Lukiossa ollessani ajauduin uskomattomaan laihdutuskierteeseen. Liikuntaa useimmiten kaksi kertaa päivässä, päivän ruoka-annokset korkeintaan 1200 kalorin rajalle. En koskaan ollut sairaalloisen laiha, erittäin hoikassa kunnossa. Äitini on vasta vuosia myöhemmin uskaltanut kertoa peloistaan, joista hän kärsi katsellessaan minun painoni vahtimista.
Nyt viiden vuoden jälkeen alan ymmärtämään silloisia ongelmiani. Kyseessä oli nimittäin suurilta osin itsensä kontrolloiminen, joka tuotti uskomatonta tyydytystä. En ollut elämääni tyytyväinen, ja löysin iloa ajatuksesta, että ainakin pystyn itse päättämään, millainen kehoni (=minä?) on.
Parantuminen alkoi paikkakunnan vaihtamisesta ja uuden elämän aloittamisesta. Rakastuin vihdoin ihmiseen, jonka kanssa minun ei tarvinnut enää teeskennellä. Aloin yhä enemmän kiinnostua sisäisistä arvoistani ja jättää fyysisen olemukseni toiselle sijalle. Tänään voin väittää olevani onnellinen ja aikaisemmista pakkomielteistäni riippumaton ihminen.
Ja kuitenkin tiedän, että jonkinasteinen kontrolli tulee aina olemaan elämässäni. 172 cm ja 55 kiloa tulevat pysymään mittoinani, aina tulen pelkäämään lihomista ja tekemään jotain sen estämiseksi. Mutta joka tapauksessa tästä aiheesta on tullut paljon pienempi osa elämääni kuin aikaisemmin.
Mutta pakkomielle kuten anoreksia on ongelma pään sisällä, joka ei katoa. Siksi toivon koko sydämestäni, että jokainen sairas onnistuu työntämään sen päänsä kauimmaiseen nurkkaan, josta se ei pääse tekemään turhan paljon vahinkoa.
Nyt viiden vuoden jälkeen alan ymmärtämään silloisia ongelmiani. Kyseessä oli nimittäin suurilta osin itsensä kontrolloiminen, joka tuotti uskomatonta tyydytystä. En ollut elämääni tyytyväinen, ja löysin iloa ajatuksesta, että ainakin pystyn itse päättämään, millainen kehoni (=minä?) on.
Parantuminen alkoi paikkakunnan vaihtamisesta ja uuden elämän aloittamisesta. Rakastuin vihdoin ihmiseen, jonka kanssa minun ei tarvinnut enää teeskennellä. Aloin yhä enemmän kiinnostua sisäisistä arvoistani ja jättää fyysisen olemukseni toiselle sijalle. Tänään voin väittää olevani onnellinen ja aikaisemmista pakkomielteistäni riippumaton ihminen.
Ja kuitenkin tiedän, että jonkinasteinen kontrolli tulee aina olemaan elämässäni. 172 cm ja 55 kiloa tulevat pysymään mittoinani, aina tulen pelkäämään lihomista ja tekemään jotain sen estämiseksi. Mutta joka tapauksessa tästä aiheesta on tullut paljon pienempi osa elämääni kuin aikaisemmin.
Mutta pakkomielle kuten anoreksia on ongelma pään sisällä, joka ei katoa. Siksi toivon koko sydämestäni, että jokainen sairas onnistuu työntämään sen päänsä kauimmaiseen nurkkaan, josta se ei pääse tekemään turhan paljon vahinkoa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mulla ongelma samankaltainen kuin sulla. Lukiossa epäiltiin mun sairastavan anoreksiaa; olin laihtunut entisistä suht hoikista mitoistani edelleen. Nyt, viiden vuoden jälkeen, mennään n. kahden vuoden sykleissä: joskus oon "normaali", ihmisten hyväksymä itseni, joskus sen verran laiha että muut huomauttelee painosta. Itsestä tuntuu sitä paremmalta mitä laihempi on... Tällä hetkellä painoa 39-40 kg, pituus 160. Vaikka anoreksia on ns. murrosikäisten sairaus, syömishäiriö ei tunnu katoavan myöhemmälläkään iällä.
Ongelma on tosiaan, kuten sanoit, pään sisällä, ja harvinaisen pysyvästi tuntuu sinne asettuneen...