haluaisin lapsen... ja poikaystävänikin haluaisi lapsen. hän on sen itse sanonut. tulevaisuus olisi turvattu, molemmat vanhemmat... itse olisin valmis työhön mutta opiskelukin kiinnostaisi. olisin valmis äidiksi ja poikaystäväni olisi valmis isäksi.. ainut ongelma on ympäristö. siis, minä olen 19 ja poikaystäväni on 25-vuotias. olemme keskustelleet monesti tästä, eikä kyse ole mistään "voi kun haluan vauvan kun ne on niin söpöjä". tiedän sen vastuun mitä vauva tuo! pelottaa vain mitä muut ajattelee...
monta kertaa on tehnyt mieli jättää yksi pilleri ottamatta, mutta en ole kuitenkaan niin tehnyt. olen aina tullut katumapäälle jne...
silti, kokoajan mielessä pyörii vauvat ja niiden hoito... auttakaa, mitä teen. se on totta että lapsi tulee kun on tullakseen ja monet sanoo että odottakaa vielä muutama vuosi. mutta, entä jos en enää pystykään saamaan lapsia vanhempana? minulla on ollut muutaman kerran tulehdus kohdussa, johtuen stressistä ja pelkään sen vaikuttavan hedelmällisyyteen... joten?
monta kertaa on tehnyt mieli jättää yksi pilleri ottamatta, mutta en ole kuitenkaan niin tehnyt. olen aina tullut katumapäälle jne...
silti, kokoajan mielessä pyörii vauvat ja niiden hoito... auttakaa, mitä teen. se on totta että lapsi tulee kun on tullakseen ja monet sanoo että odottakaa vielä muutama vuosi. mutta, entä jos en enää pystykään saamaan lapsia vanhempana? minulla on ollut muutaman kerran tulehdus kohdussa, johtuen stressistä ja pelkään sen vaikuttavan hedelmällisyyteen... joten?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei!
Oikeastaan äityys ei lähde siitä, mitä mieltä muut ovat, vaan siitä, että tiedät (valehtelematta itsellesi) olevasi/tulevasi hyväksi äidiksi.
Kun itse olin 19-vuotias, odotin jo toista lastani. Tällä hetkellä puolitoista vuotta vanha epeli.
Nurinkurista oli suhtautuminen äityyteeni, sillä silloin sain pahimmat kritiikit, en ollessani 14-vuotias ja raskaana. Vaan yhdeksäntoista vanhana, 4-vuotiaan äitinä.
Pilasin kuulema elämäni ja tein suuren virheen.
Virheeni on minulle hyvin rakas, enkä koe tehneeni väärin itseäni tai muita kohtaan.
Äityys lähtee rakkaudesta, joka kestää hermojaraastavat hetket, jossa pinnavenyy aivan uskomattomiin mittoihin, jossa rättiväsyneenä hoidetaan ja rakastetaan, omistetaan itsensä lapselle, ehdoitta.
Kuulostaa hullulta, mutta niin se oikeastaan menee. Kun lapsi syntyy on tehtäväsi olla häntä varten, itsenäisyyteesi rajoittuu periaatteessa lapseen. Joutuu tekemään kompromisseja, lapsen hyväksi, unohtamaan itsensä suurimmaksi osaksi aikaa.
Toisille ihmisille tämän on todella vaikeaa, menettää oma vapaus, se että elämään tulle tekiä joka rajoittaa, mutta tuo kuitenkin uusia perspektiivejä, sisältöä elämään.
Kukaan muu, kuin äiti ja isä itse eivät tiedä ovatko valmiita vanhemmuuteen. Eriasia on tietenkin voiko olla rehellinen itselleen.
Itselläni on kokemusta äityydestä lapsena ja sitten vähän vanhempana. Ne ovat olleet erinlaisia. Ensimmäistä kohtaan olin ylisuojeleva todella pitkään. Pelkäsin jatkuvasti, että lapseni satuttaa itsensä ja olin suojelemassa kokoajan. Havahduin, kun pienoiseni ei keinussa uskaltanut olla.
Nuorimman kanssa taas olen ollut "vapaampi", mutta se taas on tuonnut omanlaisia ongelmia eteen. En osaa sanoa kummassa äityydessä olen ollut parempi, tai olen. Molemmissa on tullut tehtyä virheitä/mokia, tosin erinlaisia.
Omistautuneempi olin vanhemman kohdalla, koska isä ei osallistunut hoitoon ollenkaan, edes ollessani todella kipeä. Se jotenkin johti siihen, että yritin rakastaa isänkin edestä(?)
Nuorimman kohdalla en ole ollut niin omistautunut, koska hänen isä osallistuu hoitoon yhtälailla kuin minä, ilman pyyntöjä...oikeastaan isä pyytää välillä, että saisi viettää sitä "laatuaikaa" lapsensa kanssa, ilman että pyörin jaloissa.
Voin sanoa, että olen nähnyt kaikenlaisia äitejä...osaksi siksi että asuin ensikodissa vanhimman synnyttyä ja siellä ikähaarukka oli 15-40-vuotta. Nuoret olivat tarkkailussa ja vanhimmilla oli joitain ongelmia äityydensä kanssa. Osa heistä eivät olleet kypsiä äideiksi. Eräskin äiti uhkasi useasti lastansa, että kuristaa tämän tai heittää seinään ja hänen äityyttään tuettiin todella pitkään. Oli n.27-vuotias. Yksi äiti oli yhden yön lapsensa kanssa pois ja hänen lapsensa meinattiin huostaanottaa, koska oli entinen alkoholisti, mutta ei enään kuitenkaan. Oli 30-vuotias. Yksi äiti pelkäsi asua yksin lapsensa kanssa, ei oikein osannut hoitaa kotia ja lasta samaan aikaan, oikein herttainen ja ihana äiti, 45-vuotias.
Ja yksi nuori perhe pahoinpiteli lapsensa kuoliaaksi, äiti oli saman ikäinen kuin minä.
Joten ei se ole iästä kiinni, vaan kypsyydestä ja tasapainoisuudesta.
Joten jos olet valmis, niin onnea äityydellesi!
... tulin raskaaksi kun olin 19. Minulla oli ammatin lukeminen kesken, mutta vauvakuume oli todella kova. Sitten kun vielä poikaystäväkin alkoi innostua vauva-asiasta, niin eikun menoksi vaan! Kolmen kuukauden yrityksen jälkeen testi näytti plussaa. Nyt neiti on 3-v. ja minulla opinnot suoritettu kunnialla loppuun. Jos tunnette olevanne valmiita vanhemmiksi ja kantamaan vastuun toisesta ihmisestä niin mikä estää...? Onnea mahdolliselle yritykselle :)