Onkohan ketään muuta joka kärsii samasta ongelmasta tai oisko mitään vinkkejä seuraavaan..
Olen 28-vuotias tyttö (nainen) ja musta tuntuu etten koskaan halua lapsia. En tähän päivään mennessä ole kokenut vauvakuumetta, tai ajatellut lapsia jotenkin ihanina tms. vaan lapset ovat aina enemmänkin ärsyttäneet tai inhottaneet, ja olenkin tehnyt melko varman päätöksen elää lapseton elämä. No, tähän ikään kun on päässyt niin tottakai kaikki ystäväpiirissä ovat alkaneet lisääntyä. Parhaat kaverini onneksi eivät vielä ole alkaneet lapsia pukkaamaan mutta lähipiirissä kersoja riittää. Eilen illalla avomieheni paras kaveri soitti onnessaan että he ovat saaneet pojan ja sen sijaan että mieleeni olisi tullut sanat "onneksi olkoon!" koin inhon ja pakokauhun puistatuksia. Mitä jos tämä laukaisee avomiehessänikin halun saada lapsia? Mitä jos yhtäkkiä kaikista kavereistani tulee ÄITEJÄ eikä heitä saa enää lähtemään lasilliselle viiniä tai rokkikeikalle keskellä viikkoa.
Lapset ahdistavat minua suunnattomasti, ja kun jonain päivänä parhaat ystävänikin alkavat lisäänytä niin pitääkö minun lähteä johonkin K-18 teinihelvettiin etsimään uusia ystäviä jotka eivät vielä hetkeen lisäänny? Vai olisiko jokin keino löytää edes jotenkuten normaali ajattelutapa lapsia kohtaan?
Olen 28-vuotias tyttö (nainen) ja musta tuntuu etten koskaan halua lapsia. En tähän päivään mennessä ole kokenut vauvakuumetta, tai ajatellut lapsia jotenkin ihanina tms. vaan lapset ovat aina enemmänkin ärsyttäneet tai inhottaneet, ja olenkin tehnyt melko varman päätöksen elää lapseton elämä. No, tähän ikään kun on päässyt niin tottakai kaikki ystäväpiirissä ovat alkaneet lisääntyä. Parhaat kaverini onneksi eivät vielä ole alkaneet lapsia pukkaamaan mutta lähipiirissä kersoja riittää. Eilen illalla avomieheni paras kaveri soitti onnessaan että he ovat saaneet pojan ja sen sijaan että mieleeni olisi tullut sanat "onneksi olkoon!" koin inhon ja pakokauhun puistatuksia. Mitä jos tämä laukaisee avomiehessänikin halun saada lapsia? Mitä jos yhtäkkiä kaikista kavereistani tulee ÄITEJÄ eikä heitä saa enää lähtemään lasilliselle viiniä tai rokkikeikalle keskellä viikkoa.
Lapset ahdistavat minua suunnattomasti, ja kun jonain päivänä parhaat ystävänikin alkavat lisäänytä niin pitääkö minun lähteä johonkin K-18 teinihelvettiin etsimään uusia ystäviä jotka eivät vielä hetkeen lisäänny? Vai olisiko jokin keino löytää edes jotenkuten normaali ajattelutapa lapsia kohtaan?
Vastaukset 9
Vanhimmat
itse olen vähän sinua nuorempi nainen, 25-vuotias, ja aika lailla samoilla linjoilla kanssasi. en voi sanoa pitäväni lapsista, suurinta osaa pidän lähinnä rasittavina, tosin ihan pari poikkeusta on lapsista, joiden seurassa en ole mennyt täysin lukkoon. olen erään ystäväni lapsen kummi ja nyt ensimmäistä kertaa elämässäni yritän luoda jotain kontaktia lapseen, eikä se todellakaan tule luonnostaan. varmaan tottumiskysymys on tämäkin asia osaltaan. jos ei oikeastaan koskaan aikuisiällä ole ollut tekemisissä lasten kanssa, niin voihan se tuntua tosi oudolta jo siksi. olen tullut itse siihen tulokseen, ettei lapsia ole pakko hankkia. itse asiassa olen sitä mieltä, että vain harva meistä on kykenevä hyväksi vanhemmaksi. siksikään en siihen kovin kevyesti ryhtyisi. yhteiskunnan paine on kova, on outoa olla haluamatta lapsia. se vain on kestettävä, ja uskonkin että moni hankkii lapsia vain heikkouttaan, kaikki vanhemmat eivät tosiaan rakasta ja kunnioita lapsiaan silä tavalla kuin minä haluaisin tehdä, jos joskus äidiksi tulen. on todella surullista, jos kaverit lopettaa muun elämisen perheen perustamisen myötä... itse olen sitä mieltä, että äitinäkin voi elää täyttä sosiaalista elämää, jos niin haluaa. en luopuisi ulkona käymisestä mistään hinnasta. monilla se vaan ei mene niin, ja minusta se on äitiydessä se kamalin juttu, kun kadottaa oman itsensä. esimerkkejä riittää lähipiirissä. pidä vain kiinni omista mielipiteistä, en usko että tulet onnelliseksi äitinä, jos tunnet näin. mieltänsä saa muuttaa, voihan olla että joskus asiat tuntuu eriltä. tai sitten ei, sekin on ihan ookoo.
Mulla on yks kaveri joka on tosi jalat maassa lastensa kanssa. Siis tottakai kun hänelläkin on jo 2 lasta niin ei hän voi joka kerta lähteä ulos kun me muut tytöt ollaan menossa, mutta kyllä hän lähtee aina jos sovitaan päivät etukäteen ym. Hänen suustaan olen kuullut kuolemattomat sanat "Ei perheen tule sopeutua lapsen ehtoihin vaan lapsen tulee sopeutua perheen ehotoihin", mikä lämmitti mieltäni todella. Sillä muutamat kaverit ovat juuri sellaisia etteivät he enää liiku missään, tai jos sattuvat kerran vuodessa lähtemäänkin ulos niin tullaan autolla, juodaan lasi vettä ja lähdetään ennen kymmentä kotiin. Tämä yksi äiti sentään jaksaa pitää minussa toivoa yllä ettei maailma siihen lopu jos ystävät saa lapsia, ja ettei oma elämäkään välttämättä pääty jos sattuisi jostain syystä lapsen saamaan.
Mutta vaikka kuinka koitan järkeillä tätä asiaa saa nuo lapsen syntymä -uutiset minut aina hetkellisesti pois tolaltani. En voi ajatella muuta kuin että taas on yksi ihminen pilalla..
Kerran yritin tarjota yhdelle äiti-ystävistäni käsilaukkua jota en itse käytä ja jonka ajattelin sopivan tälle tytölle loistavasti. Hän katsoi laukkua ja sanoi että ei kiitos, katsos kun ei äitinä voi enää käyttää käsilaukkua, käsilaukkuun ei mahdu vaipat ja tutit ja tuttipullot.. Argh!
yks naikkonen samoilla linjoilla. Kaverit poikii kovasti ympärillä ja mua katellaan, että millonkas se sinä alat.. no, en koskaan.
En ymmärrä miksi ihmisten on niin vaikea ymmärtää, että mä en pidä lapsista ja ne vuosi vuodelta rasittaa ja ällöttää mua enemmän. Silti ne vaan hokee sitä klassista "vielä sä joku päivä sen lapsen haluat". Saa mut melkeen raivon partaalle.
Ikään en ole potenut vauvakuumetta, en ole edes lapsena sietänyt vauvoja. En pysty puhumaan lapselle, ne rääkyy, sairastelee, paskoo housuun ja kusee..aina vaatimassa jotain( vuosi vuodelta vaatimukset materiasta kasvaa)..
Meeppä pukkaan lapsi tähän maailmaan niin kun siitä tulee teini-ikäinen (tai tuskin edes sitä) niin se jo testailee huumeita, ryyppää ja teilaa itsensä ja sanoo viimesiksi sanoikseen: paska äiti.
En vain halua ottaa lasta vastuulleni 18 vuodeksi ja uhrata niin paljon elämästäni siihen ralliin mikä lapsista seuraa. Tää kuulostaa kylmältä ja tunteettomalta, mutta kun tällä asialla pommitetaan ympärillä, alkaa jo väkisinkin hiiltyä. Pahassa pulassa oon siinä vaiheessa kun avomies alkaa tahtoa lapsia.. kun minä en ala niitä tekeen, se varmaan sitten hankkii sellaisen joka tekee. Minkäs teet.
Jep, erittäin tutulta kuulostaa ja samallalailla ajattelen. Ite oon onneks jo niin "vanha" että jengi on jo tottunut mun lapsi-inhoon enkä oikeestaan kuule keneltäkään tota "oota vaan kun ite saat lapsen". Nää pelot ja pakokauhut ja inhot on ihan vaan mun omassa päässä.
Naithan vaan eikä tehthä lapsia.
Minulha on sauna ja kota tunturissa.
Sorry vaan, mutta mulla on jo mies ja tunturissa ei kait hirveesti rokkikeikkoja järjestetä.. Ja mites ne muutamat lapsettomat kaverit sitten, niitä näkis vielä vähemmän jos asuisin tunturissa. :)
Olen jossain vaiheessa pitkän ja hartaan pohdinnan (no jaa) tuloksena tajunnut etten halua omia lapsia. Siis oikeasti monta vuotta mietin, mikä minussa on vikana kun en tule toimeen lasten kanssa. No, ilmoitin ajatuksestani myös avomiehen sukulaisille kun tuli jotain typeriä, ällöttäviä kysymyksiä lasten hankintaan liittyen, johon tietysti tuli FAKTA vastaus "kyllä se mieli muuttuu"..savu nousi korvista.. No, nyt siskoni sai vauvan ja idioottimaiset utelut, taas avomiehen suvun puolelta, että joko on vauvakuume! Loukkaa tommonen paskanjauhanta, kun olen sanonut etten halua lapsia niin pitäisikö mielen muuttua heti kun sisko saa? Hei, mä haluan kans! LOUKKAA kun ne ei tajua ettei se ole mikään muuttumassa oleva ajatus jonka olen vain saanut päähäni! ARGH! Sori avautuminen..
Itsekin olen 28-vee ja lapsia ei ole suunnitelmissa, kahdestakaan syystä. En pidä lapsista, etenkään vauvoista, ajatus raskaudesta ja synnytyksestä on vastenmielinen. En myöskään halua periyttää sairauksiani omalle lapselle. Tiedän kyllä että mieli voi vielä muuttua, mutta biologisia lapsia tuskin silti hankin, juuri sairauksien takia. Adoptio tai sijaisvanhemmuus siinä tapauksessa, eikä lapsen tosiaan tarvitse olla enää mikään pikkuvauva.
Oma ongelmani tuntuvat olevan lisääntymishaluiset miehet... Edellisestä suhteesta tuli ero pari vuotta sitten, kun ex sai vauvakuumeen ja kyllästyi odottamaan että muuttaisin mieleni lasten suhteen. Siis oikeasti, oli odottanut koko seitsemän vuoden ajan että muuttaisin mieleni ja haluaisinkin lapsia! Nykyiselle avomiehelle teinkin heti aluksi selväksi, että jos haluaa lapsia on parasta etsiä toinen nainen. Exänsä kanssa mies oli paria lasta suunnitellut, mutta nyt kun on nähnyt vähän omien kavereidensa elämää lasten kanssa niin on kummasti mieli muuttunut...
Alkuperäinen, haluaisitko ehkä meilailla?
On mulla ainakin 2 lasta ja oon vieläpä jäänyt yksinhuoltajaksi...silti en oo ihan älyttömästi ihmisenä muuttunut, vaikka ehkä pehmommaksi tullut.
Bilettämässä käyn joka toinen viikonloppu yms, ei sitä pidä olla mikään hiirulainen, ei tosiaankaan.
Ymmärrän kyllä, et ei kaikki halua lapsia ja on tää mun toinenkin sellanen vahinkolapsi vaikka olikin ihan tervetullut.
Mun mielestä on kiva että on lapsia...jokskus siihen bilehileenä oloonkin kyllästyy ja mummona on sitten kiva että on joku läheinenkin ja mahdollinen perillinenkin.
Oletko miettinyt, että mikä lapsissa pelottaa? pelkäätkö ettet pärjää? onko ne rumia vai mikä??
Ehkäpä mut on melkein luotu äidiksi sitten...vauvat on hellyyttäviä ja suloisia, isomman kehitystä on kiva seurata yms.
Mutta jos tuntuu ettei halua lapsia, niin olishan se lapselle julmaa jos saisi sellaisen äidin joka ei välitä.