terveys meni, masennus tuli!

mä sairastuin diabetekseen suunnileen 2 vuotta sitten. heti en masentunu mut nyt mua itkettää ja masentaa koko ajan. en ole minäkään kovin taitava omia tunteitani ilmaisemaan. olen aina ollut se luokan "hiljanen hissukka" kavereille ja perheelle olen aina vaan se iloinen ihminen joka olen aina ollu.

jaksamisia sulle! :)

Ota yhteys saman fyysisen vamman omaavaan nuoreen,uskotko sellaisen järjestyvän?Se on sitä vertaistukea.Olet nuori ja vielä paljon elämää edessä,hienoa että itse ajattelet niin!Voin kertoa kokemuksesta,miten tuossa iässä sairastuminen totisesti vaikuttaa nuoreen tyttöön,joten et ole ainut.Onhan tuo ikä muutenkin kovin erilainen verrattuna aijempaan.Sitä vaan pitää hyväksyä asiat,eikä se ole aina helppoa,ei.Kokemuksesta tiedän senkin,että puhumattomuus pahentaa oloasi,se voi ajan myötä muuttua erittäin vaaralliseksi itseäsi kohtaa.Toivon sydämestäni,että löydät ihmisen kenelle puhua ja että saat siitä apua.

Mä en kyl usko, et just tällästä tilannetta kauheen monilla on... Sairaalan kautta sain vertaistukea, mut se tyyppi oli yli 50v. joten ei todellakaan sama asia, kuin omanikäinen. Mä en todellakaan tiedä mitä mun pitäs tehä, ku tuntuu et en jaksa tällästä enää kauaa!! Kaverit on kyllä yks syy siihen että ylipäätään olen vielä hengissä!

Jaksamisia myös teille ja kiitos vastauksista!!=)

Kaipa mulla eräänlainen vamma on, jonka takia mä vielä oon masentunut. Olen kärsinyt masennusta jo kaksi vuotta ja sitä ennen alakuloisuutta viisi vuotta. Ne ajat aiheuttivat minulle lopulta unettomuuden ja kovan hikoilun erittäin inhottaviin paikkoihin, mikä lisää (!) masennusta.

Olen miettinyt itsemurhaakin jo muutaman kerran. Tästä myöhemmästä näkökulmastani olin oikeastaan onnekas kun satuin purkamaan ehkä pakostakin ajatukseni ääneen kaverille.
Se siis tapahtui onneksi ensimmäisellä kerralla ja kaveri onneksi myöskin vähän lohdutti: "Älä edes ajattelekaan itsemurhaa! Entäs miten sitten mää ja perhees selviydyttäis ilman sua! Oot säkin tehnyt jotain hyvää vaikket itse sitä huomannutkaan!". Ja tuosta mää vieläkin oon syvästi kiitollinen sille, vaikka nyt näyttää meidän suhteissa olevankin vähän kitkaa.
Sen jälkeen olo hiukan vähitellen koheni, mutta sitten vuoden päästä teki oikeasti taas mieli tehdä itsari.

Tiedä häntä miten mun olis käynyt jos en olisi oppinut tietoisesti kysymään itseltäni sanaa "Miksi?". Vuosien ajan mää oon kysellyt tuota hiljaa omissa oloissani ja löytäny muutamia hyödyllisiä vastauksia. En koskaan tyytynyt yhteen vaihtoehtoon vaan mietin lisää mahdollisia syitä. Tahdon sanoa, vaikka tämä ehkä saattaa kuulostaa tyhmältä, että pelkässä hyvässä on pahaa ja pahuudessakin on myös hyvää
- eli tällaista filosofointia. :D

Noh, jatketaan, sitten tuntui KOKO AJAN, etten pystynyt täyttämään niitä jatkuvasti kasvavia saappaita, joita muut odottivat tai minä luulin odottavani. Koko ajan ihmiset pilkkasivat mua hyvin syvästi; suurimpana niistä mun isosisko. Oikeastaan mää tiedän (oon funtsinu), ettei se olekaan ihan kokonaan hänen syy, vaan asiat ovat ketjuttuneet vaan näin epäonnekaasti. Eli ei syytä ilman seurausta tai seurausta ilman syytä.

Kuitenkin mää pidän siskoani pääsyyllisenä ja oon sille oikeasti niin JUMALATTOMAN katkera!! SEN olisi pitänyt näyttää isosiskoksen mallia, kun oli kerta niin paras ja viisas, niin kun se aina sanoikin olevansa meidän riidellessä. Ja mä aina sain brutaalisti köniin..

Kun halusin kuolla, ajattelin mitä väliä mun elämälläkään enään on. Mutta ajattelin myös jossain vaiheessa näin; että jos ei sillä oo enään mitään väliä, niin saman tienhän mää voisin jatkaakin elämää. "Mitä väliä sillä enään olisi vaikka en jatkaisikaan tai jatkaisin?? Tehdään vaikka näin.." Ajattelussani mä muutin "vaikka" mun 'Mää oon pessimisti' -itsesuggestiot 'Mää oon optimisti':ksi - kuitenkaan maalaisjärkeä kadottamatta. "En minä hulluksi tule! Vain minä ITSE voin vaikuttaa itseeni! Lopulta haave sitten "vaikka" toteutuukin!" - Heh. Tajusitko? Hullua?

(Joka tapauksessa mun elämän vaiheet olisi liian pitkä selitettäväksi ja kun nää ootkin huomannut että mun tekstiä on jo lauserakenteeltaankin vaikea lukea.)

On sitä saatu kokea kaikenlaista pahaa, mutta aina vaivauduin lyömään nyrkkiä pyötään, koska tiesin voivani olevani toisenlainen, jos TODELLA haluaisin!! Tiedän (ja kiroan!) myös, että olen niin juuttunut tähän aikaan ja paikkaan niin, ettei kaikki käykään niin iisisti kuin saduissa!

Yritän elää päivä kerrallaan ja tehdä asiat rehellisesti ja suoraan, miten oikeaksi ne näen sekä muuttaa asioita ihan vähitellen omaan haaveilemaan (huom! POSITIIVISEEN!!) suuntaan. Niin yksinkertaista se on!, mutta se vaatii aikaa totutteluun.

Lopultakin elämä on näin ihmisten näkökulmasta yleensä: tulla toimeen ihmisten kanssa ja tulla toisia paremmaksi.
Muistan kun yksi hyvä tyyppi vastasi mun omaan keskusteluun, että ihminen on raadollinen eläin, mikä kyllä pahimmissa tapauksissa on totta. Sekä toiseksi sen asian, että vittuuntumisen takia sä opit oikeasti näkemään maailman eri arvot ja niiden ihmisten pikkumaisuuden, jotka tieten tahtoen haluavat sinulle pahaa.

Jotkut sanovat että tässä "kylmässä" yhteiskunnassa ei pärjää muulloin kuin "kovettamalla" itsensä, mutta minuun on ennemminkin tehonnut jonkun sanonta "Vaikeinta on pysyä kovana, mutta silti pehmeänä."

Itse käytän mietinnän ohella myös kirjoittamista ja musiikkia turhautuneisuuteni purkaamiseen. (Käykö musiikista vaikka hevimetalli? Se auttaa oikeasti!.. Näin epävirallisesti sanottuna. ;)

Mä tiedän, että mun elämässäni tulee olemaan vielä paljon saastaa, mutta täytyy vain todeta että ne päivät voi vaan jakaa kahdenlaisiin päiviin: hyviin ja huonoihin päiviin. Mulla tietenkin huonoihin, mutta ollaan nyt 'vaikka' optimisteja! Mää en halua palata takaisin siihen huonoon tilaan!

Tiedän kokemuksestani, että (Miksi mää käytän koko ajan 'että'-sanaa?) asiat voivat vain paheta entisestään jos sinä teet vääriä liikkeitä!! Usko itseesi!

Huh! Tässä kesti oikeasti neljä tuntia kirjoittaa! Sori jos epäselvää! Toivottavasti luet tämän!

:)