Olen antanut lapseni vuosi sitten huostaan hänen ollessa vähän yli vuoden ikäinen ja vasta tänä syksynä psyykkisestä sairaudesta alustavasti paranemisen myötä sain äidinvaistot.En tiedä ymmärtääkö kukaan,miltä tuntuu kun vihdoinkin tietää ja tuntee mitä on olla äiti kun ensin on pari vuotta suorittanut äitiyttä,koittanut ilman vakaata tunnesuhdetta asettaa lapsen tarpeet omiensa edelle,ymmärtää lasta ja asettua hänen asemaansa.
En laiminlyönyt tai pahoinpidellyt lastani fyysisesti,mutta tahtomattani tein sitä henkisellä tasolla, kun en pystynyt vaikka kuinka yritin, hyväksymään lasta kuin kilttinä ja tietynlaisena.Jos lapseni kiukutteli otin sen henkilökohtaisena loukkauksena ja tunsin hirveää vihaa lasta kohtaan.Rauhoitin ja lohdutin kyllä sanoilla lasta mutta sisimmissäni kiehuin raivosta ja samalla häpesin tunteitani ja tunsin kauheaa syyllisyyttä.Yritin niin kamalasti olla äiti ja tehdä oikein!
Lapsen ensimmäinen elinvuosi meni siinä, että käytin kaikkia mahdollisia tukimuotoja pärjätäkseni äitinä ja pystyäkseni rakastamaan lasta, mutta mikään ei auttanut.Jonkin aikaa aina kaikki meni hyvin,jaksoin ihan hyvin mutta väsymys ja masennus oli jatkuvaa ja kun olin jonkin aikaa täysillä suorittanut niin romahdin ja jouduin sairaalaan.Tällöin lapsi oli perhetukikeskuksessa ja näitä jaksoja kertyi useita.Sossut olisi olleet vielä valmiita jatkamaan avopuolen tukitoimenpiteillä mutta halusin että lapsi otetaan huostaan ja sijaisperheeseen jotta hoitaisin itteni kuntoon kokonaan.Tunsin hirveästi syyllisyyttä ja huonoutta,ajattelin että olen aiheuttanut lapselle vaikka mitä traumoja kun annoin hänet pois.Kuitenkin jos en olisi antanut häntä pois, olisin aiheuttanut tahtomattani paljon vakavammat traumat lapselle. Eniten sijoituksessa minua hävetti helpotuksen tunteeni, kun ei enää tarvinnut suorittaa ja jaksaa kasvattaa lasta kun ei ollut voimia eikä keinoja hoitaa edes itseään.
Tapaamiset on ollut melkein alusta asti kahden viikon välein, ensin yksi yö ja nykyään koko viikonloppu.Lapsi sopeutui tosi hyvin sijaisperheeseen ja meillä on sijaisperheen kanssa ollut hyvät ja lämpimät välit alusta asti.Olemme keskustelleet paljon lapseni kasvatuksesta ja sovittu yhteisistä linjoista siinä.Aloitin itse kaksi vuotta kestävän 5 krt/viikko käytävän hoidon jonka myötä olen alkanut alustavasti paranemaan ja saamaan äidinvaistoja.Syksyyn asti tapaamiset oli aika raskaita kun en meinannut edes yhtä yötä jaksaa lapsen kanssa ja olin hirveän epävarma.Nyt on ollut jo monia tapaamisia jotka on mennyt tosi hyvin kun on TIENNYT ja TUNTENUT miten toimia ja RAKASTANUT lasta.Olen pystynyt tuomitsemaan vain teot,en lasta ja asettumaan lapsen asemaan.
Tietenkään kaikki ei ole ollut kuin tanssia, mutta en ole suorittanut vaan ollut täysillä äiti.Itkin sydämeni pohjasta kun ensi kerran tosissani tunsin ja vaistosin sen, miksi vanhemmat jaksaa niin rankan työn mitä lapsen kasvattaminen on ja tunsin aitoa iloa siitä että minulla on aivan ihana lapsi joka ei ole itseni jatke.Että äitiydessä on hyviä ja huonoja hetkiä eikä kukaan ole täydellinen äiti, mutta tärkeintä on tehdä parhaansa.Äidinvaistojen tultua myös lapseni on huomattavasti muuttunut ja vapautunut, sijaisperhe on ollut siinä myös suuressa osassa tukemassa ja rakastamassa lastani.Sijoitus on ollut lapselleni ja minulle kiitoksen aihe ja mahdollistanut muutoksen.Vielä on hoitoa jäljellä,mutta lapseni pitäisi palata kotiin joskus 1,5 vuoden päästä.
Halusin selventää suorittamisen ja äitiyden välistä eroa omalla kohdallani, kiitos jos joku jaksoi lukea ja jos herätti jotain ajatuksia jollekin.
En laiminlyönyt tai pahoinpidellyt lastani fyysisesti,mutta tahtomattani tein sitä henkisellä tasolla, kun en pystynyt vaikka kuinka yritin, hyväksymään lasta kuin kilttinä ja tietynlaisena.Jos lapseni kiukutteli otin sen henkilökohtaisena loukkauksena ja tunsin hirveää vihaa lasta kohtaan.Rauhoitin ja lohdutin kyllä sanoilla lasta mutta sisimmissäni kiehuin raivosta ja samalla häpesin tunteitani ja tunsin kauheaa syyllisyyttä.Yritin niin kamalasti olla äiti ja tehdä oikein!
Lapsen ensimmäinen elinvuosi meni siinä, että käytin kaikkia mahdollisia tukimuotoja pärjätäkseni äitinä ja pystyäkseni rakastamaan lasta, mutta mikään ei auttanut.Jonkin aikaa aina kaikki meni hyvin,jaksoin ihan hyvin mutta väsymys ja masennus oli jatkuvaa ja kun olin jonkin aikaa täysillä suorittanut niin romahdin ja jouduin sairaalaan.Tällöin lapsi oli perhetukikeskuksessa ja näitä jaksoja kertyi useita.Sossut olisi olleet vielä valmiita jatkamaan avopuolen tukitoimenpiteillä mutta halusin että lapsi otetaan huostaan ja sijaisperheeseen jotta hoitaisin itteni kuntoon kokonaan.Tunsin hirveästi syyllisyyttä ja huonoutta,ajattelin että olen aiheuttanut lapselle vaikka mitä traumoja kun annoin hänet pois.Kuitenkin jos en olisi antanut häntä pois, olisin aiheuttanut tahtomattani paljon vakavammat traumat lapselle. Eniten sijoituksessa minua hävetti helpotuksen tunteeni, kun ei enää tarvinnut suorittaa ja jaksaa kasvattaa lasta kun ei ollut voimia eikä keinoja hoitaa edes itseään.
Tapaamiset on ollut melkein alusta asti kahden viikon välein, ensin yksi yö ja nykyään koko viikonloppu.Lapsi sopeutui tosi hyvin sijaisperheeseen ja meillä on sijaisperheen kanssa ollut hyvät ja lämpimät välit alusta asti.Olemme keskustelleet paljon lapseni kasvatuksesta ja sovittu yhteisistä linjoista siinä.Aloitin itse kaksi vuotta kestävän 5 krt/viikko käytävän hoidon jonka myötä olen alkanut alustavasti paranemaan ja saamaan äidinvaistoja.Syksyyn asti tapaamiset oli aika raskaita kun en meinannut edes yhtä yötä jaksaa lapsen kanssa ja olin hirveän epävarma.Nyt on ollut jo monia tapaamisia jotka on mennyt tosi hyvin kun on TIENNYT ja TUNTENUT miten toimia ja RAKASTANUT lasta.Olen pystynyt tuomitsemaan vain teot,en lasta ja asettumaan lapsen asemaan.
Tietenkään kaikki ei ole ollut kuin tanssia, mutta en ole suorittanut vaan ollut täysillä äiti.Itkin sydämeni pohjasta kun ensi kerran tosissani tunsin ja vaistosin sen, miksi vanhemmat jaksaa niin rankan työn mitä lapsen kasvattaminen on ja tunsin aitoa iloa siitä että minulla on aivan ihana lapsi joka ei ole itseni jatke.Että äitiydessä on hyviä ja huonoja hetkiä eikä kukaan ole täydellinen äiti, mutta tärkeintä on tehdä parhaansa.Äidinvaistojen tultua myös lapseni on huomattavasti muuttunut ja vapautunut, sijaisperhe on ollut siinä myös suuressa osassa tukemassa ja rakastamassa lastani.Sijoitus on ollut lapselleni ja minulle kiitoksen aihe ja mahdollistanut muutoksen.Vielä on hoitoa jäljellä,mutta lapseni pitäisi palata kotiin joskus 1,5 vuoden päästä.
Halusin selventää suorittamisen ja äitiyden välistä eroa omalla kohdallani, kiitos jos joku jaksoi lukea ja jos herätti jotain ajatuksia jollekin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
vaikeuksien kautta voittoon!! olet käynyt läpi pitkän ja raskaan prosessin ja vaikeinta kai on ollut juuri itselleen anteeksi antaminen. olet kuitenkin toiminut vaiston varaisesti oikein ja niin raskasta ( ja joskus nöyryyttävääkin) kuin onkin pyytää apua, niin niinhän tämän sijaisvanhemmuuden pitäisi toimia.
että me sijaisvanhempina olisimme ojentamassa auttavan käden kun toinen vanhempi sitä tarvitsee.
ja yhdessä onnistuttaisiin toimimaan lapsen eteen ja hyväksi.
menestystä toipumiseesi.
Kiitos reservi! Prosessi on vielä kesken ja anteeksi antaminen itselle on mahdollistunut paljolti sitä kautta että kun käy koko elämänsä läpi lapsuudesta asti ja käsittelee sen tunnetasolla, niin on pystynyt käsittään täysin sen seikan että sitä ei pysty antamaan mitä ei ole itse saanut ellei ensin hoida itseänsä. Ja jos ei tunne itseään ei pysty näkemään toisiakaan omana itsenään. Useimpien kohdalla se on monen sukupolven ketju, omalla kohdallani olen hoidon kautta sen saanut katkaistua joten lapsellani on mahdollisuus tasapainoiseen elämään.
Syyllisten hakeminen ei auta ketään, tärkeintä on etsiä syitä ja tarkastella ja käsitellä ne.
Mielstäni olet onnistunut hyvin, kun pystyit hakemaan apua sekä lapsellesi että itsellesi. Siitähän lapsen paras alkaa, äidin parhaasta! Lapsen sijoittaminen ei ole helppo ratkaisu.
Onnea teidän molempien elämään!
...kerroit oman tarinasi tälle palstalle! Ikävä kyllä, täällä usein vain syytellään toisiamme, kun tosiaan pitäisi puhaltaa yhteen hiileen. Mutta niinkuin joku aiemmin sanoikin, parempi kai soittaa suutaan täällä kuin tosielämässä. Jollekin tämä on kanava purkautua, olkoon niin. Mutta kiitos kun annoit vähän eri näkökulmaa.
Olet hyvä äiti!!!!
Mielestäni tekosi kertoo sen. Jos olisit jatkanut ja kohdellut lastasi kaltoin tms. se olisi ollut sitä huonoa vanhemmuutta, mutta teollasi olet mielestäni osoittanut se miten paljon lastasi rakastat.
Toivon koko sydämestäni sinulle, lapsellesi ja sijaisperheelle jaksamista, onnea ja iloa elämään.
et saat lapsesi takaisin sijaisperheestä? noin pian...
Kiitos kaikille kirjottaneille!
Meillä on alusta asti tähdätty lapsen kotiinpaluuseen,tietenkin tilanteen pitää olla sellainen että lapsi voi palata.Hoitoni kestää vielä vähän yli vuoden ja minun pitäisi silloin olla terve.Psykoterapia kyllä jatkuu hoidon jälkeen vielä 2 vuotta.Jos en olisi terve silloin, en edes voisi antaa lapsen palata vaikka se sallittaisiin.Olisi kauheaa jos en pärjäisikään ja lapsi joutuis "heittopussiksi".
Ja korostan sitä, että tapaamme lapsen kanssa säännöllisesti, enkä ole kertaakaan pettänyt lupaustani, olen aina sanonut jos jokin on mennyt huonosti tai en ole osannut jotain.Lapsellani on tapaamisissa mukana ns. reissuvihko, johon voin kirjoittaa tapaamisten kulusta ja myöhemmin voimme soitella sijaisperheen kanssa jos on jotain epäselvää.Sijaisäiti laittaa usein viestiä siitä, mitä kaikkea lapseni on tehnyt, mitä osaa ja mistä tykkää ym, niin mun on helpompi puhua ja olla lapsen kanssa kun tiedän mistä lapsi puhuu ja mitä häneltä voi vaatia ym.
Sossut suunnittelee kotikäyntiä minun luokse kevääksi, kuulemma sekin on sen merkki että he tosissaan suunnittelee lapsen kotiinpaluuta.
Kyllä mä haluan luottaa siihen, mitä mulle sanotaan, miksi sossut valehtelisi kun olen itsekin valmis tekemään äitiyteni eteen töitä.Minä rakastan lastani ja jos en pystyisi häntä saamaan kotiin, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi toimia parhaan mukaan sijaisvanhempien kanssa yhteistyössä ja tavata lasta niin paljon kun voi.
siis aivan erinomainen kotiuttamis suunnitelma.
kaikki tahot ovat alun alkaen tienneet suunnitelman, lapsi kotiutuu, kun äidin terveys on kohentunut. sijaisperhe tietää ja työskentelee sillä mielellä, että lapsi kasvaa meillä kahdesta-kolmeen vuotta ja palaa äidilleen. äiti tietää, että lapsi palaa, kun hän itse on valmis.
kaikki työskentelevät lapsen eteen, tieto kulkee, kyräilyä ei ole ja toden näköisesti jälkihuoltokin on suunnitelmissa esin tukiperhe toiminnan muodossa, jolloin äiti saa silloin tällöin vähän aikaa itselleen ja sijaisperhe tilaisuuden tavat lasta. onnea!!