Työuuvuin.
Lähdin vuoden ajaksi omalle lomalle työstä. En osannut muutakaan tilanteessa.
Voimaannuttuani aloin purkamaan tilannetta (puhumalla, itseapukirjat/peilaamalla niitä tilanteeseeni, armon antamisella itselle, hyväksymisellä, annoin itselleni aikaa, itkin, hain luonnosta voimaa...).
Kirjoitin paperille kuormittavat tekijät. Mietin mitä voin asioille tehdä ja teinkin.
Oli paljon huomioitavia/muutettavia/kuormittavia asioita liittyen itseeni ja työoloihin. Pysähtymisen myötä vasta huomasin asioita.
Osaan pystyin vaikuttamaan. Työoloissa en kaikkeen. Punnitsin asiat.
Lopulta irtisanouduin.
Koen työuupumuksen helpottaneen.
Edelleen olen surrut työssä tapahtuneita kuolemia. Miten sen sanoisin.
Mietin surua, pyörittelen edelleen asioita mielessäni, itken...
Yhtäkkiä havahduin eilen lukiessani ammatillinen surutyö artikkelin. Nyt vasta sen olen ymmärtänyt. Minulla taitaa olla ns se päällä kokoajan.
Sekin olinko ammatillinen kun en osannut käsitellä surua? Mietin sitäkin...
Olisin tarvinnut aikoinani työnohjausta ja debriefingiä.
En osannut aikoinani sitä työterveydessä pyytää, kun kävin puhumassa hoitajalle. Ilmaisin kyllä kuormittavat tekijät mutten osannut pyytää oikeaa apua suruuni.
Olen helpottunut löydettyäni artikkelin.
Nyt mietin millaiseen kuntoutukseen voisin hakea/mistä saisin avun.
Onko joku ollut samanlaisessa tilanteessa?
Lähinnä ajattelin ryhmä/vertaistukea.
Työterveyden kautta en voi enää hakea.
Kiitos, jos joku osaisi neuvoa.
Lähdin vuoden ajaksi omalle lomalle työstä. En osannut muutakaan tilanteessa.
Voimaannuttuani aloin purkamaan tilannetta (puhumalla, itseapukirjat/peilaamalla niitä tilanteeseeni, armon antamisella itselle, hyväksymisellä, annoin itselleni aikaa, itkin, hain luonnosta voimaa...).
Kirjoitin paperille kuormittavat tekijät. Mietin mitä voin asioille tehdä ja teinkin.
Oli paljon huomioitavia/muutettavia/kuormittavia asioita liittyen itseeni ja työoloihin. Pysähtymisen myötä vasta huomasin asioita.
Osaan pystyin vaikuttamaan. Työoloissa en kaikkeen. Punnitsin asiat.
Lopulta irtisanouduin.
Koen työuupumuksen helpottaneen.
Edelleen olen surrut työssä tapahtuneita kuolemia. Miten sen sanoisin.
Mietin surua, pyörittelen edelleen asioita mielessäni, itken...
Yhtäkkiä havahduin eilen lukiessani ammatillinen surutyö artikkelin. Nyt vasta sen olen ymmärtänyt. Minulla taitaa olla ns se päällä kokoajan.
Sekin olinko ammatillinen kun en osannut käsitellä surua? Mietin sitäkin...
Olisin tarvinnut aikoinani työnohjausta ja debriefingiä.
En osannut aikoinani sitä työterveydessä pyytää, kun kävin puhumassa hoitajalle. Ilmaisin kyllä kuormittavat tekijät mutten osannut pyytää oikeaa apua suruuni.
Olen helpottunut löydettyäni artikkelin.
Nyt mietin millaiseen kuntoutukseen voisin hakea/mistä saisin avun.
Onko joku ollut samanlaisessa tilanteessa?
Lähinnä ajattelin ryhmä/vertaistukea.
Työterveyden kautta en voi enää hakea.
Kiitos, jos joku osaisi neuvoa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Pitäisikö mennä vaikka lääkäriin?
Terveyskeskuslääkärille ja siellä asian esittäminen, saisit lähetteen erikoislääkärille tai tilaa psykologille suoraa tk:sta. Mielenterveystoimistoon yhteydenotto.
Tosiaan tk:n kautta saat lääkäriltä apua. Tärkeintä on oma työ: olet sitä jo aloittanut, itseopiskellut kirjallisuutta. Olen itse saanut avun paniikkihäiriöön itseopiskelun kautta. Kävin myös lääkärillä ja hän määräsi jotain rauhottavia, mutta en vaan halunnut niitä käyttää vaan etsin vaihtoehtoja, lueskelin kaikenlaista omahoitoon liittyvää ja henkistä kirjallisuutta ja pääsin pahimmasta paniikkihäiriötilanteista eroon. Edelleen on tiettyjä tilanteita joissa pelkään paniikin puskevan läpi. Tämä on kamppailukohteeni, joka estää elämästä täyttä elämää ja olen sen päättänyt selättää nyt keväällä.
Kuten kaikki tietää: paniikkikohtaukseen ei kuole! Ei anneta siis sen määrätä elämää. Voi myös laittaa taskuun lapun, jossa lukee, että kärsin paniikkihäiriöstä.