En tiedä kiinnostaako tämä ketään, mutta silti haluan sen kertoa. Miten elämäni joskus aikoinaan alkoi mennä päin helvettiä ja mitä kaikkea on tällä välin tapahtunut.
Kaikki alkoi vajaat viisi vuotta sitten äitini kuoltua. Silloin oli talvi. Olin silloin 14-vuotias. Jäin kolmestaan isäni ja siskoni kanssa. Emme tulleet isäni kanssa enää ollenkaan toimeen. Koulussa yritin käydä, mutta se oli kerta kaikkiaan mahdotonta. En ollenkaan viihtynyt kun kaikki koko ajan kyselivät vointiani ja, että voisivatko he auttaa.
Sitten koulussa tapaus unohdettiin. Olin kaikkien mielestä se sama tyttö mitä ennenkin. Minulla ei olut kavereita. Kotonakin meni huonosti. En oikeastaan puhunut juuri kenenkään kanssa.
Ainoa henkireikä oli hevoset. Hevoset asuivat eräällä tallilla n.700km päässä, joten pääsin sinne vain lomilla. Seuraavana keväänä isäni ilmoitti ostavansa minulle ihan oman hevosen. Olin tietenkin onnesta sekaisin. silloin kaikki tuntui menevän hyvin. Se kevät meni mukavasti. Etsin hevosta vaikka ja mistä. Kävimme myös perhetuttujemme kanssa sinä keväänä Etelän matkalla.
Vähän ennen kesäloman alkua löysin itselleni sopivan hevosen. Se oli pieni ruuna. Heti kun koulut loppui matkustin Pohjoiseen ja kävimme hakemassa ruunan. Se muutti tallille josta jo aikasemmin mainitsin.
Koko kesän vietin hevoseni kanssa. Kaikki oli aivan ihanaa. Samalla tallilla oli myös pieni sekarotuinen ponitamma jota hoidin ja koulutin. Kukaan ei siitä oikein tykännyt. Syynä oli sen äksy luonne.
Sitten tuli syksy ja piti mennä takaisin kouluun. Siitä se todellinen alamäki alkoi. Hevonen ja Pohjoseen ja minä menin kotiin. Koulussa ei edelleenkään juurikaan kavereita ollut. Minua myöskin kiusattiin mikä veti itsetuntoni todella alas. Lopussa en enää halunnut mennä kouluun. Rupesin pinnaamaan. Eihän sitä silloin ajatellut, että oli menossa viimeinen vuosi peruskoulua ja olisin päässyt sieltä nopeasti pois.
Kaikkien mutkien kautta isäni ja tallinomista, niin siis sen aikan missä hevosenikin asuu, tulivat siihen tulokseen, että muuttaisin heille. Seuraavana keväänä sitten muutin. Sen kevään olin poissa koulusta. Se oli mukavaa aikaa. Sain touhuta hevoseni ja sen ponin kanssa niin paljon kuin vain kerkesin. Kilpailimmekin ja jopa sijotuimme.
Syksyllä taas oli mentävä kouluun. Uusi koulu ja uudet ihmiset. Juurikaan ei kavereita ollut, mutta silloin se ei häirinnyt. Se lukuvuosi meni oikeastaan aika hyvin. Löysin itselleni jopa poikaystävän sen aikana.
Seuraava kesä meni menojaan. Minulla oli mahtava hevonen ja se nuori ponitamma oli kasvanut ja siitäkin alkoi varttua mahta kisaponi. niin ja olihan se poikaystäväkin kuvioissa. Mitä muuta tyttö voi toivoa?
Syksyllä sitten muutin poikaystäväni kanssa yhteen. Hän halusi muuttaa pois kotoota ja minun oli muutettava lähemmäs koulua. Alkuun meni hyvin. Kävin jopa koulussa.
Sitten kaikki levisi käsiin. En jostain syystä enää mennyt kouluun. Kukaan ei lukiolta soitellut perään ja kysellyt miksen siellä käynyt. Kavereita ei ollut. Päivät vietin lähinnä yksikseni kämpillä. Itkin ja nukuin. Tietysti väitin tallilla käydessäni kaiken olevan hyvin.
Hevoseni kanssa oli aina mukava olla. Ja kun se ponikin oli niin minusta tuntui, että olisimme erottamaton kolmikko. Alkutalvesta kaikki kuitenkin särkyi. Poni myytiin, vaikka oli puhuttu, että minä ostaisin sen sitten myöhemmin. Se oli aivan kamala paikka. En tiennyt mitä tekisin.
Masennuin täysin. en enää viitsinyt käydä edes tallilla. Tutntui siltä, ettei millään ollut enää mitään merkitystä.
Eräänä iltana, ollessani yksin kämpillä, päätin, etten enää halua elää. Oikeastaan olin miettinyt sitä jo pitkään. Koska kärsin myös migreenistä, kämpiltä löytyi paljon vahvoja särkylääkkeitä. Vedin puoli purkkia Burana600:sia alas. Olo oli aivan kamala. Sitten alkoi jo taju hiljalleen hämärtyä. Pelotti. Olin vielä sen verta tajuissani, että tajusin hakeutua sairaalaan. En muista siitä illasta muuta.
Seuraavana päivänä kun olin jo tajuissani tuli joku psykologo, tai vastaava, juttelemaan kanssani. Vakuuteltuani, etten enää hölmöile pääsin kotiin. Silti olin äärimmäisen väsynyt. Oli kylmä, olihan silloin tammikuu.
Tallillakin tästä kuulivat. Siitähän vasta sotku syntyi, kun kuulivat, etten kouluakaan käy. Niinhän siinä sitten kävi, että muutin sinne takaisin. Koulullekkin otettiin yhteyttä ja pääsin jatkamaan samassa ryhmässä missä olin syksyllä aloittanutkin.
Jossain vaiheessa lopputalvea sitten erosimme poikaystäväni kanssa. Olimme silti ystäviä. Koulussa meni jotenkin, mutta olin silti surullinen ja silloinkin masentunut.
Toukokuussa pääsin mukaan koulun retkelle Helsinkiin. Se oli mukava reissu. Kävin samalla reissulla myös katsomassa erästä nuorta hevosta.
Samoihin aikoihin olin myös tutustunut erääseen mukavaan mieheen.
Jossain vaiheessa sitten rupesin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Hän myös sitten koulujen lopussa lähti mukanani kaverini ylioppilas juhliin Etelään. Tutustui samalla reissulla isääni ja he tulivat hyvin juttuun.
Kesä oli taas mukavaa aikaa. Juhunnuksena sitten lähdimme hakemaan uuden hevoseni. Se oli hauska juhannus. aatto istuttiin autossa. Seuraava päivä menikin sitten Helsingissä seikkaillessa. Sitten olikin jo aika hakea hevonen kyytiin ja lähteä kotia kohti.
Kun syksy lähestyi tiesin joutuvani menemään taas kouluun. Olen 18-vuotias ja käyn vasta ensimmäistä vuotta lukiota.
Alkusyksy oli taas helppo, mutta nytten. Nyt taas ahdistaa. Koulunkäynti tuntuu vaikealta. Välillä tuntuu etten jaksa enää. Ainoa joka täällä kotona jaksaa minua tukea on tämä miesystäväni joka on nykyään avopuoliso, asummehan yhdessä.
Olen ollut kaksi päivää poissa koulusta. Alkaako se pinnaamisen kierre uudestaan? Voinko minä sen jotenkin estää? Jotenkin vain tuntuu siltä, ettei ole voimia. Mielessä on taas pyörinyt synkkiä ajatuksia. Myönnän, että olen hautonut itsemurhaa. Sehän olisi kätevä tapa lopettaa tämä kurjuus. Ainoa mikä minua estää sitä tekemästä on puolisoni joka sanoo rakastavansa minua ja antaa ymmärtää tekevänsä mitä tahansa eteeni.
Tämä on minun tarinani. Mukavaa jos joku jaksoi lukea. Pyydän anteeksi, koska teksti voi olla hiukan epäselvää. Kirjoitin vain mitä mieleeni tuli menneestä ja nykyisestä.
Kaikki alkoi vajaat viisi vuotta sitten äitini kuoltua. Silloin oli talvi. Olin silloin 14-vuotias. Jäin kolmestaan isäni ja siskoni kanssa. Emme tulleet isäni kanssa enää ollenkaan toimeen. Koulussa yritin käydä, mutta se oli kerta kaikkiaan mahdotonta. En ollenkaan viihtynyt kun kaikki koko ajan kyselivät vointiani ja, että voisivatko he auttaa.
Sitten koulussa tapaus unohdettiin. Olin kaikkien mielestä se sama tyttö mitä ennenkin. Minulla ei olut kavereita. Kotonakin meni huonosti. En oikeastaan puhunut juuri kenenkään kanssa.
Ainoa henkireikä oli hevoset. Hevoset asuivat eräällä tallilla n.700km päässä, joten pääsin sinne vain lomilla. Seuraavana keväänä isäni ilmoitti ostavansa minulle ihan oman hevosen. Olin tietenkin onnesta sekaisin. silloin kaikki tuntui menevän hyvin. Se kevät meni mukavasti. Etsin hevosta vaikka ja mistä. Kävimme myös perhetuttujemme kanssa sinä keväänä Etelän matkalla.
Vähän ennen kesäloman alkua löysin itselleni sopivan hevosen. Se oli pieni ruuna. Heti kun koulut loppui matkustin Pohjoiseen ja kävimme hakemassa ruunan. Se muutti tallille josta jo aikasemmin mainitsin.
Koko kesän vietin hevoseni kanssa. Kaikki oli aivan ihanaa. Samalla tallilla oli myös pieni sekarotuinen ponitamma jota hoidin ja koulutin. Kukaan ei siitä oikein tykännyt. Syynä oli sen äksy luonne.
Sitten tuli syksy ja piti mennä takaisin kouluun. Siitä se todellinen alamäki alkoi. Hevonen ja Pohjoseen ja minä menin kotiin. Koulussa ei edelleenkään juurikaan kavereita ollut. Minua myöskin kiusattiin mikä veti itsetuntoni todella alas. Lopussa en enää halunnut mennä kouluun. Rupesin pinnaamaan. Eihän sitä silloin ajatellut, että oli menossa viimeinen vuosi peruskoulua ja olisin päässyt sieltä nopeasti pois.
Kaikkien mutkien kautta isäni ja tallinomista, niin siis sen aikan missä hevosenikin asuu, tulivat siihen tulokseen, että muuttaisin heille. Seuraavana keväänä sitten muutin. Sen kevään olin poissa koulusta. Se oli mukavaa aikaa. Sain touhuta hevoseni ja sen ponin kanssa niin paljon kuin vain kerkesin. Kilpailimmekin ja jopa sijotuimme.
Syksyllä taas oli mentävä kouluun. Uusi koulu ja uudet ihmiset. Juurikaan ei kavereita ollut, mutta silloin se ei häirinnyt. Se lukuvuosi meni oikeastaan aika hyvin. Löysin itselleni jopa poikaystävän sen aikana.
Seuraava kesä meni menojaan. Minulla oli mahtava hevonen ja se nuori ponitamma oli kasvanut ja siitäkin alkoi varttua mahta kisaponi. niin ja olihan se poikaystäväkin kuvioissa. Mitä muuta tyttö voi toivoa?
Syksyllä sitten muutin poikaystäväni kanssa yhteen. Hän halusi muuttaa pois kotoota ja minun oli muutettava lähemmäs koulua. Alkuun meni hyvin. Kävin jopa koulussa.
Sitten kaikki levisi käsiin. En jostain syystä enää mennyt kouluun. Kukaan ei lukiolta soitellut perään ja kysellyt miksen siellä käynyt. Kavereita ei ollut. Päivät vietin lähinnä yksikseni kämpillä. Itkin ja nukuin. Tietysti väitin tallilla käydessäni kaiken olevan hyvin.
Hevoseni kanssa oli aina mukava olla. Ja kun se ponikin oli niin minusta tuntui, että olisimme erottamaton kolmikko. Alkutalvesta kaikki kuitenkin särkyi. Poni myytiin, vaikka oli puhuttu, että minä ostaisin sen sitten myöhemmin. Se oli aivan kamala paikka. En tiennyt mitä tekisin.
Masennuin täysin. en enää viitsinyt käydä edes tallilla. Tutntui siltä, ettei millään ollut enää mitään merkitystä.
Eräänä iltana, ollessani yksin kämpillä, päätin, etten enää halua elää. Oikeastaan olin miettinyt sitä jo pitkään. Koska kärsin myös migreenistä, kämpiltä löytyi paljon vahvoja särkylääkkeitä. Vedin puoli purkkia Burana600:sia alas. Olo oli aivan kamala. Sitten alkoi jo taju hiljalleen hämärtyä. Pelotti. Olin vielä sen verta tajuissani, että tajusin hakeutua sairaalaan. En muista siitä illasta muuta.
Seuraavana päivänä kun olin jo tajuissani tuli joku psykologo, tai vastaava, juttelemaan kanssani. Vakuuteltuani, etten enää hölmöile pääsin kotiin. Silti olin äärimmäisen väsynyt. Oli kylmä, olihan silloin tammikuu.
Tallillakin tästä kuulivat. Siitähän vasta sotku syntyi, kun kuulivat, etten kouluakaan käy. Niinhän siinä sitten kävi, että muutin sinne takaisin. Koulullekkin otettiin yhteyttä ja pääsin jatkamaan samassa ryhmässä missä olin syksyllä aloittanutkin.
Jossain vaiheessa lopputalvea sitten erosimme poikaystäväni kanssa. Olimme silti ystäviä. Koulussa meni jotenkin, mutta olin silti surullinen ja silloinkin masentunut.
Toukokuussa pääsin mukaan koulun retkelle Helsinkiin. Se oli mukava reissu. Kävin samalla reissulla myös katsomassa erästä nuorta hevosta.
Samoihin aikoihin olin myös tutustunut erääseen mukavaan mieheen.
Jossain vaiheessa sitten rupesin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Hän myös sitten koulujen lopussa lähti mukanani kaverini ylioppilas juhliin Etelään. Tutustui samalla reissulla isääni ja he tulivat hyvin juttuun.
Kesä oli taas mukavaa aikaa. Juhunnuksena sitten lähdimme hakemaan uuden hevoseni. Se oli hauska juhannus. aatto istuttiin autossa. Seuraava päivä menikin sitten Helsingissä seikkaillessa. Sitten olikin jo aika hakea hevonen kyytiin ja lähteä kotia kohti.
Kun syksy lähestyi tiesin joutuvani menemään taas kouluun. Olen 18-vuotias ja käyn vasta ensimmäistä vuotta lukiota.
Alkusyksy oli taas helppo, mutta nytten. Nyt taas ahdistaa. Koulunkäynti tuntuu vaikealta. Välillä tuntuu etten jaksa enää. Ainoa joka täällä kotona jaksaa minua tukea on tämä miesystäväni joka on nykyään avopuoliso, asummehan yhdessä.
Olen ollut kaksi päivää poissa koulusta. Alkaako se pinnaamisen kierre uudestaan? Voinko minä sen jotenkin estää? Jotenkin vain tuntuu siltä, ettei ole voimia. Mielessä on taas pyörinyt synkkiä ajatuksia. Myönnän, että olen hautonut itsemurhaa. Sehän olisi kätevä tapa lopettaa tämä kurjuus. Ainoa mikä minua estää sitä tekemästä on puolisoni joka sanoo rakastavansa minua ja antaa ymmärtää tekevänsä mitä tahansa eteeni.
Tämä on minun tarinani. Mukavaa jos joku jaksoi lukea. Pyydän anteeksi, koska teksti voi olla hiukan epäselvää. Kirjoitin vain mitä mieleeni tuli menneestä ja nykyisestä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Rankkaa kamaa oli tarinasi. Kun ei ole tuollaista koskaan kokenut, niin on aika paha lähteä mitään sanomaan. En ainakaan väitä tietäväni, miltä sinusta tuntuu.
Jos kuitenkin jotain haluaisin sanoa, niin pohdi tuota ahdistusta. Hae apua, se ei ole noloa. Jos tuo koulunkäynti ja lukio ahdistaa niin jätä ne. Elämä on tärkeää ei se miten sen vietät. Ei se että saat ison kansan tutkintoja ja onnelliset ylpeät vanhemmat te elämästä elämisen arvoista.
Mieti mitä haluat. Kun tiedät mitä haluat niin motivaatio koulunkäyntiinkin löytyy. Ota aikaa ja elä. Loppujen lopuksi tämä elämä on lyhyt ja se kannattaa elää päiväkerrallaan.
Vaikkei minusta mitään apua varmasti ole, haluan vain toivottaa tsemppiä ja onneksi olkoon että sinulla on hyvä ja tukeva avomies.
Tarvitset ammattiauttajan apua. Juttelepa koulusi terveydenhoitajalle tai varaa aika terveyskeskuslääkärille. Apua voi saada vain, jos avautuu omista ongelmistaan, eikä haudo itsekseen.
Voimia sinulle. Astu kynnyksen yli se ensimmäinen kerta. Toinen voi olla jo helpompi.
Tiedän tarvitsevani apua, mutten sitä hyväksy. En nyt, enkä varmasti koskaan. Kaikista pahinta siinä on, etten luota vieraisiin ihmisiin. Voisin jopa sanoa pelkääväni vieraita.
Koulun terveydenhoitajalle en halua puhua. Vainoaa minua jo muutenkin. Lääkäriinkään en suostu menemään en sitten millään. Kammoan niitäkin.
Luin kirjoituksesi ja huomasin heti tai kävi silmään että sulla on jäänyt surutyö tekemättä äitisi kuoleman johdosta ja että isäsi välittää susta tosi paljon kun on ostanut hevosen sulle.
Tuntuu siltä että olet jämähtänyt siihen asteelle kun äitisi kuoli ja josta täytyisi päästä eteenpäin. Isäsi kuitenkin rakastaa sua hyvin paljon ja kantaa susta huolta sydämessään, ei vaan tiedä kuinka tarttua näihin asioihin, kun tod. näköisesti hänelläkin on vielä surutyö osittain tekemättä. Tulee mieleen että äitisi menehtyi tramaattisesti eli ei luonnollisesti, vaan temmattiin ennenaikaisesti pois tästä maailmasta, olisi hyvä jos sinulla olisi sellainen luotto kaveri jolle voisit asioista puhua.