Tää on täyttä helvettiä.. Jos mä vaan voisin muistaa, mitä mä ajattelin ja tein sillon kun en vielä tapellu ruuan kanssa joka hetki.. Mä oon niin väsyny kaikkeen.. Joka aamu sitä vannoo syövänsä vaan vähän tai ees kohtuullisesti häivyttääkseen ees pienen osan siitä ihrasta joka tukehduttaa mun sielun ja koko ajattelukyvyn. Joka ilta kuitenkin nukahtaa kyyneliin vatsa turvonneena, eikä halua nousta aamulla sängystä ylös, jotta ei tarvitsis nähdä painolukemaa - eikä syödä.
Jokin aamu jäänkin sänkyyn pysyvästi. Mulla ei ole enää mitään muuta syytä nousta ku koulu, lukion viimenen vuos, jonka säälimätön itsekritiikki pakottaa hoitamaan kunnialla loppuun. Useesti havahdun senkin järjettömyyteen, kun huomaan hetken kuluttua liikennevalojen vaihtumista odotellessani suunnittelevani tosissani hyppyä seuraavan auton alle tai kävelyllä ollessa lumihankeen käpertymistä. Mä ansaitsisin sen täysin.
Kaverit on kaikki kaikonneet. Asun isän (joka ei tunnu välittävän musta yhtään) kanssa kahestaan. Se huolehtii siitä et kaapit on aina täynnä ruokaa mun ahmittavaks. Äiti pitää yhteyttä ehkä kerran vuodessa, pysyy oman perheensä parissa. Syömishäiriö on tehnyt musta paitsi itsetuhosen myös ilkeän ja eristäytyneen. Tulevaisuutta mä en osaa kuvitella. Ei ole mitään ammattia, ei mitään tekemistä joka tuottais mulle iloa, ei mitään muuta enää koko elämässä kuin syöminen, joka on kaikki. Palkkio ja rangaistus. Mä olen niin täysin turha.
Apua en halua hakea. Kaiken oon ite aiheuttanu, kaiken ansainnu, kaiken siis yksin kärsin.
Jokin aamu jäänkin sänkyyn pysyvästi. Mulla ei ole enää mitään muuta syytä nousta ku koulu, lukion viimenen vuos, jonka säälimätön itsekritiikki pakottaa hoitamaan kunnialla loppuun. Useesti havahdun senkin järjettömyyteen, kun huomaan hetken kuluttua liikennevalojen vaihtumista odotellessani suunnittelevani tosissani hyppyä seuraavan auton alle tai kävelyllä ollessa lumihankeen käpertymistä. Mä ansaitsisin sen täysin.
Kaverit on kaikki kaikonneet. Asun isän (joka ei tunnu välittävän musta yhtään) kanssa kahestaan. Se huolehtii siitä et kaapit on aina täynnä ruokaa mun ahmittavaks. Äiti pitää yhteyttä ehkä kerran vuodessa, pysyy oman perheensä parissa. Syömishäiriö on tehnyt musta paitsi itsetuhosen myös ilkeän ja eristäytyneen. Tulevaisuutta mä en osaa kuvitella. Ei ole mitään ammattia, ei mitään tekemistä joka tuottais mulle iloa, ei mitään muuta enää koko elämässä kuin syöminen, joka on kaikki. Palkkio ja rangaistus. Mä olen niin täysin turha.
Apua en halua hakea. Kaiken oon ite aiheuttanu, kaiken ansainnu, kaiken siis yksin kärsin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Se on sun mieles joka kusettaa sua...usko. Hirveen mustaa tekstiä, epätoivoa, ahdistusta ja halua antaa periks. Ja mieletön itsesyyttely. Sä oot haudannu itses jonnekkin ja "antanu" masennukselle vallan.
Et varmasti häviä mitään, jos haet apua. Yritä, mitä muuta sä voisit tehdä? Jonakin päivänä sä pystyt kattomaan tätä ulkoapäin, mä uskon suhun. Aikaa siihen menee, mut sä onnistut kyllä. Yksin sun ei tartte olla. Älä anna periks.
Oletko miettinyt, että miksi ahmit ruokaa? Tuoko se sinulle ikäänkuin helpotusta johonkin ahdistukseen? Tuntuuko, että ruoka auttaa? Ehkäpä isälläsi ei ole muita keinoja näyttää välittämistänsä kuin pitämällä huolta ruokajutuista. Kannattaisi nostaa "kissa pöydälle" ja jutella asioista. Isistäkin löytyy usein ymmärtäväisyyttä ja auttavaisuutta, mutta miehet eivät tunnetusti kuitenkaan osaa näyttää tunteitaan.
Jos jotain positiivista pitää löytää tilanteestasi niin ainakin tunnistat, että syömishäiriö on vaikuttanut elämääsi tehden sinusta itsetuhoisen, ilkeän ja eristäytyneen. Miksi näin on käynyt? Voit selvitä tästä kaikesta ilman itsemurhaa mikäli vaan pystyt läpikäymään kipeitä asioita edes vähän kerrallaan.
Isät eivät yleensä ruokajutuista välitä. Olisiko enemminkin äitisuhteellasi asiassa jotain tekemistä.
En tiedä, en todellakaan tiedä. En mitä tehdä seuraavassa hetkessä, huomenna tai vuoden päästä. Helpoin ratkaisu on aina syöminen. Se vaan tuo hetkellisesti turvaa, lohtua. Se on aina ollu mun ainoa turvautumis- ja pakokeino jo pienestä tytöstä asti.
Toki mä tiedän että isä -ja äitikin siellä kaukana- mua rakastaa. Mutta ei ne tarvi mua. Mä oon ihan turha koko maailmalle. Miten voi elää tällasessa kaoottisessa maailmassa, jos ei pysty hallitsemaan edes itseään? Mä en muista millon joku olis viimeks halannu mua -isä viimeks ku olin ehkä 7-vuotias. Se välttelee kaikkea henkilökohtaisuuksia, lähtee aamulla aikasin töihin ja tulee vasta myöhään. Liian myöhään. Kotona olen minä ja huutava jääkaappi ja tokkuraiset tunnit. Koulussa sitä menee tunnille, hakeutuu yksinäiseen paikkaansa, katselee ikkunasta ulos ja painelee välittömästi seuraavaan luokkaan odottamaan uuden tunnin alkua. Joskus mä uskon itsekin ettei mua ole olemassa ollenkaan, ei kenellekään, edes itselleni. Tai että mun sisällä on joku Saatana, joka yrittää nitistää mut. Mä en pysty ajattelemaan enää selkeästi. Mun sisällä on joku huutava tyhjyys, mutta jatkuvasti mussa on jotain liikaa. Jokin tän kuolleen kuoren sisältä haluaa ulos.
Kiitos kuitenki teille jotka olitte vastanneet mulle. Oli ihana lukea teksteja, jotka oli osotettu mulle, ihmisiltä, jotka ehkä välittivät vähäsen nähdäkseen vastaamisen vaivan.
sun kirjotukses oli kun suoraan mun kynästä.mulla on kai jonkin näkönen paniikkihäiriö ja ahdistaa joka tilanteessa, ja syöminen sitä en aina osaa hillitä.. tiiän myöhäänhän tämä tulee..
Voi,kunpa mä voisin sua jotenkin auttaa..mäkin haluaisin muistaa sen hetken kun en tapellu ruuan kanssa...mä en jaksa enää olla kavereitteni kanssa,en jaksa heidän seuraansa eikä mikään enää kiinnosta...ainoa asia johon uskon on tulevaisuus...joskus en usko siihenkään ja haluaisin tehdä itselleni jotain,joka havahduttaisi kaikki näkemään miten oikeasti voin...Sä et oo turha,kukaan ei oo!etkä ansaitse mitään itsarii...koita piristyy...
Usko mua! Sen voi voittaa!!! Mäkin voitin...kuuden vuoden itsetuhon, itseinhon jlkeen... Eräs päivä mun päässäni vaan naksahti, ja tajusin että haluan parantua... Kukaan, I mean KUKAAN ei ole ansainut syömishäiriötä!!! Millä mä saan sut uskomaan!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Mäkin ajattelin pitkään että olen ansainnu kaiken tuskan koska olen yksi inhottava ihrapaska. Mut nyt kun olen "lihavampi" kuin koskaan, oloen sinut kehoni kanssa. Mä olen elossa!!!! Ja se taistelemisen arvoista. Hae apua kun vielä pystyt!!! Syömishäiriö on psyykkinen sairaus, joka ei ole kenekään syy!!!