Suunnaton ahdistus töistä

Heippa,

Hyvä että kirjoitit tänne, vaikka täällä vastaakin usein monenlaiset ihmiset ja vastaukset ovat välillä mitä ovat.

Ovatko ajatukset itsesi vahingoittamisesta uusia vai onko niitä ilmennyt aikaisemmin elämässäsi? Aina kun kirjoittaja mainitsee asian edes ajatuksena kertoo se kyllä jostain. Ymmärrän sosiaalista ahdistusta hyvin, sillä olen kärsinyt siitä itse koko elämäni. Jokainen työpäivä yms on myös kohdallani tuskaa, koen myös syvää huonouden tunnetta ja häpeää sosiaalisissa tilanteissa, ja olen usein ahdistunut.

Pohdit lääkityksen aloittamista. Lääkkeet eivät toimi kaikille, mutta sosiaalisissa peloissa yleiset masennuslääkket, kuten ns. SSRI-lääkkeistä essitalopraami tai paroksetiini, ovat usein tehokkaita. Tämä ei ole mitään lääketehtaiden puhetta, vaan voin sanoa usean tuntemani henkilön kohdalla, että pelot ja ahdistus ovat selvästi helpottaneet. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään ihmelääkettä, joka parantaisi kaiken. Ensimmäiset pari kuukautta voi mennä ennen kuin huomaa vaikutuksen. Se tulee pikku hiljaa, vähitellen. Aikoinaan kuin aloitin 17v paroksetiinin, elämäni parani selvästi, vaikkei se asioita ns ratkaissut. Lääke voi kuitenkin toimia hyvänä tukikeppinä, jolla päästä vaikeasta tilanteesta eteenpäin. Masennuslääkkeillä on kuitenkin haittavaikutuksia, kuten seksuaalisen halukkuuden väheneminen (myös laukeamisvaikeuksia), mutta koen ne pienempänä pahana kuin totaalinen lamaantuminen pelkojen takia. Lääkkeisiin liittyy etenkin nuorien kohdalla kohonnut itsemurhariski, joten sinun kannattaa huomioida se.

Kerroit tyttöystäväsi pitävän sinua vahvana miehenä. Ei ole heikkoutta kertoa sosiaalisista peloista läheisilleen, mutta ymmärrän kyllä että jos etenkin kyseessä on tuore suhde, niin kynnys voi olla korkeampi. Itse olen kokenut asioista kertomisen kaksipiippuisena juttuna. Fakta on se, ettei kaikki ihmiset ymmärrä tai osaa asettua peloista tai ahdistuksesta kärsivän saappaisiin. Kuitenkin kaikkein parhaimmat ystävät, mutta myös läheiset luultavasti ymmärtävät. Itsetunnon kannalta on tärkeää olla avoin, mutta kuitenkin pitää asiat ns. omana tietonaan.

Toivon että tästä viestistä oli jotain hyötyä sinulle.

T. Seppo

Kannattaa kokeilla myös lääkitystä. Kokeilla voi aina.

Kiitos vastauksista!

Tänään en tosiaan mennyt töihin vaan hain muutaman päivän sairaslomaa. Lääkärillekin varasin ajan ensi viikolle jotta voin keskustella hänen kanssaan mahdollisesta lääkityksen aloittamisesta.

Minulla on aiemminkin ollut mielessä itsetuhoisia ajatuksia, jotenkin ne nyt taas ahdistuksen ja tietämättömyyden keskellä palaavat ajatuksiini. Rupesin miettimään, onko tämä ala minulle sopiva? Tulin siihen johtopäätökseen että tämänkaltaista työtä haluan kyllä tehdä mutta tällä hetkellä omat resurssini eivät siihen vain riitä. Tiedän pystyväni parempaan ja ymmärrän että ei tällainen ahdistus sosiaalisista tilanteista ole normaalia, kauan elin siinä uskossa että se on osa minun luonnettani.

Asioista on vaikea nauttia ja on hankala löytää onnellisuutta elämästä kun ajatukset pyörivät vain oman itseni ympärillä ja asioissa/virheissä joita olen joskus tehnyt. Ajattelen jo tulevaa työpäivää katastrofina: näen ajatuksissani kuinka epäonnistun ja mitä muut työntekijät minusta ajattelevat, kuinka en suoriudu sillä tavalla kuin minulta odotetaan, kuinka epävarmuuteni loistaa ja muut nauravat kömpelyydelleni. Pitäisi yrittää olla ajattelematta noita asioita liikaa, mutta se on kyllä vahvasti opittu malli vuosien saatossa.

Mulle tuli hemmetinmionen paniikkiahdistus myyntihommista. Työpainetta vähennettiin, lisäsin liikuntaa ja käytin venlafaxia 7 kk. Nyt 2 vuoden jälkeen oon lähes oireeton. Otan muutenkin rennommin nykyään.


Kuuntele biisi 'muutkin mokaa' hanhiniemi. Ei tää niin vakavaa ole.

Nuo ajatuksesi kuulostavat siltä, että olet masentunut. Älä pidä lääkkeen aloitukselle liian korkeaa kynnystä. Kun paranet, ajattelet taas niin kuin ennenkin. Älä anna vaivasi pitkittyä, paranet nopeammin. Naisena voin sanoa, että tunteista puhuminen ei todellakaan ole heikkouden osoitus, päinvastoin. Voimia!!

Oon 35v-mies ja hoitanut työ-ahdistukset vaihtamalla työpaikkaa ja ryyppäämällä.

”Aivot ottavat sen kohteen muodon, johon mieli asettuu. Jos asetat mielesi säännöllisesti huoliin, itsekritiikkiin ja vihaan, aivosi muovautuvat vähitellen niiden mukaisiksi. Aivot kehittävät hermosolurakenteita ja toimintoja, jotka lisäävät ahdistusta, heikentävät itsetuntoa ja synnyttävät hankalia reaktioita muita ihmisiä kohtaan. Jos toisaalta mielesi säännöllisesti huomaa, että sinulla on kaikki hyvin, mitä hyvää sinussa on ja oppii hellittämään (päästämään irti jumeista), aivosi omaksuvat hiljalleen tyynen voiman, itseluottamuksen ja sisäisen rauhan muodon. Aivojesi muuttumista et voi pysäyttää. Kysymys on vain siitä, millaiseksi haluat aivojasi ja hyvinvointiasi muokata.” 

http://www.eloni.fi/tietoa_terveydesta/mindfulness_mielen_ja_kehon_rauhoittajana

Reilu viiskymppinen torso täällä kirjoittelee...On se vaan kumma, ettei EMU puskurit riitä normi kuvioihin. Töitä riittää omiksi tarpeiksi. Ei ole hinkua tehdä enempää töitä. Muutakin elämää on ja paljon mielenkiintoisempaa.

Töistä ahdistuu vain se, joka ei ole koskaan tehnyt työtä. Tosihan se on, jos saldo on negatiivinen on mielikin negatiivinen.

Kaikilla ei asiat vaan ole yhtä huonosti, kuin aloittajalla. Toki suurella osalla on huonosti, mutta ei kaikilla.

On niitäkin töitä esim.paineistettu myyntityö, jossa raporttia raportin perään tarvii antaa, eikä mikään riitä. Siinä poltetaan ihminen helposti loppuun. Fyysisissä hommissa harvoin käy näin.

Oletko ajatellut että jakamalla noita ahdistuksen ja tarvitsevuuden tunteita jonkun ammattilaisen kanssa, voisit kasvaa hyväksymään itsesi kokonaisempana ihmisenä, myös heikkona. Myös parisuhteesi voisi tästä hyötyä, jos kumppanisi voisi välillä tukea sinua, eikä aina tarvitsisi esittää vahvaa. Aidot läheisyyden ja rakkaudentunteet voisivat syventyä. Vertaistuki, psykoterapiat ja lääkkeet tarvittaessa auttavat.

Aloittaja ei selvästikään ole työssä, joka olisi hänelle se omin. Mikä viesti se on, että kerromme,että jollain lääkityksellä hän ns. pärjää paremmin? Kaikki me toimittaisiin vikkelämmin, jos vedettäisiin jotain kiellettyä. Ehkä ei edes ujostuttaisi.

No - tiedän realiteetit. Selvittävä on, kun on vaihtoehdot vähissä. Mutta kyllä se syö ihmistä mennä päivä toisensa jälkeen tekemään juttua, joka ahdistaa ja riepoo. Ei sellaista kaiken kattavaa roolia voi vetää niskaansa, vaikka välillä niin ehkä kuvittelisikin.

Mun diagnoosi on, että yhteiskunta on sairas. Me ollaan kaikki apinoita jossain kokeessa.

Oikeessa oot. Toiset tekee hullun lailla töitä ja toiset ei tee mitään ja lähes kaikkia ahdistaa tää meininki. Eikö vois ottaa vähän iisimmin ja jakaa työtä, niille jotka haluaa työtä tehdä. Tosiasia on myös, et kukaan ei vie täältä mitään mennessään.