Joku muistaakseni pyysi minua julkaisemaan äikän työnä toimivan novellini, kun saan sen valmiiksi. Tässä tämä nyt sitten on. Ajattelin laittaa nimeksi jonkun tyyliin "Kohtalon kutsu" tmv. Ihan läpäl.
Ollessani kuudentoista minä murhasin perheeni. Perheeseeni kuuluivat isä, äiti, minä sekä pikkusiskoni. Isäni ei oikeastaan välittänyt meistä. Hän oli aina töissä ja kotona ollessaan, hän oli vain välinpitämätön meitä kohtaan. Kenties juuri se, ettei isä välittänyt, vei äitini alkoholin pariin. Kyllä, äitini oli alkoholisti. Hän oli lähes joka ilta humalassa ja yhtä useina aamuina krapulassa. Siskoni taas oli vain huutava kakara, joka teki mitä vaan saadakseen minut ongelmiin. Niin minä, Markus Petersson, päätin murhata perheeni.
Toteutin aikomukseni eräänä syysiltana. Minä vaan heräsin yöllä ja mieleeni saapui ajatus: "Se tapahtuu tänään." Hiivin alakertaan ja hain keittiöstä terävimmän löytämäni veitsen. Ensimmäisenä vuorossa oli siskoni. Kävelin hänen huoneeseensa hiljaa, kuin aave ja viilsin siististi hänen kurkkunsa auki.
Seuraavaksi hiippailin verisenä vanhempieni huoneeseen. Äitini ja isäni nukkuivat eri sängyissä. Kuten jo aiemmin sanoin, isäni ei välittänyt meistä. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä meidän kanssamme. Ensin teurastin äitini. Hän nukkui viinan ansiosta hyvin sikeästi, kunnes upotin hänet vielä sikeämpään uneen. Ikuiseen sellaiseen. Hiivin isäni sängyn viereen, mutta silloin jotain odottamatonta tapahtui. Hän heräsi. Minulla ei ollut aikaa hukattavaksi, joten survaisin veitseni nopeasti hänen silmäänsä. Se siitä sitten. Minua ei kiinnostanut edes yrittää pakoon. Tiesin, että poliisit saisivat minut kiinni kuitenkin. Siispä soitin heille itse. Tunnustin tekoni ja pian minut haettiin pois kotootani.
Aika surullista, eikös?
Vietin nuoruuteni ja varhaisen aikuisikäni kaikenlaisissa vankiloissa, kunnes minut laskettiin vapaaksi. Luulin ongelmieni olevan ohi, mutta olin väärässä. Kuka muka haluaisi lähipiiriinsä jätkän, joka murhasi teininä oman perheensä? Ei kukaan mukava tyyppi ainakaan. Minä syrjäydyin. Aloin elää valtion rahoilla lapsuudenkodissani. Kävin ulkona vain harvoin ostamassa ruokaa itselleni. Elin näin pari vuotta, kunnes eräänä päivänä tapahtui jotain...
Olin istuskellut koko päivän sisätiloissa pohdiskelemassa. Vuosia sitten, samana päivänä, olin murhannut perheeni. Se oli teko, joka muutti koko elämäni. Jokaisena vuosipäivänä, yritin miettiä, oliko muutos ollut parempaan vai huonompaan päin. Nuoruus oli ollut nuorisovankilassa ehkä jopa miellyttävämpää, kuin inhottavan perheeni kanssa, mutta jos en olisi tehnyt sitä, minkä olin tehnyt, aikuisikäni voisi olla paljon mukavampaa. Tai ehkä ei. Eihän sitä voi koskaan tietää. Kuten joka vuosipäivänä, kävin myös huoneissa, jotka olivat kerran olleet siskoni ja vanhempieni makuuhuoneet. Viimeiseksi kävelin portaat ylös ullakolle ja aloin itkemään. Sitten huomasin jotain hyvin, hyvin omituista. Huoneen nurkassa oli peili. Olin melko varma, ettei se ollut koskaan ollut siellä. Kävelin peilin luokse. Se oli vain tavallinen peili. Nostin käteni ja koskin varovasti kämmenelläni peiliä. Silloin peilikuvani tarttui minua ranteesta ja kiskaisi minut sisään.
Ollessani kuudentoista minä murhasin perheeni. Perheeseeni kuuluivat isä, äiti, minä sekä pikkusiskoni. Isäni ei oikeastaan välittänyt meistä. Hän oli aina töissä ja kotona ollessaan, hän oli vain välinpitämätön meitä kohtaan. Kenties juuri se, ettei isä välittänyt, vei äitini alkoholin pariin. Kyllä, äitini oli alkoholisti. Hän oli lähes joka ilta humalassa ja yhtä useina aamuina krapulassa. Siskoni taas oli vain huutava kakara, joka teki mitä vaan saadakseen minut ongelmiin. Niin minä, Markus Petersson, päätin murhata perheeni.
Toteutin aikomukseni eräänä syysiltana. Minä vaan heräsin yöllä ja mieleeni saapui ajatus: "Se tapahtuu tänään." Hiivin alakertaan ja hain keittiöstä terävimmän löytämäni veitsen. Ensimmäisenä vuorossa oli siskoni. Kävelin hänen huoneeseensa hiljaa, kuin aave ja viilsin siististi hänen kurkkunsa auki.
Seuraavaksi hiippailin verisenä vanhempieni huoneeseen. Äitini ja isäni nukkuivat eri sängyissä. Kuten jo aiemmin sanoin, isäni ei välittänyt meistä. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä meidän kanssamme. Ensin teurastin äitini. Hän nukkui viinan ansiosta hyvin sikeästi, kunnes upotin hänet vielä sikeämpään uneen. Ikuiseen sellaiseen. Hiivin isäni sängyn viereen, mutta silloin jotain odottamatonta tapahtui. Hän heräsi. Minulla ei ollut aikaa hukattavaksi, joten survaisin veitseni nopeasti hänen silmäänsä. Se siitä sitten. Minua ei kiinnostanut edes yrittää pakoon. Tiesin, että poliisit saisivat minut kiinni kuitenkin. Siispä soitin heille itse. Tunnustin tekoni ja pian minut haettiin pois kotootani.
Aika surullista, eikös?
Vietin nuoruuteni ja varhaisen aikuisikäni kaikenlaisissa vankiloissa, kunnes minut laskettiin vapaaksi. Luulin ongelmieni olevan ohi, mutta olin väärässä. Kuka muka haluaisi lähipiiriinsä jätkän, joka murhasi teininä oman perheensä? Ei kukaan mukava tyyppi ainakaan. Minä syrjäydyin. Aloin elää valtion rahoilla lapsuudenkodissani. Kävin ulkona vain harvoin ostamassa ruokaa itselleni. Elin näin pari vuotta, kunnes eräänä päivänä tapahtui jotain...
Olin istuskellut koko päivän sisätiloissa pohdiskelemassa. Vuosia sitten, samana päivänä, olin murhannut perheeni. Se oli teko, joka muutti koko elämäni. Jokaisena vuosipäivänä, yritin miettiä, oliko muutos ollut parempaan vai huonompaan päin. Nuoruus oli ollut nuorisovankilassa ehkä jopa miellyttävämpää, kuin inhottavan perheeni kanssa, mutta jos en olisi tehnyt sitä, minkä olin tehnyt, aikuisikäni voisi olla paljon mukavampaa. Tai ehkä ei. Eihän sitä voi koskaan tietää. Kuten joka vuosipäivänä, kävin myös huoneissa, jotka olivat kerran olleet siskoni ja vanhempieni makuuhuoneet. Viimeiseksi kävelin portaat ylös ullakolle ja aloin itkemään. Sitten huomasin jotain hyvin, hyvin omituista. Huoneen nurkassa oli peili. Olin melko varma, ettei se ollut koskaan ollut siellä. Kävelin peilin luokse. Se oli vain tavallinen peili. Nostin käteni ja koskin varovasti kämmenelläni peiliä. Silloin peilikuvani tarttui minua ranteesta ja kiskaisi minut sisään.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Herätessäni olin paikassa joka näytti olevan rakennettu jonkinlaisesta likaisesta metallista. Kovaääniset, vanhanaikaisen näköiset koneistot ympäröivät minua kaikkialla. “Onko täällä ketään!?” huhuilin. Aloin kävellä pitkin sokkeloista paikkaa. Pikkuhiljaa koneiden hurina ja kolina alkoi särkeä päätäni. Jatkoin kävelyä pidellen korviani. Jos vaan löytäisin jonkun! Näin alas johtavat portaat ja katsoessani, mihin ne johtivat, näin aavikkomaisen maiseman. Ajattelin lähteä katsomaan, mutta kävellessäni portaita alas huomasin, ettei alhaalla ollutkaan hiekka-aavikkoa, vaan ihmisten irtileikattuja, kuivia ruumiinosia. Suustani karkasi kauhistunut huudahdus ja kapusin portaat ylös niin nopeasti, kuin pääsin. Lyyhistyin itkien maahan.
Olisin varmaan tullut siellä hulluksi, ellen olisi juuri sillä hetkellä kuullut ihmisen yskähdystä. Nousin toiveikkaana seisomaan ja lähdin kävelemään ääntä päin. Pian olin riittävän lähellä kuullakseni kovaäänisen puuskutuksen. Käännyin kulmasta ja näin pukumiehen, joka polki polkupyörää, joka oli kytketty kiinni koneistoista lähteviin johtoihin.
“H-hei”, sanoin aavistuksen pelokkaana. Mies käänsi päänsä minua kohti. Kavahdin taaksepäin nähdessäni isäni kasvot. Mies oli hyvin riutunut, mutta oli selvää, että se oli isäni. Hän oli juuri sellainen, jonkalaisena olin hänet viimeksi nähnyt. Jopa syvä kuoppa toisen silmän tilalla todisti sen. Peräännyin kauhuissani. Tämä ei voinut olla totta! Isäni naurahti vaivaantuneesti. Aivan kuten aina ennenkin. “Mutta… miten?” kysyin vapisevalla äänellä. “Se selvinnee sinulle aikanaan”, isäni vastasi. “Tämä ei voi olla todellista! Minä tapoin sinut! Etkö muista?” karjuin mielipuolisella äänellä. “Niin teit. Etkä koskaan kertonut, miksi”, isäni vastasi katkerasti. Katsoin häntä typertyneenä. “Miksikö? Sinä et välittänyt meistä! Omasta perheestäsi! Olit aina vain töissä, etkä koskaan meidän kanssamme!” huusin raivosta punaisena. “Eikä mikään ole muuttunut. Paitsi se, että nykyisin olen pakotettu olemaan töissä. Niin, ja tietenkin se, etten joudu kestämään enää teitä. Paitsi nyt”, isäni tokaisi. Kasvoni vääristyivät raivosta. “Hirviö! Et edes yritä enää kiistää sitä!” karjaisin. “Minäkö olen hirviö? Kumpi meistä taas murhasikaan perheensä?” isäni vastasi kyynisesti. Karjaisin raivosta ja juoksin isääni päin. Tönäisin hänet alas pyörän päältä. Isäni näytti pelästyneeltä ja syykin selvisi pian. Häneen oli kiinnitetty yksi johto, joka alkoi antamaan hänelle voimakkaita sähköshokkeja heti, kun polkimet lakkasivat liikkumasta. Katsoin kauhistuneena, kun isäni kiemurteli tuskissaan maassa. Pikkuhiljaa koneistot alkoivat sammua yksitellen. Luulin jo päässeeni kaikista rasittavista äänistä eroon, kun aloin kuulla outoa rapinaa alhaalta päin. Kävelin aiemmin löytämilleni portaille katsomaan ja huomasin, että irtileikatut ruumiinosat ryömivät rappuja ylös. Huudahdín kauhuissani ja pinkaisin juoksemaan. Yritin löytää turvapaikkaa tai tietä pois koko rakennuksesta. Etsin kuumeisesti, kunnes löysin alas vievät tikkaat. Alhaalla näin vain synkkää, loputonta pimeyttä. Lähdin kuitenkin kapuamaan.
Ikuisuudelta tuntuvan kiipeämisen jälkeen, aloin vihdoin nähdä alhaalla valoa. Pääsin alas asti ja huomasin seisovani keskellä huonetta. Huoneessa oli pöytä, jonka ympärillä oli tuoleja, takka, jossa oli tuli, matto ja ovi. Pöydän ääressä istui nainen, jonka edessä pöydällä oli viinapullo. Syvällä sisimmässäni tiesin, kuka nainen oli, mutten halunnut uskoa sitä. Kävelin pöydän ympäri ja istuin vastapäätä häntä. Veripisaroita tippui pöydälle naisen kurkkua koristavasta viillosta. Kyllä, hän oli äitini. Äitini istui itkien pöydän ääressä. Hän ei edes huomannut minua. Välillä hän hörppäsi pullosta ja välillä pyyhkäisi kyynelien kastelemia kasvojaan hihaansa. Katsoin säälivänä pitkään, kunnes keräsin rohkeuteni. “Äiti?” sanoin. Äitini kohotti katseensa minuun. “Sinä”, hän vastasi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Ei nimeä tai kutsumanimeä. Pelkkä “sinä”. Laskin katseeni pöydän puiseen pintaan. “Minä”, totesin. “Kuinka saatat tulla tänne kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt!” äitini torui minua. “Minun oli pakko”, nyyhkäisin. “Kaikkoa silmistäni”, äitini sanoi uhkaavalla äänellä. “Mutta äiti”, sanoin. “Katoa!” äitini karjaisi ja nousi seisomaan potkaisten samalla tuolinsa kumoon. Siinä samassa äitini oli suuri ja uhkaava. Kompuroin tuolista ylös ja säntäsin ovesta ulos itkien.
Sulkiessani oven perässäni, kuulin äitini alkavan taas itkeä sydäntäsärkevästi. Minun teki pahaa hylätä tuo murtunut nainen, mutta minun oli pakko. Hän ei halunnut nähdä minua. Olin käytävässä, jonka tapetit loistivat kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta ne olivat tummia ja pimeitä. Kaikki värit näyttivät likaisilta ja uhkaavilta. Kävelin tätä hämärää käytävää pitkään, kunnes saavuin viimein suureen huoneeseen. Huoneen katosta roikkui silvottuja, valtavia pehmoleluja. Pehmolelut oli ripustettu kattoon kaulaan kiedotusta narusta. Aivan kuin ne olisi hirtetty. Huoneen toisella puolella oli ovi. Kävelin oven luokse ja avasin sen. Astuin samalla tavoin tapetoituun huoneeseen, jonka keskellä oli suuri valtaistuin, jolla istui siskoni. Siskollani oli päällään vaaleanpunainen mekko, joka oli tahriintunut hänen kaulastaan valuvaan vereensä. Hänen oikealla puolellaan istui ihmisen kokoinen tummasävyinen klovninukke, jonka vyöllä oli puukko. Nuken iho oli kalpea, suu veren punainen ja silmät pikimustat. Sillä oli tumman sininen narrin hattu ja tumman siniset vaatteet, joissa oli pääkallokuvioita. “Kuka kehtaa häiritä minua?” siskoni kysyi. “Minä tässä! Veljesi! Etkö muista?” huudahdin. “Alamaiset eivät sinuttele hallitsijoitaan!” siskoni kivahti. “Olen veljenne, majesteetti”, sanoin kumartaen. Tunsin oloni typeräksi, mutta muistin, ettei siskolleni väitellä tällaisista asioista. Jos hän on päättänyt olevansa prinsessa, muilla ei ole siihen mitään sanomista. “Ai se hirviö, joka teurasti minut julmasti ja raukkamaisesti nukkuessani?” siskoni kysyi. Nielaisin ja nyökkäsin. “Henkivartija! Teloita tämä rikollinen välittömästi!” siskoni tokaisi ja klovninukke nousi seisomaan. En jäänyt ottamaan selvää siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi, vaan kiepsahdin ympäri ja pinkaisin juoksuun. Kuulin klovninuken nauravan mielipuolisesti ja lähtevän juoksemaan perääni. Paiskasin oven perässäni kiinni päästessäni ulos valtaistuinsalista. Minua väsytti, joten piilouduin erään hirtetyn pehmolelun taakse. Ovi pamahti auki. Kuuntelin pelokkaana klovnin askelia, kun se kulki ohitseni ensin kerran ja sitten toisenkin. Luulin sen palanneen siskoni luokse, mutta kurkistin vielä varmuuden vuoksi piilostani vain huomatakseni, että tuijotin suoraan klovnin virnuilevia kasvoja. Klovni virnisti niin, että sen terävät hampaat näkyivät. Sitten se alkoi nauraa. Olin niin kauhuissani, etten saanut sanaakaan suustani. Lähdin vaan juoksemaan karkuun tietäen, että klovni seurasi koko ajan aivan kintereilläni nauraen ja odottaen innolla, että saisi upottaa puukkonsa minun lihaani. Juoksin ensin huoneen ja sitten käytävän poikki. Paiskasin oven selälleen ja loikkasin sisään äitini huoneeseen välttäen juuri ja juuri klovnin puukon. Juoksin tikkaille ja aloin kiivetä tikkaita tuntien äitini syyttävän katseen ja klovnin verenhajuisen hengityksen niskassani. Pariin kertaan klovni meinasi saada minut pudotetuksi, mutta pelastuin aina täpärästi. Eikö tuo otus koskaan hengästyisi? Lopulta pääsin ylös ja sain huomata, etteivät ruumiinosatkaan olleet luopuneet ajojahdistaan, vaan olivat juuri odottelemassa minua. Loikin niiden yli vältellen niiden yrityksiä takertua minuun ja toivoen että ne tappaisivat klovnin minun sijaani. Klovnilla ei kuitenkaan kuulostanut olevan minkäänlaisia vaikeuksia päästä niiden ohi ja välimatkamme lyheni pikkuhiljaa koko ajan. Ohitin huoneen, jossa olin nähnyt isäni ja näin maassa vain verisen luurangon, jonka vieressä oli lihan ja sisäelinten riekaleita. Minua oksetti, mutta sain pidettyä kaiken sisälläni vain koska tiesin, ettei nyt olisi hyvä hetki oksentaa. Pakenin klovnia ja ruumiinosia pitki sokkeloista rakennusta, kunnes viimein löysin vanhahkon, puisen oven. Avasin oven ja kaikki ruumiinosat perääntyivät luotani. Loikkasin äkkiä sisään kiviseen, hämärään käytävään ja pamautin oven kiinni perässäni.
Pysähdyin hetkeksi haukkoen henkeäni. Silloin ovi takanani räsähti, kun klovnin puukko teki siihen reiän. Kuulin taas tuon karmivan hihityksen ja pinkaisin juoksuun. Näin käytävän seinämillä kaameita hahmoja. Minulla kesti hetki tajuta, että ne esittivät minua. Ne olivat muuten täysin samanlaisia, kuin minä, mutta ne näyttivät kidutetuilta ja niiden kehoon oli kiinnitetty kaikenlaisia teräviä esineitä. Niiden kasvoissa paistoi puhdas viha ja niiden silmät olivat piinattuja. Juoksin niin kovaa, kuin vaan pystyin, kunnes edessäni alkoi siintää jotain. Oviaukko, joka johti takaisin ullakolleni! Pinnistin viimeisimmätkin voimani, kunnes olin aivan lähellä pelastustani. Hidastin vauhtini hölkäksi ja törmäsin suoraan päin lasiseinää. "Ei! Eijeijeijei!" vaikersin. Kuulin klovnin askelten ja käkätyksen lähestyvän itseäni. Hakkasin lasiseinää kaksin käsin, mutta se e antanut periksi. Klovnin askeleet lähestyivät lähestymistään, kunnes ne olivat aivan takanani ja vaikenivat. Odotin lopettavaa iskua, mutta sitä ei tullutkaan. Huokaisin helpotuksesta. Nyt pitäisi vain keksiä, miten pääsisin lasiseinän läpi. Juuri kun olin pohtimassa ideaa, kuulin kaamean rusahduksen ja tunsin kivun kulkevan läpi kehoni. Katsoin alas kivun lähdettä kohti ja näin terän sojottavan vatsastani. Veriruusu paidassani kasvoi kasvamistaan, kun kuulin aivan korvani juuressa klovnin hihityksen. Huusin tuskissani ja lyyhistyin maahan. Kuulin seinillä olevien hahmojen kuiskivan: "Sinä jäät tänne."
Heräsin ullakkoni lattialta. Oliko se ollut sittenkin vain unta? Nousin istumaan, enkä nähnyt peiliä. Nousin seisomaan ja käännyin ympäri. Edessäni seisoi mustaan hupulliseen kaapuun pukeutunut hahmo. "Kuka sinä olet ja mitä teet täällä?" kivahdin säikähtäneenä. "Sinä tiedät, kuka minä olen. Olen täällä, koska sinä olet kuollut", hahmo vastasi. "Ei! Minä en ole kuollut! Olen elossa!" karjuin. Hahmo naurahti kylmästi. "Tätäkö sinä kutsut elämäksi? Mitä sisältöä elämälläsi oikeastaan on?" hän kysyi. Olin vain hiljaa. "Niin. Sinä olet sisäisesti kuollut. On tietenkin oma päätöksesi, haluatko elää vielä ulkoisesti", hahmo... Kuolema sanoi ja katosi.
Sain huomata, ettei kello ollut vielä edes kahtatoista. Tämä olisi siis täydellinen päivä viedä työni päätökseen. Löysin kellarista paksun köyden ja hain sen tänne ullakolle. Halusin vielä kirjoittaa uskomattomasta kokemuksestani. Ainoa asia, mikä minua huolestuttaa on se, että joudunko tuonne kuolemani jälkeen. Uskon niin, mutta minun on tehtävä tämä. En haluaisi takaisin enää mistään hinnasta, mutta tämä on kohtaloni...
Hyvästi
Bravo!
Kiitos. :)
Muiden kommentteja odotellessa.
Hyvä novelli oli. Klovnit ovat vitun pelottavia. Ihmiskunnan karmeimpia keksintöjä.
Tarkistihan opettaja sen, ettei hän satu googlaamaan ja luulemaan sitten, että olet lainannut novellin netistä?
Siis aiot ihan tosissasi antaa tämä opelle? Minkälainen maikka mahtaa olla kyseessä :D
Parasparasparas! Tiesin sen olevan hyvä heti alussa, kun tajusin siitä tulevan sadistinennnnnnmmm -((8)
Hüva kielioppi mula.
Nyt luin sen kokonaan läpi. Siinä on - minkäs ikäinen oletkaan - jonkinalaista kirjailijuutta jo näkyvissä. Se on hyvä.
Haluatko, että a) kommentoin selkeistä pilkku- tai muista virheistä b) yhdestä asiavirheestä c) loppuosan rakenteesta?
Voit valita vain a-kohdan ja tietysti ei mitään :)
"Haluatko, että a) kommentoin selkeistä pilkku- tai muista virheistä b) yhdestä asiavirheestä c) loppuosan rakenteesta?"
Kommentoi kaikesta, mitä keksit kommentoida.
Korjaan ensin pilkkuvirheitä. Korjausta on vaikea merkitä. Kuule, kirjoitan edellisen sanan CAPSILLA, kun on tulossa jokin pilkkujuttu tai vastaava.
Okei. Antaa palaa.
Kiitos kehuista.
Kellonajat ratkaisevat, Kurpizza. Jaoin tarinan opettajalleni drivessä ennen, kuin julkaisin sen täällä. Lisäksi kirjoiti osan tarinasta tunnilla tänään ja hän seurasi vieressä ja antoi pari neuvoa kieliopin sun muun kanssa.
Nooh... en oikeastaan pyri saamaan tällä hyvää äikän arvosanaa, vaan todistamaan osaamiseni itselleni. Jos ope leimaa tämän liian brutaaliksi, tiedän varmasti olevani hyvä kauhun kirjoittamisessa.
No niin tietenkin. En ottanut huomioon, että joillakin yläasteilla on parempi tekniikka kuin meidän koulussa.
Meidänkin piti joskus kirjoittaa jokin kauhunovelli. Ei liene kenellekään yllättävää, ettei se minulta oikein luonnistunut. Opettaja tyypilliseen tapaansa katsoi kielioppia, eikä tarinaa, joten ei sinänsä haitannut. XD
Mutta luulis kuitenkin, että ainakin hyvä äidinkielen ope osaa arvostaa hyvin kirjoitettua kauhunovellia. :)
Ainakin ope siinä vilkaistessaan tekstiä (kyseessä oli oikeestaan kohta, jossa päähenkilö löysi ruumiinosa-aavikon) sanoi, että tästä tulee varmaan hyvä. Alku tosin on tavallaan jopa vielä brutaalimpaa, kuin ruumiinosat. Koska tyyppi murhaa oman perheensä.
KORJAUSTA (PILKKUVIRHEITÄ: SUURILLA KIRJAIMILLA KIRJOITETUN SANAN JÄLKEEN _EI_ TULE PILKKUA)
Ollessani kuudentoista minä murhasin perheeni. Perheeseeni kuuluivat isä, äiti, minä sekä pikkusiskoni. Isäni ei oikeastaan välittänyt meistä. Hän oli aina töissä ja kotona OLLESSAAN hän oli vain välinpitämätön meitä kohtaan. Kenties juuri se, ettei isä välittänyt, vei äitini alkoholin pariin. Kyllä, äitini oli alkoholisti. Hän oli lähes joka ilta humalassa ja yhtä useina aamuina krapulassa. Siskoni taas oli vain huutava kakara, joka teki mitä vaan saadakseen minut ongelmiin. Niin minä, Markus Petersson, päätin murhata perheeni.
Toteutin aikomukseni eräänä syysiltana. Minä vaan heräsin yöllä ja mieleeni saapui ajatus: "Se tapahtuu tänään." Hiivin alakertaan ja hain keittiöstä terävimmän löytämäni veitsen. Ensimmäisenä vuorossa oli siskoni. Kävelin hänen huoneeseensa HILJAA kuin aave ja viilsin siististi hänen kurkkunsa auki.
Seuraavaksi hiippailin verisenä vanhempieni huoneeseen. Äitini ja isäni nukkuivat eri sängyissä. Kuten jo aiemmin sanoin, isäni ei välittänyt meistä. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä meidän kanssamme. Ensin teurastin äitini. Hän nukkui viinan ansiosta hyvin sikeästi, kunnes upotin hänet vielä sikeämpään uneen. Ikuiseen sellaiseen. Hiivin isäni sängyn viereen, mutta silloin jotain odottamatonta tapahtui. Hän heräsi. Minulla ei ollut aikaa hukattavaksi, joten survaisin veitseni nopeasti hänen silmäänsä. Se siitä sitten. Minua ei kiinnostanut edes yrittää pakoon. Tiesin, että poliisit saisivat minut kiinni kuitenkin. Siispä soitin heille itse. Tunnustin tekoni ja pian minut haettiin pois kotootani.
Aika surullista, eikös?
Vietin nuoruuteni ja varhaisen aikuisikäni kaikenlaisissa vankiloissa, kunnes minut laskettiin vapaaksi. Luulin ongelmieni olevan ohi, mutta olin väärässä. Kuka muka haluaisi lähipiiriinsä jätkän, joka murhasi teininä oman perheensä? Ei kukaan mukava tyyppi ainakaan. Minä syrjäydyin. Aloin elää valtion rahoilla lapsuudenkodissani. Kävin ulkona vain harvoin ostamassa ruokaa itselleni. Elin näin pari vuotta, kunnes eräänä päivänä tapahtui jotain...
Olin istuskellut koko päivän sisätiloissa pohdiskelemassa. Vuosia sitten, samana päivänä, olin murhannut perheeni. Se oli teko, joka muutti koko elämäni. Jokaisena VUOSIPÄIVÄNÄ yritin miettiä, oliko muutos ollut parempaan vai huonompaan päin. Nuoruus oli ollut nuorisovankilassa ehkä jopa MIELLYTTÄVÄMPÄÄ kuin inhottavan perheeni kanssa, mutta jos en olisi tehnyt sitä, minkä olin tehnyt, aikuisikäni voisi olla paljon mukavampaa. Tai ehkä ei. Eihän sitä voi koskaan tietää. Kuten joka vuosipäivänä, kävin myös huoneissa, jotka olivat kerran olleet siskoni ja vanhempieni makuuhuoneet. Viimeiseksi kävelin portaat ylös ullakolle ja aloin itkemään. Sitten huomasin jotain hyvin, hyvin omituista. Huoneen nurkassa oli peili. Olin melko varma, ettei se ollut koskaan ollut siellä. Kävelin peilin luokse. Se oli vain tavallinen peili. Nostin käteni ja koskin varovasti kämmenelläni peiliä. Silloin peilikuvani tarttui minua ranteesta ja kiskaisi minut sisään.
"Hän oli aina töissä ja kotona OLLESSAAN hän oli vain välinpitämätön meitä kohtaan. "
Eikös tuo ole lauseenvastike? Muissa en voi väittää vastaan.
Eikun sori. Luin huolimattomasti.
"Nuoruus oli ollut nuorisovankilassa ehkä jopa MIELLYTTÄVÄMPÄÄ kuin inhottavan perheeni kanssa, mutta jos en olisi tehnyt sitä, minkä olin tehnyt, aikuisikäni voisi olla paljon mukavampaa."
Miksei? Vuosipäiväkohdan ymmärsin vielä. Mutta miksei sanan "kuin" edessä ole pilkkua?
PILKKUKORJAUS JATKUU:
Herätessäni olin paikassa joka näytti olevan rakennettu jonkinlaisesta likaisesta metallista. Kovaääniset, vanhanaikaisen näköiset koneistot ympäröivät minua kaikkialla. “Onko täällä ketään!?” huhuilin. Aloin kävellä pitkin sokkeloista paikkaa. Pikkuhiljaa koneiden hurina ja kolina alkoi särkeä päätäni. Jatkoin kävelyä pidellen korviani. Jos vaan löytäisin jonkun! Näin alas johtavat portaat ja katsoessani, mihin ne johtivat, näin aavikkomaisen maiseman. Ajattelin lähteä katsomaan, mutta kävellessäni portaita alas huomasin, ettei alhaalla ollutkaan hiekka-AAVIKKOA vaan ihmisten irtileikattuja, kuivia ruumiinosia. Suustani karkasi kauhistunut huudahdus ja kapusin portaat ylös niin NOPEASTI kuin pääsin. Lyyhistyin itkien maahan.
Olisin varmaan tullut siellä hulluksi, ellen olisi juuri sillä hetkellä kuullut ihmisen yskähdystä. Nousin toiveikkaana seisomaan ja lähdin kävelemään ääntä päin. Pian olin riittävän lähellä kuullakseni kovaäänisen puuskutuksen. Käännyin kulmasta ja näin pukumiehen, joka polki polkupyörää, joka oli kytketty kiinni koneistoista lähteviin johtoihin.
“H-hei”, sanoin aavistuksen pelokkaana. Mies käänsi päänsä minua kohti. Kavahdin taaksepäin nähdessäni isäni kasvot. Mies oli hyvin riutunut, mutta oli selvää, että se oli isäni. Hän oli juuri sellainen, jonkalaisena olin hänet viimeksi nähnyt. Jopa syvä kuoppa toisen silmän tilalla todisti sen. Peräännyin kauhuissani. Tämä ei voinut olla totta! Isäni naurahti vaivaantuneesti. Aivan kuten aina ennenkin. “Mutta… miten?” kysyin vapisevalla äänellä. “Se selvinnee sinulle aikanaan”, isäni vastasi. “Tämä ei voi olla todellista! Minä tapoin sinut! Etkö muista?” karjuin mielipuolisella äänellä. “Niin teit. Etkä koskaan kertonut, miksi”, isäni vastasi katkerasti. Katsoin häntä typertyneenä. “Miksikö? Sinä et välittänyt meistä! Omasta perheestäsi! Olit aina vain töissä, etkä koskaan meidän kanssamme!” huusin raivosta punaisena. “Eikä mikään ole muuttunut. Paitsi se, että nykyisin olen pakotettu olemaan töissä. Niin, ja tietenkin se, etten joudu kestämään enää teitä. Paitsi nyt”, isäni tokaisi. Kasvoni vääristyivät raivosta. “Hirviö! Et edes yritä enää kiistää sitä!” karjaisin. “Minäkö olen hirviö? Kumpi meistä taas murhasikaan perheensä?” isäni vastasi kyynisesti. Karjaisin raivosta ja juoksin isääni päin. Tönäisin hänet alas pyörän päältä. Isäni näytti pelästyneeltä ja syykin selvisi pian. Häneen oli kiinnitetty yksi johto, joka alkoi antamaan hänelle voimakkaita sähköshokkeja heti, kun polkimet lakkasivat liikkumasta. Katsoin kauhistuneena, kun isäni kiemurteli tuskissaan maassa. Pikkuhiljaa koneistot alkoivat sammua yksitellen. Luulin jo päässeeni kaikista rasittavista äänistä eroon, kun aloin kuulla outoa rapinaa alhaalta päin. Kävelin aiemmin löytämilleni portaille katsomaan ja huomasin, että irtileikatut ruumiinosat ryömivät rappuja ylös. Huudahdín kauhuissani ja pinkaisin juoksemaan. Yritin löytää turvapaikkaa tai tietä pois koko rakennuksesta. Etsin kuumeisesti, kunnes löysin alas vievät tikkaat. Alhaalla näin vain synkkää, loputonta pimeyttä. Lähdin kuitenkin kapuamaan.
Ikuisuudelta tuntuvan kiipeämisen JÄLKEEN aloin vihdoin nähdä alhaalla valoa. Pääsin alas asti ja huomasin seisovani keskellä huonetta. Huoneessa oli pöytä, jonka ympärillä oli tuoleja, takka, jossa oli tuli, matto ja ovi. (= TAKKA JONKA SISÄLLÄ OLI TULI, MATTO JA OVI? MUUTA JOTENKIN) Pöydän ääressä istui nainen, jonka edessä pöydällä oli viinapullo. Syvällä sisimmässäni tiesin, kuka nainen oli, mutten halunnut uskoa sitä. Kävelin pöydän ympäri ja istuin (ISTUUDUIT) vastapäätä häntä. Veripisaroita tippui pöydälle naisen kurkkua koristavasta viillosta. Kyllä, hän oli äitini. Äitini istui itkien pöydän ääressä. Hän ei edes huomannut minua. Välillä hän hörppäsi pullosta ja välillä pyyhkäisi kyynelien kastelemia kasvojaan hihaansa. Katsoin säälivänä pitkään, kunnes keräsin rohkeuteni. “Äiti?” sanoin. Äitini kohotti katseensa minuun. “Sinä”, hän vastasi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Ei nimeä tai kutsumanimeä. Pelkkä “sinä”. Laskin katseeni pöydän puiseen pintaan. “Minä”, totesin. “Kuinka saatat tulla tänne kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt!” äitini torui minua. “Minun oli pakko”, nyyhkäisin. “Kaikkoa silmistäni”, äitini sanoi uhkaavalla äänellä. “Mutta äiti”, sanoin. “Katoa!” äitini karjaisi ja nousi seisomaan potkaisten samalla tuolinsa kumoon. Siinä samassa äitini oli suuri ja uhkaava. Kompuroin tuolista ylös ja säntäsin ovesta ulos itkien.
(Kotuksesta)
Pilkku kuin-ilmauksissa
Vertailua tarkoittavissa ilmauksissa kuin-sanan edellä ei yleensä käytetä pilkkua, aloittipa kuin-jakso kokonaisen lauseen tai ei:
Todellisuus näyttää valoisammalta kuin hän uskalsi toivoakaan.
Uusi suunnitelma tuntuu yhtä hyvältä tai yhtä huonolta kuin entinenkin.
Poikahan juoksee kuin nuori hirvi.
Tuntuu siltä kuin viime tapaamisestamme olisi ikuisuus.
Vuoren huippu oli aivan kuin pilvestä kohoava satulinna.
Tee niin kuin itse parhaaksi katsot.
Pilkkua voi käyttää silloin, kun kyse ei ole selvästä vertailusta ja kuin-jakso muodostaa tavallaan jälkilisäyksen. Pilkku ei kuitenkaan ole välttämätön:
Hän vaati itselleen huomiota, kuin olisi suurikin kuuluisuus.
Vastustajan kannattajat hurrasivat jo kovaan ääneen, ikään kuin peli olisi jo pelattu.
Kun ennen kuin -lause on päälauseen jäljessä, pilkun voi halutessaan jättää pois. Sen sijaan kun ennen kuin -lause (tai niin kuin-, samoin kuin- tai toisin kuin -lause) on päälauseen edellä, se erotetaan pilkulla:
Lue käyttöohje ennen kuin käynnistät koneen. ~
Lue käyttöohje, ennen kuin käynnistät koneen.
Ennen kuin otat yhteyttä asiakastukeen, ota esille käyttäjätunnuksesi ja takuutodistus.
Toisin kuin monet luulevat, hän ei ole varakas.
PILKKUKORJAUS JATKUU:
Sulkiessani oven PERÄSSÄNI kuulin äitini alkavan taas itkeä sydäntäsärkevästi. Minun teki pahaa hylätä tuo murtunut nainen, mutta minun oli pakko. Hän ei halunnut nähdä minua. Olin käytävässä, jonka tapetit loistivat kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta ne olivat tummia ja pimeitä. Kaikki värit näyttivät likaisilta ja uhkaavilta. Kävelin tätä hämärää käytävää pitkään, kunnes saavuin viimein suureen huoneeseen. Huoneen katosta roikkui silvottuja, valtavia pehmoleluja. Pehmolelut oli ripustettu kattoon kaulaan kiedotusta narusta. (KIEDOTUISTA NARUISTA? MONIKKO?) Aivan kuin ne olisi hirtetty. Huoneen toisella puolella oli ovi. Kävelin oven luokse ja avasin sen. Astuin samalla tavoin tapetoituun huoneeseen, jonka keskellä oli suuri valtaistuin, jolla istui siskoni. Siskollani oli päällään vaaleanpunainen mekko, joka oli tahriintunut hänen kaulastaan valuvaan vereensä. Hänen oikealla puolellaan istui ihmisen kokoinen tummasävyinen klovninukke, jonka vyöllä oli puukko. Nuken iho oli kalpea, suu VERENPUNAINEN (YHTEEN) ja silmät pikimustat. Sillä oli tumman sininen narrin hattu ja TUMMANSINISET vaatteet, joissa oli pääkallokuvioita. “Kuka kehtaa häiritä minua?” siskoni kysyi. “Minä tässä! Veljesi! Etkö muista?” huudahdin. “Alamaiset eivät sinuttele hallitsijoitaan!” siskoni kivahti. “Olen veljenne, majesteetti”, sanoin kumartaen. Tunsin oloni typeräksi, mutta muistin, ettei siskolleni väitellä (VÄITETÄ VASTAAN - VÄITTÄÄ ON VÄHÄN TOINEN ASIA) tällaisista asioista. Jos hän on päättänyt olevansa prinsessa, muilla ei ole siihen mitään sanomista. “Ai se hirviö, joka teurasti minut julmasti ja raukkamaisesti nukkuessani?” siskoni kysyi. Nielaisin ja nyökkäsin. “Henkivartija! Teloita tämä rikollinen välittömästi!” siskoni tokaisi ja klovninukke nousi seisomaan. En jäänyt ottamaan selvää siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi, vaan kiepsahdin ympäri ja pinkaisin juoksuun. Kuulin klovninuken nauravan mielipuolisesti ja lähtevän juoksemaan perääni. Paiskasin oven perässäni kiinni päästessäni ulos valtaistuinsalista. Minua väsytti, joten piilouduin erään hirtetyn pehmolelun taakse. Ovi pamahti auki. Kuuntelin pelokkaana klovnin askelia, kun se kulki ohitseni ensin kerran ja sitten toisenkin. Luulin sen palanneen siskoni luokse, mutta kurkistin vielä varmuuden vuoksi piilostani vain huomatakseni, että tuijotin suoraan klovnin virnuilevia kasvoja. Klovni virnisti niin, että sen terävät hampaat näkyivät. Sitten se alkoi nauraa. Olin niin kauhuissani, etten saanut sanaakaan suustani. Lähdin vaan (VAIN) juoksemaan karkuun tietäen, että klovni seurasi koko ajan aivan kintereilläni nauraen ja odottaen innolla, että saisi upottaa puukkonsa minun lihaani. Juoksin ensin huoneen ja sitten käytävän poikki. Paiskasin oven selälleen ja loikkasin sisään äitini huoneeseen välttäen juuri ja juuri klovnin puukon. Juoksin tikkaille ja aloin kiivetä tikkaita tuntien äitini syyttävän katseen ja klovnin verenhajuisen hengityksen niskassani. Pariin kertaan klovni meinasi saada minut pudotetuksi, mutta pelastuin aina täpärästi. Eikö tuo otus koskaan hengästyisi? Lopulta pääsin ylös ja sain huomata, etteivät ruumiinosatkaan olleet luopuneet ajojahdistaan, vaan olivat juuri odottelemassa minua. Loikin niiden yli vältellen niiden yrityksiä takertua minuun ja toivoen että ne tappaisivat klovnin minun sijaani (SIJASTANI). Klovnilla ei kuitenkaan kuulostanut olevan minkäänlaisia vaikeuksia päästä niiden ohi ja välimatkamme lyheni pikkuhiljaa koko ajan. Ohitin huoneen, jossa olin nähnyt isäni ja näin maassa vain verisen luurangon, jonka vieressä oli lihan ja sisäelinten riekaleita. Minua oksetti, mutta sain pidettyä kaiken sisälläni vain koska tiesin, ettei nyt olisi hyvä hetki oksentaa. Pakenin klovnia ja ruumiinosia pitkiN sokkeloista rakennusta, kunnes viimein löysin vanhahkon, puisen oven. Avasin oven ja kaikki ruumiinosat perääntyivät luotani. Loikkasin äkkiä sisään kiviseen, hämärään käytävään ja pamautin oven kiinni perässäni.
PILKKUKORJAUS JATKUU:
Pysähdyin hetkeksi haukkoen henkeäni. Silloin ovi takanani räsähti, kun klovnin puukko teki siihen reiän. Kuulin taas tuon karmivan hihityksen ja pinkaisin juoksuun. Näin käytävän seinämillä kaameita hahmoja. Minulla kesti hetki tajuta, että ne esittivät minua. Ne olivat muuten täysin SAMANLAISIA kuin minä, mutta ne näyttivät kidutetuilta ja niiden kehoon oli kiinnitetty kaikenlaisia teräviä esineitä. Niiden kasvoissa paistoi puhdas viha ja niiden silmät olivat piinattuja. Juoksin niin KOVAA kuin vaan (VAIN) pystyin, kunnes edessäni alkoi siintää jotain. Oviaukko, joka johti takaisin ullakolleni! Pinnistin viimeisimmätkin voimani, kunnes olin aivan lähellä pelastustani. Hidastin vauhtini hölkäksi ja törmäsin suoraan päin lasiseinää. "Ei! Eijeijeijei!" vaikersin. Kuulin klovnin askelten ja käkätyksen lähestyvän itseäni. Hakkasin lasiseinää kaksin käsin, mutta se eI antanut periksi. Klovnin askeleet lähestyivät lähestymistään, kunnes ne olivat aivan takanani ja vaikenivat. Odotin lopettavaa iskua, mutta sitä ei tullutkaan. Huokaisin helpotuksesta. Nyt pitäisi vain keksiä, miten pääsisin lasiseinän läpi. Juuri kun olin pohtimassa ideaa, kuulin kaamean rusahduksen ja tunsin kivun kulkevan läpi kehoni. Katsoin alas kivun lähdettä kohti ja näin terän sojottavan vatsastani. Veriruusu paidassani kasvoi kasvamistaan, kun kuulin aivan korvani juuressa klovnin hihityksen. Huusin tuskissani ja lyyhistyin maahan. Kuulin seinillä olevien hahmojen kuiskivan: "Sinä jäät tänne."
Heräsin ullakkoni lattialta. Oliko se ollut sittenkin vain unta? Nousin istumaan, enkä nähnyt peiliä. Nousin seisomaan ja käännyin ympäri. Edessäni seisoi mustaan hupulliseen kaapuun pukeutunut hahmo. "Kuka sinä olet ja mitä teet täällä?" kivahdin säikähtäneenä. "Sinä tiedät, kuka minä olen. Olen täällä, koska sinä olet kuollut", hahmo vastasi. "Ei! Minä en ole kuollut! Olen elossa!" karjuin. Hahmo naurahti kylmästi. "Tätäkö sinä kutsut elämäksi? Mitä sisältöä elämälläsi oikeastaan on?" hän kysyi. Olin vain hiljaa. "Niin. Sinä olet sisäisesti kuollut. On tietenkin oma päätöksesi, haluatko elää vielä ulkoisesti", hahmo... Kuolema sanoi ja katosi.
Sain huomata, ettei kello ollut vielä edes kahtatoista. Tämä olisi siis täydellinen päivä viedä työni päätökseen. Löysin kellarista paksun köyden ja hain sen tänne ullakolle. Halusin vielä kirjoittaa uskomattomasta kokemuksestani. Ainoa asia, mikä (JOKA) minua huolestuttaa on se, että joudunko tuonne kuolemani jälkeen. Uskon niin, mutta minun on tehtävä tämä. En haluaisi takaisin enää mistään hinnasta, mutta tämä on kohtaloni...
Hyvästi
Muuta: kuten huomaist, suurin osa pilkkuvirheistä liittyy kuin-sanaan. Jännästi pilkkuja on liikaa. Aina kun tulee kuin, mieti tarkkaan, laitatko pilkun. Ajattele lause päässäsi ja puhuttuna. Makustele.
Muita korjauksia tein sinne sekaan, niin kuin huomasit. Korjattavaa ei juuri ollut, jos pilkkuja ei lasketa.
Jaa kuitenkin lopputarinaa enemmän kappaleiksi. Välillä tulee liian pitkää pötköä.
Olen kyllä samaa mieltä siitä, että lopputarinaa pitäisi jakaa, mutta mielestäni sitä oli vaikeaa jakaa mitenkään järkevästi. Voin kuitenkin vielä yrittää.
Ai niin! Entä se asiavirhe, josta mainitsit? Et tainnut sanoa vielä, mikä se on.
No ei se varsinainen asiavirhe ole, ennemmin epätodennäköisyys. Murhasta saa "elinkautisen", joka yleensä on 12 vuotta. Tuollaisessa tilanteessa - lapsi murhan tekijänä - tilanne monimutkaistuu. Se on aikamoinen laitoskakku (on rikoksentekijöitä, joita ei koskaan päästetä vapaaksi).
Voisit laittaa niin, että vietit erilaisissa laitoksissa... (Huom laitos on parempi, koska se tarkoittaa kaikkia niitä muitakin paikkoja joihinnsaatat joutua) ja pääsit sieltä 28-vuotiaana.
Ajan takaa sitä, että ihan 22:Na et sieltä ulos kävele, ja vastaanottanet myös psykiatrista hoitoa.
Korvaamalla vankilan laitoksella juttu paranee huomattavasti, ja voisit olla vähän vanhemman oloinen vapautuessasi.
Entäs jos kirjoitat vuorosanat aina uudelle riville? Niin kuin kirjoissa muuten yleensä tehdään!
(Silloin ei ole pitkän pötkön ongelmaa. Paperia kuluu, mutta mikä olisi jalompia käyttää paperia?)
Harkitsinkin laitos-sanan käyttämistä, mutta loppujen lopuksi jätin asian niin pahasti auki, ettei se varmaan haittaa kauheasti. Korjaan kuitenkin asioita kun jaksan, mutta deadline oli jo eilen ja olen jakanut tämän opettajalleni.
Minä laitoin aluksi vuorosanat uudelle riville, mutta opettaja kehotti tekemään toisin. Kiva tietää ainakin tästä eteen päin tuokin asia. :D
Se on hyvä novelli, äläkä hermostu, jos maikka ei sattuisi tykkäämään. Se on hyvä ja sillä selvä.
Kymppihän tuosta tuli. Lisäksi opettajani oli kuulemma lukenut tämän (kysymättä lupaa -_-) Jollekin lukion äikän opelle ja sekin ois kuulemma antanut kympin. Ja kun opettaja luki (tällä kertaa luvalla) luokalleni ääneen, sain heiltäkin hyvää palautetta. :D
Osa nuista virheenkorjauksista ei pitänyt paikkaansa tai ei tiettyjä sanoja tarvitse muuttaa, mitä tuossa oli korjattu.
Ainoa asia, mikä (JOKA) minua huolestuttaa on se, että joudunko tuonne kuolemani jälkeen.
Jos substantiivi on abstrakti, niin eikö se pidä olla mikä-sana? Mä pitäisin tuon mikä-sanana. Muutenkin kuulostaa paremmalta.
Oli muuten todella hyvä novelli! Saisit vähintään ysin tuosta! (:
Olen melko varma, että se joko on "mikä" tai sillä ei ole väliä. Kysyn kuitenkin veljeltäni, koska hän tietää nämä joka-mikä-asiat.
Kertoisitko, missä kohtaa on korjattu väärin? Onhan Siiliöllä oikeus se tietää.
Joo. Sun äikkäs kymppi, mun laudatur. Mutta arvosana ei ratkaise vaan itse substanssi. Tarkistamme asiat Kotuksesta, jos olemme eri mieltä. Jotkut korjauksena olivat ehdotuksia tai kysymyksiä.
Vielä nimimerkille Äikkäkymppi. Katsotaanpa ensimmäistä lausekettasi.
"Osa nuista virheenkorjauksista ei pitänyt paikkaansa tai ei tiettyjä sanoja tarvitse muuttaa, mitä tuossa oli korjattu."
Kysyisin äikkäkympiltä, että mihin tuo sana "mitä" viittaa?
Yritit sanoa, että "... Tiettyjä sanoja ei tarvitse muuttaa siten kuin tuossa oli korjattu."
Eli mikä on tuo mitä- sanan viittaussuhde? Syntaktisesti? Puhumme nyt kirjoitetusta kielestä, emme puhekielestä.