoittaa sitä, että I saa tehdä meillä mitä huvittaa: levitellä lelut, eikä jälkien korjaamiseen tarvitse osallistua, kiukutella syömisestä ja syödä vain herkkuja, mennä nukkumaan aivan liian myöhään ja niin edelleen.
Mieheni ostaa lapselle 150 € syntymäpäivälahjoja, käyttää aivan suhteettomasti rahaa viikonlopun aikana kaikkiin sirkushuveihin, kun lapsi on meillä. Kiinnitän tähän huomiota siksi, että meillä on taloudellisesti todella tiukkaa - meillä ei yksinkertaisesti ole varaa siihen.
Oma tilanteeni siinä välissä on aika vaikea. Näämme lasta niin harvoin, että olen vasta tutustumassa häneen. Kuitenkin minusta olisi tärkeää, että I haluaa tulla meille, koska rakastaa isäänsä ja isä rakastaa häntä. Ei siksi, että siellä saa aina kaiken, mitä pyytää. En myöskään halua, että lapsi on aina ihan sekaisin isä-lomien jälkeen, kun nukkuma-ajat ja ruokailut on ihan sekaisin. Johan siinä saa I:n äiti taas tehdä viikon työn, että saa lapsen takaisin normaaliin tilaan!
Tällä hetkellä siis mieheni kumoaa kaiken mistä olemme puhuneet. Jos komennan I:n esimerkiksi keräämään lelunsa -mieheni tekee sen. Jos kehoitan syömään ja I nostaa metelin eikä tottele minua -mieheni lämmittää ruuan lapselle kolme kertaa (kun se välissä ehtii jäähtyä) ja kuuntelee huutoa kaksi tuntia (tämä on todella tapahtunut). Jos sovimme, että loman aikana ostetaan vain yksi lelu -mieheni ostaa useita, joskus salassa minulta.
Tiedä nyt sitten miten tässä käy.
Joo mutta semmostahan se on, eikä sille mahda mitään kun niin harvoin lasta tapaatte. Ymmärrän että on takuulla rahallisesti tiukkaa, mutta entäpä jos se lapsi teillä asuisi. Tietysti on lapsilisät ja elatustuet, mutta ei niillä pitkälle pötkitä - niin se vain on että lapsen/lapsien kasvatus ei ole ihan halvinta hommaa. Mutta eihän sitä lasta rahassa mitata, ne on ne muut asiat, jotka sitten ymmärtää kun on omia lapsia.
Tarkoitus ei ole arvostella, eikä moralisoida - tilanne on vain kokemuksen kautta hyvin tuttua. On sitä itsekkin aikoinaan pinnansa polttanut, kun ei kaikki aina ole mennyt jakeluun. Mutta jos mieheen rakkautta riittää, niin koittaa sitten sitä ymmärrystäkin kasvattamaan. Tottahan se on että mies potee syyllisyyttä siitä, ettei voi täysipainoisesti lapsensa elämään osallistua. Se on ihan luonnollista, ja valitettavasti se sitten tulee esille osteluna, ja löyhinä rajoina - ei sille paljon mitään toinen mahda.
Eikä varmaan helpota oloa sekään, että kun niitä omia lapsia syntyy, ei se käytös siitä mihinkään paljon muutu. Lasten kasvaessa kaikenlisäksi tulee lasten keskinäisissä väleissä mustasukkaisuutta. Huokaus, tätähän tämä elämä on...
Elämäähän se on. Sen ymmärrän hyvin. Ja olen onnellinen siitä, että olemme mieheni kanssa kykeneviä puhumaan asioista. Siitäkin olen onnellinen, ettei meillä ole koskaan ollut mitään ongelmia "exien ja nyxien" :) asioissa. Lapsen äiti luottaa siihen, että I on meillä hyvässä hoidossa -niinkuin onkin. Ja me olemme onnellisia siitä, että I:llä on niin hyvä perhe siellä kaukana.
Välillä tosiaan pinna palaa, mutta olen sitten ottanut tavaksi vaikka poistua paikalta joksikin aikaa. Isäänsä I kuitenkin ensisijaisesti tulee tapaamaan, ei minua. Mielestäni on siis kohtuullista, että he saavat kahdestaan tehdä joitain asioita. Sitten itsekkin on kivempi ihminen tunnin lenkin jälkeen :)
Ymmärrän toki nytkin, ettei lasta rahassa mitata; sen takia tuntuukin ne kalliit lahjat vähän turhalta (pienestä budjetista). Oma isäni rakasti minua tavaralla, joten vaikka minulla ei omia lapsia ole, niin jotain kokemusta asiasta kuitenkin. Vaikka sitä materiaa pyytääkin lapsena, niin ei se ole ihan niin tärkeää.
Niin, vaikka mieheni ei käytännössä pysty toteuttamaan omia kasvatusperiaatteitaan, hän kuitenkin tekee minun asemani perheessä mahdollisimman helpoksi. Siitä olen tosi onnellinen ja kovasti haluan ymmärrystäni kasvattaa. Ilman muuta tahdon olla hänelle niin hyvä kuin hän minulle :) muuten tilanne voisikin olla ihan toinen.