Miksi mulle aina käy niin, että rakastun tulisesti, mutten koskaan "saa" häntä? Tätä on jatkunut koko pienen elämäni. Nuorena syy oli kai ujous. Sitten luulin törmänneeni elämäni naiseen sillai henkisesti. Nyt olen tajunnut, ettei suhteemme olisi kai voinnut toimiakkaan. Vuosia kaipasin häntä ja pidettiin yhteyttä kirjeitse, muka ystävänä. Elättelin siis toivoa ystävyyden varjolla. No nyt ollaan kuitenkin vilpittömästi ystäviä, sillä kykenin unohtamaan hänet lopulta. Mutta nyt olen taas samassa jamassa. Rakastuin tulisesti yhteen tyttöön, jonka kanssa oikeesti voisi toimia. En ole nyt mitenkään sokaistunut, vaan luonne ja käytännön puoli on oikeesti kohdallaan. Mutta ei vastakaikua. Silloin kun kerroin tunteista, niin halailtiin kylläkin. Korkeintaan 10 minuuttia olen siis elämäni aikana saannut tuntea rakastamani ihmisen lähelläni. Nyt on jälellä vain päättymättömältä tuntuva ikävä. Se korventaa ja masentaa niin että olen hakeutumassa hoitoon jo.
Mikä minussa on vikana, kun elämän ainoalta tarkoitukselta tuntuu saada rakastaa ja saada pitää lähellä tätä kohdetta? Aina minulta riistetään se nautinto minkä rakkaus voisi minulle antaa. Mielestäni saisin rakkaudesta voimia minkä tahansa asian tekemiseen. Mutta ei, tuntuu kuin minua rangaistaisiin siitä että tunnen ja tahtoisin pelkkää hyvää. Se surettaa niin. Kohta en uskalla edes antaa itseäni ihastua, kun aina menee perseelleen. Ja mä en nyt itke mitään pikkuongelmaa, vaan tää todellakin saa minut pahalle mielelle.
Samalla on kauhea vastuu kaikesta, kun olen yrittäjä. Olisi paljon helpompaa jos opiskelisi tai olisi töissä toisen palveluksessa. Olla nyt yrittäjä, kun elämältä puuttuu tarkoitus!!!
Olenko ainoa ketä soolorakkaus masentaa yhtä paljon?
Mikä minussa on vikana, kun elämän ainoalta tarkoitukselta tuntuu saada rakastaa ja saada pitää lähellä tätä kohdetta? Aina minulta riistetään se nautinto minkä rakkaus voisi minulle antaa. Mielestäni saisin rakkaudesta voimia minkä tahansa asian tekemiseen. Mutta ei, tuntuu kuin minua rangaistaisiin siitä että tunnen ja tahtoisin pelkkää hyvää. Se surettaa niin. Kohta en uskalla edes antaa itseäni ihastua, kun aina menee perseelleen. Ja mä en nyt itke mitään pikkuongelmaa, vaan tää todellakin saa minut pahalle mielelle.
Samalla on kauhea vastuu kaikesta, kun olen yrittäjä. Olisi paljon helpompaa jos opiskelisi tai olisi töissä toisen palveluksessa. Olla nyt yrittäjä, kun elämältä puuttuu tarkoitus!!!
Olenko ainoa ketä soolorakkaus masentaa yhtä paljon?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minä tiedän. Tekstisi suorastaan itketti minua, kun se tuntui niin tutulta. Minä en uskalla enää nykyään olla edes onnellinen, kun tuntuu siltä, että jos hetken tunnen onnea, niin se otetaan minulta pois, useimmiten vielä varsin julmalla tavalla.
Olen nyt kärsinyt raastavista sydänsuruista monta kuukautta. Käynyt terapiassa, kokeillut lääkkeitä, mutta kukaan ei ole vielä keksinyt lääkettä tähän tilaan. Joka päivä tuntuu, että nyt en enää kestä, mutta jotenkin olen saanut itseni pidettyä kasassa, vaikka sisältä olenkin täysin sirpaleina.
Toivon todellakin, että löydät ulospääsyn tilanteesta. Minä en ole omaani löytänyt vielä, mutta ehkä senkin aika vielä koittaa.
Ja tässäkään ei ole kysymyksessä mikään teini-ikäisten sydänsuru (yhtään niitäkään väheksymättä), vaan olen ihan onnettomasti rakastunut aikuinen nainen.
Haluan kovasti kiittää vastauksesta!
Onpa ihanan tuntuista, kun ei tarvitse olla ainoa! Tietysti silti toivon, että sinä ja kaikki muutkin saisivat kenet toivoo. Valitettavasti se tuntuukin ainoalta oikealta parannuskeinolta. Tuntuu typerältä mennä johonkin terapiaan peittelemään varsinaista ongelmaa, eli korvaamaan ikävöimänsä ihmistä jollain selityksillä ja kenties lääkkeillä. Varsinkin kun suunnaton ikävä voisi muuttua kertaheitolla yhtä suunnattomaksi onnen tunteeksi. Ehkä se siinä niin masentaakin, kun luulee ainakin tietävänsä millaiselta tunteelta jää paitsi.
Monesti olen ajatellut, että pettyisikö sitä sitten lopulta. Huomaisiko sitä ettei se niin hienoa ja ikuista ollutkaan. Tällöin olisi varmasti helpompi parantua mahdollisesta seuraavasta kerrasta, kun ei olisi niin suuria odotuksia. Eli voiko sydänsurun tuska olla niin suuri siksi, ettei ole vielä tullut koettua tarpeeksi? Tämä nyt oli tällaista spekulaatiota.
Hassua silti, kun niin hieno asia kuin toisesta ihmisestä välittäminen ja tykkääminen pitääkin kokea pahana asiana.
Kuukausia minäkin olen kärsinyt. Ja ehtinyt miettiä kaikenlaista. Yrittänyt sovittaa asiaa läheisriippuvuudenkin piikkiin. Ei se siltäkään tunnu. Pärjäisin vallan mainiosti erakkonakin pitkiä aikoja, kunhan tietäisi vain saavansa olla sen ihmisen oma. Ja vaikka olisikin riippuvainen rakkaastaan, niin pitä pahaa siinä olisi jos molemmat nauttisi toisistaan yhtä paljon.
Eilen keksin muuten, että ehkä elämä toimii vähän kuin evoluution tavoin. Eli kun kuluu tarpeeksi aikaa sopivissa olosuhteissa, niin lopulta sen syntyminen mitä toivoo mahdollistuu. Eli kun mielellä on kokoajan haku päällä, niin ehkä törmäämme lopulta ihmiseen, jonka kansa voi syntyä molemminpuolinen rakkaus. Tällaisessa tilassa odottaminen tuntuu vain niin sietämättömältä. Onhan päivänselvää sekin, että kun se tapahtuu, niin näille ongelmille ei voi muuta kuin nauraa. Olisipa yhtä viisas koko ajan.
Olisi myös mukava kuulla miten siellä terapiassa suhtaudutaan sydänsuruihin. Otetaanko sellaista edes vakavasti? Vai onko se ihan tavallinen syy hakea helpotusta ulkopuoliseslta? Tuntuu kuin olisi aivan yksin tällaisen ongelman kanssa, sillä mielestäni harvoin kukaan kehtaa puhua omista sydänsuruista. Onneksi on nämä keskustelupalstat, joissa voi anonyymisti avautua oikeille hienoille ihmisille!
Hei taas
Eipä siellä terapiassa mitään sydänsurulääkettä saa. Tietysti on aina helpompi puhua terapeutille, joka on vähän vieraampi kuin ihmiset lähellä. Minulla ei muutenkaan ole oikein ollut ketään, kenelle puhuisin näistä asioista. Olet täysin oikeassa tuosta, että toista ihmistä ei korvata selityksillä tai lääkkeillä.
Pelkään, että onko tästä läheisyydenkaipuusta ja rakkaudentunteesta tullut minulle jo pakkomielle. Toivottavasti ei kuitenkaan.
Mutta toivotan sinulle hyvää jatkoa, toivottavasti asiat selkiintyvät. Jos haluat kysyä vielä jotain, mailini on [email protected].
Koitetaanhan pärjäillä.