Näin tänään töissä erästä työkaveria, joka on äippälomalla. Tuli meille töihin käymään suloisen vauvansa kanssa. Työkaverit alkoivat siinä sitten pörrätä tämän äippälomalaisen luona ja kyselivät kuulumisia ja muistelivat omia äitiyslomajuttujaan innoissaan....itse olin siinä mukana ihastelemassa tuota vauvaa ja kuuntelin iloisena muiden juttuja....
Yhtäkkiä vaan havahduin siihen kuinka ulkopuolinen olen. Oon jo vähän päälle 30 enkä koskaan ole edes seurustellut paria viikkoa pidempään...ja sekin oli vaan tapailua. Kaikki työkaverini siinä ympärillä ja tuo tuore äiti ovat kaikki niin kauniita, viehättävän näköisiä naisia, kanssani saman ikäisiä noin. Heillä on varmasti kaikilla ollut kiva nuoruus ja ovat jossain vaiheessa löytäneet kumppaninsa ja voivat viettää kivaa turvallista arkea, jossa saa rakastaa ja voi olla rakastettu.
Sitten tänään näin eräässä harrastuksessa taas erään miehen, jota olen kiinnostuneena katsellut. Tänään sitten ajattelin Facebookissa katsoa onko hän varattu...ja kyllähän hän oli. Kihloissa kauniin naisen kanssa ja itseäni noin kuusi vuotta nuorempi. Eli se siitä.
Katson tässä nyt taas itseäni ehkä biljoonatta kertaa peilistä tämän elämäni aikana ja täytyy vaan kysyä, miksi kukaan mies haluaisi mut? Miksi? Vastaus on, ei haluakaan, siksi olen sinkku 30-vuotias. Jos nainen on ruma kasvoista, jos kasvoissa on jotain normaalista poikkeavaa esim iso nenä, niin silloin on yhdentekevä kaikille.
Tekisi mieli oksentaa tämä pahaolo pois, mutta ei se auttaisi. No oksennan ehkä silti, vaikkei se musta tee kaunista ja auta tähän tilanteeseen. Tä tunne on vaan niin oksettava, vihaan itseäni tai siis tätä ulkokuortani, kasvojani, jotka ovat rumat ja oksettavat, epänormaalit, typerännäköiset, kummajaismaiset, rumat rumat ja rumat.
Oon käynyt jo kerran yhdessä kauneusleikkauksessa, mutta lääkäri korjaili mun kasvoja liian varovasti ja lopputulos on melkein sama kuin alkuperäinenkin, ehkä jollaintavalla jopa huonompi. Pakko vaan mennä uudestaan veitsen alle, se on mun ainut toivo. On nimittäin aivan järkyttävää katsoa itseä vuodesta toiseen peilistä ja nähdä, että omat kasvot on se syy miksi olen jäänyt yksin ja se syy miksi tulen aina olemaan yksin, ellen saa näitä kasvojani korjattua.
Jos voisin kasvoni itse korjata, sen tekisin. Jos voisin oksentaa itseni kauniiksi, sen tekisin. Toivottavasti löydän kirurgin, joka uskaltaa leikata ja muokata kasvojani kunnolla. Mua ei kiinnosta voiko mun nenällä hengittää normaalisti, aivan sama, kun suukin toimii. Pääasia että nenästä ja leuasta, poskipäistä ja silmistä saadaan leikattua normaalit.
Se on mun ainut toivo. Ainut. Toivottavasti kukaan muu ei joudu tällaista helvettiä käymään läpi. En tiedä jaksanko enää kauaa.
Yhtäkkiä vaan havahduin siihen kuinka ulkopuolinen olen. Oon jo vähän päälle 30 enkä koskaan ole edes seurustellut paria viikkoa pidempään...ja sekin oli vaan tapailua. Kaikki työkaverini siinä ympärillä ja tuo tuore äiti ovat kaikki niin kauniita, viehättävän näköisiä naisia, kanssani saman ikäisiä noin. Heillä on varmasti kaikilla ollut kiva nuoruus ja ovat jossain vaiheessa löytäneet kumppaninsa ja voivat viettää kivaa turvallista arkea, jossa saa rakastaa ja voi olla rakastettu.
Sitten tänään näin eräässä harrastuksessa taas erään miehen, jota olen kiinnostuneena katsellut. Tänään sitten ajattelin Facebookissa katsoa onko hän varattu...ja kyllähän hän oli. Kihloissa kauniin naisen kanssa ja itseäni noin kuusi vuotta nuorempi. Eli se siitä.
Katson tässä nyt taas itseäni ehkä biljoonatta kertaa peilistä tämän elämäni aikana ja täytyy vaan kysyä, miksi kukaan mies haluaisi mut? Miksi? Vastaus on, ei haluakaan, siksi olen sinkku 30-vuotias. Jos nainen on ruma kasvoista, jos kasvoissa on jotain normaalista poikkeavaa esim iso nenä, niin silloin on yhdentekevä kaikille.
Tekisi mieli oksentaa tämä pahaolo pois, mutta ei se auttaisi. No oksennan ehkä silti, vaikkei se musta tee kaunista ja auta tähän tilanteeseen. Tä tunne on vaan niin oksettava, vihaan itseäni tai siis tätä ulkokuortani, kasvojani, jotka ovat rumat ja oksettavat, epänormaalit, typerännäköiset, kummajaismaiset, rumat rumat ja rumat.
Oon käynyt jo kerran yhdessä kauneusleikkauksessa, mutta lääkäri korjaili mun kasvoja liian varovasti ja lopputulos on melkein sama kuin alkuperäinenkin, ehkä jollaintavalla jopa huonompi. Pakko vaan mennä uudestaan veitsen alle, se on mun ainut toivo. On nimittäin aivan järkyttävää katsoa itseä vuodesta toiseen peilistä ja nähdä, että omat kasvot on se syy miksi olen jäänyt yksin ja se syy miksi tulen aina olemaan yksin, ellen saa näitä kasvojani korjattua.
Jos voisin kasvoni itse korjata, sen tekisin. Jos voisin oksentaa itseni kauniiksi, sen tekisin. Toivottavasti löydän kirurgin, joka uskaltaa leikata ja muokata kasvojani kunnolla. Mua ei kiinnosta voiko mun nenällä hengittää normaalisti, aivan sama, kun suukin toimii. Pääasia että nenästä ja leuasta, poskipäistä ja silmistä saadaan leikattua normaalit.
Se on mun ainut toivo. Ainut. Toivottavasti kukaan muu ei joudu tällaista helvettiä käymään läpi. En tiedä jaksanko enää kauaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.