Mulla on tyhjä olo,en tiedä miksi olen täällä.Mulla ois paljonkin syitä lähteä täältä ja luulenpa että suurin osa mun sijassa ois jo tappanu itsensä.Tuntuu etten sopeudu mihinkään,enkä voi ikinä olla niin kuin muut.Pelkään vieraita ihmisiä,ahdistaa olla väkijoukossa ja aina tuntuu että mulle nauretaan.Tuntuu ettei mulla ole oikeutta olla.Nää tunteet pyörii koko ajan mun sisällä,olen turhautunut kaikkeen.Ehkä joku suhde vois tuoda hetkellistä piristystä tähän kaikkeen,mutta ei sekään mun ongelmia pois veisi.En kestä,jos kaverini löytää vaikka baarista jonkun,se vielä lisää tunnetta etten kelpaa kenellekään.Olen inhottava kun en tunne iloa kaverini puolesta.Toisten onni vain tuntuu lisäävän omaa onnettomuutta.En jaksa miettiä tulevaisuutta,ajelehdin vain paikasta toiseen ilman tavoitteita tai suunnitelmia.En tiedä mitä haluan,kun en tiedä edes haluanko olla täällä.Pari kertaa aiemmin olen vakavasti miettinyt itsemurhaa ja olen kuvitellut olleeni vahva kun en ole sitä tehnyt vaan "selvinnyt".Niinpä niin,sitähän tää mun koko elämä on.En tiedä jaksanko enää olla vahva.Ei elämän ole tarkoituskaan olla helppoa mutta ei varmasti näin vaikeaakaan.Viime aikoina on tullut kännissä sellainen olo että teen sen.Kerran muistan että tiesin hyppääväni parvekkelta,mutta mua estettiin.Viimeks tänä viikonloppuna aioin päättää kaiken,mutta taas puuttui kohtalo peliin.Varmasti muillakin saattaa tulla itsetuhoisia ajatuksia kännissä,mutta mulla kyse ei ole mistään huomionhausta vaan yksinkertaisesti siitä että mulla on enemmän syitä lähteä kuin jäädä ja alkoholi vahvistaa sitä perustunnetta mikä mulla aina on.Ehkä mä oon aina jaksanu toivoa,mutta kuinka kauan sitäkään jaksaa kun sitä on jatkunut jo vuosikaudet.En usko että kukaan voisi mua auttaa,mutta ehkä pitäis käydä taas vaihteeks psykiatrilla että sais jotain tunteet turruttavia pillereitä.Helpompi sekin ois kun tää jatkuva pohtiminen.Ja onhan se aina parempi puhua kun esittää vaan iloista ja pitää kaikki sisällään.Siks kai mä tännekin kirjotan.Mutta silti,en usko että mikään auttaa pysyvästi.
Turha elämä
empty
6482
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tiedän tunteen. Mäkin pelkään ihmisiä, tuntuu että kaikki nauraa, en tunne itseäni normaaliksi.. En osaa sanoa muuta kuin että hae apua. Toivottavasti se auttaa.. Jaksamista.
Itse olen nuorena hillittömän ujo ja koin edelläkuvattuja tuntemuksia. Vasta yli kolmekymppisenä aloin iloita elämästä enkä enää kieriskellyt tarpeettomuuden tunnoissa. Syy tähän: sain lapseni jotka ovat minulle elämäni ilo. Olen pikkuhiljaa huomannut että voin olla tarpeellinen monelle muullekin ihmiselle. Joka päivä tapaa jonkun lähimmäisen, jonka elämään voi lähettää hiukan aurinkoa vaikka hymyn ja jonkun jokapäiväisen ystävällisen sanan muodossa.
Eikä siihen tarvitse olla mitenkään sosiaalisesti lahjakas ihminen, pohjimmiltani ujo olen edelleen. Erona vain, etten enää pingota, koska olen ajatellut ettei kömpelyyteni haittaa. Tärkeämpää on, että otan toisen ihmisen huomioon ja pyrin kohtaamaan hänet ihan oikeasti. Etten vain hosu sen oman olemiseni kanssa ja yritä olla mahdollisimman fiksu, vaan pyrin olemaan toiselle läsnä, kuuntelemaan ja huomioimaan hänen tunnetilansa. Ydinajatus tässä on sama millä kaikki hyvät ihmissuhteet rakentuvat: irti itsekkyyden suosta ja oman navan kaivelusta!
Maailmassa on legioonittain ihmisiä jotka tarvitsevat toisiaan. Aloittaa voi vaikka seinänaapurista, koulukaverista tai jostain yksinäisestä vanhuksesta.
Myös monissa vapaaehtoisjärjestöissä kaivataan kipeästi toimijoita ja niissä tutustuu mitä erilaisimpiin ihmisiin. Itseäni harmittaa, etten nuorena älynnyt mennä vaikkapa tuollaiseen mukaan sen sijaan, että yksinäisenä maaltamuuttajana kökötin illat kämpillä tai notkuin liikaakin kapakoissa.
Olet ilmeisesti käynyt psykiatrilla aiemmin. Kiinnostaisi tietää oletko saanut sieltä apua ongelmiisi ja jos niin minkälaista, mistä koet saavasi apua?
Olen käynyt kyllä parillakin eri psykiatrilla aikisemmin. Jotenkin vain en ole saanut heistä minkäänlaista apua,he ovat ehkä olleet vääriä ihmisiä,en ole heille puhunut kaikkea mitä ois pitäny. Varsinkin viimesestä on tosi huonot muistot, hän kyseli jotain täysin turhanpäivästä, aika meni jonkun kouluarvosanojen selvittelyyn kun mulla ois ollu niin paljon muutakin puhuttavaa. Tosin hänelle mun ei edes tehny mieli puhua, tuli sellanen olo ettei hän ymmärrä mua ollenkaan ja melkeen hävetti istua siinä häntä vaivaamassa. Siinä tilanteessa kun menee sinne,usein jotenkin kuitenkin jännittää,pää on ihan tyhjä ja alkaa itsekin miettimään et oliko mulla nyt mitään ongelmaa.Sitä kans pelkää että se psykiatri ei ymmärrä ollenkaan ja pistää ongelmat jonkun "tavallisen" masennuksen piikkiin,jota kaikilla joskus on.Pelkään etten osaa ilmasta itseäni tarpeeks hyvin.Kun voiskin vaan jotenkin nauhottaa kaikki ajatukset niin toinen sais selkeän kuvan siitä,millanen olo mulla oikeesti on.Mulla on sellanen olo että mun täytys saada puhua kaikki,sillä on niin paljon asioita..Usein vaan on loppunu kesken motivaatio noiden psykiatrien kanssa, ja kun on saanu ne lääkkeet niin kuvittelee et tällähän tää on jo hoidettu. Mut tiedän että se ei ole niin. Olen nyt tällä viikolla menossa psykiatrille, toivon et hänellä ei ois mitään asennetta mua kohtaan niinkuin edellisellä, vaan voisin puhua kaiken..
Se on varmasti paljon kiinni myös siitä psykiatrista
tunteeko keskustelusta saavansa apua. Joillekin on mukavampi puhua. Toisten kanssa ei sitten tahdo päästä itse asiaan. Mulla tulee usein keskustelussa tunne, että ei tästä ole mitään hyötyä, että en voi puhumalla kuitenkaan selittää sitä oloa mikä mulla on. Mutta luulisin, että siitä on aina jotakin hyötyä vaikka puhuisi ilmoista. Kiitos vastauksestasi. Olen itse hieman samankaltaisessa tilanteessa ja kiinnostaa kuulla muidenkin kokemuksia. Onnea sulle jatkossa!
Hmm. Tutulta kuulostaa. Aivan kuin minun tarinani. Vielä kaksi vuotta sitten kerroin elämästäni juuri tuohon tyyliin.
Olen kasvanut perheessä, jossa toisella vanhemmista oli alkoholiongelma. Perheemme elämä oli yhtä helvettiä. Se on jättänyt jälkensä minuun, niinpä aikuisena tunsin itseni todella huonoksi. Tyhjyyden tunne valtasi vähän väliä mieleni. En löytänyt syytä elää. Hoin koko ajan itselleni ettei minusta ole eläjäksi yms. Vertailin itseäni muihin, en luottanut tekemääni, jännitin sosiaalisia tilanteita, ja pelkäsin mitä muut minusta ajattelevat. Itsetuntoni oli nollissa, en luottanut ihmisiin.
Sinun ei tarvitse jaksaa olla vahva, saat olla heikko. Käypäs tällaisessa nettiosoitteessa tutustumassa: www.aal-fin.org. Lue sieltä ainakin 20 kysymystä ja ongelmalista. Samalta sivustolta löydät tietoa myös vertaisryhmistä, joissa voi näitä asioita käsitellä ja löytää elämän ilo.
Sinun elämäsi ei ole turhaa, se on yhtä arvokas kuin kenen tahansa.