...ei ainakaan vielä.
Pystyin olemaan itseni ainoastaan suhteemme alussa, jolloin uskon sinun ihastuneen minuun. Hyvin pian persoonallisuuteni pääsääntöisesti muuttui. Kuitenkin hetkittäin pystyin olemaan oma itseni ja antamaan sinulle toivoa paremmasta. Tämä häivähdys "oikeasta minusta" ilmeisesti antoi sinulle voimaa katsoa niinkin pitkään mun sekoiluja.
Ollessamme suhteessa en osannut käsitellä tunteitani, joista päällimmäisinä läpi puskivat häpeä, epävarmuus sekä ylpeys. Mielestäni minulla oli oikeus jättää kertomatta sinulle tiettyjä asioita menneisyydestäni, koska en pitänyt niitä sellaisina, millä olis mitään merkitystä suhteemme etenemisen kannalta.
Todella typerä ja lapsellinen ajattelumalli, sekä toisen törkeä aliarvoiminen.
En siis kertonut sinulle juuri niitä asioita, joita itsessäni häpesin ja jotka päivittäin painoivat mieltäni. Yksin eläessä nämä asiat eivät haitanneet, vain parisuhteissa. Olin varma, että ne asiat olis sulle aivan liikaa ja suhde olisi ohi, ennenkuin olisin saanut luotua välillemme tarpeeks vahvan luottamuksen. Jälkeenpäin asiaa ajateltuani, tajuan kusettaneeni sua tälläisellä käytöksellä. Anteeksi.
Aina mököttäessäni jouduin valehtelemaan, että mikä mieltä painaa, koska en totuutta uskaltanut kertoa, vaikka yritin kovasti vakuutella sulle, että vika ei ollut sinussa, rakkaani. Totuus karkasi yhä syvemmälle ja syvemmälle. Riidat olivat jo menneet niin pahoiksi, että oli erottu ja palattu. Aloitettu muka puhtaalta pöydältä. En kumminkaan pystynyt siihen niinä uusintakertoina, vaan sama meno jatkui.
Kaikkien ongelmien keskellä jumaloin sua silti joka hetki. Halusin yrittää, halusin olla parempi. Hieman väsyneenä tilanteeseemme, yritin silloin tällöin ehdotella jotain yhteistä tekemistä, mutta olin jo passivoinut sut niin pahasti, ettei me mitään saatu aikaan. Sit en jaksanut edes yrittää. Olin totaalisen hajalla, kun näin sun olevan päivästä toiseen surullinen. Loppu oli lähellä, enkä vielä tuolloinkaan tajunnut tehdä itselleni mitään.
Ennen viimeisintä yritystämme tajusin sun jo olevan hieman kiinnostunut muista miehistä. Ymmärrän sen kyllä. Luulin että, jos vielä saan yhden mahdollisuuden, teen varmasti ihan kaiken sen eteen, että sulla olisi mahdollisimman helppo rakastaa minua. Tahdoin antaa sulle avaimet onneen ja toteuttaa kanssasi kaikki ne unelmat, mistä olit haaveillut.
Seuraavaksi kaihersi se, ettei me nähtykään päivittäin ja mulla oli helvetinmoinen ikävä koko ajan. Tässä kohtaa päässäni yhdistelin ne sun mieskuviot soppaan mukaan, niin tämäkin yritys oli tuhoon tuomittu. Olin varma, että tapailet jotain muuta, niin miksi yrittää.
Yritin hukuttaa murheet työntekoon ja pitkiin päiviin. Muutama vuos sitten olisin hukuttanut ne alkoholiin. Tästä seuras helvetillinen väsymys ja apatia. Ei enää mikään kiinnostanut minkään vertaa.
Jouduin katselemaan toimintakyvyttömänä, kun ajelehdit kauemmas ja kauemmas minusta, kunnes olit lopullisesti poissa.
En voinut uskoa tilannetta, että ei voi taas näin käydä. Mietin taas, niinkuin 100 kertaa aiemminkin, että mitä helvettiä mä oikein touhuan?! Joka suhteessa samat ongelmat. Enhän mä oikeesti oo tollanen! En voi lopunikääni tuhota rakastamiani ihmisiä omilla henkilökohtaisilla traumoilla. Kaikesta huolimatta rakastin sua ja halusin olla sun kanssa. Halusin sun kanssa yhteisen tulevaisuuden. Tajusin samalla, etten vois olla kanssasi, koska en kuitenkaan pystyisi antamaan sinulle yhtään niistä asioista, mistä olin haaveillut. Tulisit satuttamaan itsesi jokatapauksessa. Onneksi myös ymmärsin, että tällä kertaa et ole tulossa takaisin.
Kuukaudet kuluvat, viikot kuluvat. Pikkuhiljaa alan ymmärtää, mitä on tehtävä, jotta voisin ensi kertaa olla itsekseni onnellinen. Kaikki turha on jäänyt pois ja tilalla on asioita, mistä nautin. Asioita, joita mulla oli kymmenen vuotta sitten, jolloin muistelen viimeks olleeni onnellinen. Tuntuu, että positiivista energiaa vain tulvii ja tulvii enemmän, kuin ehdin käsittelemään. Padot alkavat purkautua. Hyviä asioita tapahtuu koko ajan.
Enkä mielestäni ole tullut sen kummemin uskoon. Paitsi usko itseeni on luja. Ehkä olen tullut myös hyvällä tavalla hulluksi.
Jos jotain opetusta rautalangasta teille tähän väännän, niin älkää lähtekö suhteeseen, mikäli teillä on itsenne kanssa käsittelemättömiä asioita, ongelmia, salarakkaita yms. Jos kuitenkin lähdette, niin olkaa rehellisiä puolisollenne alusta asti. Mikäs sen parempi terapeutti, kuin rakastava ja ymmärtävä puoliso. Jokatapauksessa, pidän siitä huolen, että yksikään läheinen ei enää minun takiani joudu kärsimään.
Rakkaalleni...
Pystyin olemaan itseni ainoastaan suhteemme alussa, jolloin uskon sinun ihastuneen minuun. Hyvin pian persoonallisuuteni pääsääntöisesti muuttui. Kuitenkin hetkittäin pystyin olemaan oma itseni ja antamaan sinulle toivoa paremmasta. Tämä häivähdys "oikeasta minusta" ilmeisesti antoi sinulle voimaa katsoa niinkin pitkään mun sekoiluja.
Ollessamme suhteessa en osannut käsitellä tunteitani, joista päällimmäisinä läpi puskivat häpeä, epävarmuus sekä ylpeys. Mielestäni minulla oli oikeus jättää kertomatta sinulle tiettyjä asioita menneisyydestäni, koska en pitänyt niitä sellaisina, millä olis mitään merkitystä suhteemme etenemisen kannalta.
Todella typerä ja lapsellinen ajattelumalli, sekä toisen törkeä aliarvoiminen.
En siis kertonut sinulle juuri niitä asioita, joita itsessäni häpesin ja jotka päivittäin painoivat mieltäni. Yksin eläessä nämä asiat eivät haitanneet, vain parisuhteissa. Olin varma, että ne asiat olis sulle aivan liikaa ja suhde olisi ohi, ennenkuin olisin saanut luotua välillemme tarpeeks vahvan luottamuksen. Jälkeenpäin asiaa ajateltuani, tajuan kusettaneeni sua tälläisellä käytöksellä. Anteeksi.
Aina mököttäessäni jouduin valehtelemaan, että mikä mieltä painaa, koska en totuutta uskaltanut kertoa, vaikka yritin kovasti vakuutella sulle, että vika ei ollut sinussa, rakkaani. Totuus karkasi yhä syvemmälle ja syvemmälle. Riidat olivat jo menneet niin pahoiksi, että oli erottu ja palattu. Aloitettu muka puhtaalta pöydältä. En kumminkaan pystynyt siihen niinä uusintakertoina, vaan sama meno jatkui.
Kaikkien ongelmien keskellä jumaloin sua silti joka hetki. Halusin yrittää, halusin olla parempi. Hieman väsyneenä tilanteeseemme, yritin silloin tällöin ehdotella jotain yhteistä tekemistä, mutta olin jo passivoinut sut niin pahasti, ettei me mitään saatu aikaan. Sit en jaksanut edes yrittää. Olin totaalisen hajalla, kun näin sun olevan päivästä toiseen surullinen. Loppu oli lähellä, enkä vielä tuolloinkaan tajunnut tehdä itselleni mitään.
Ennen viimeisintä yritystämme tajusin sun jo olevan hieman kiinnostunut muista miehistä. Ymmärrän sen kyllä. Luulin että, jos vielä saan yhden mahdollisuuden, teen varmasti ihan kaiken sen eteen, että sulla olisi mahdollisimman helppo rakastaa minua. Tahdoin antaa sulle avaimet onneen ja toteuttaa kanssasi kaikki ne unelmat, mistä olit haaveillut.
Seuraavaksi kaihersi se, ettei me nähtykään päivittäin ja mulla oli helvetinmoinen ikävä koko ajan. Tässä kohtaa päässäni yhdistelin ne sun mieskuviot soppaan mukaan, niin tämäkin yritys oli tuhoon tuomittu. Olin varma, että tapailet jotain muuta, niin miksi yrittää.
Yritin hukuttaa murheet työntekoon ja pitkiin päiviin. Muutama vuos sitten olisin hukuttanut ne alkoholiin. Tästä seuras helvetillinen väsymys ja apatia. Ei enää mikään kiinnostanut minkään vertaa.
Jouduin katselemaan toimintakyvyttömänä, kun ajelehdit kauemmas ja kauemmas minusta, kunnes olit lopullisesti poissa.
En voinut uskoa tilannetta, että ei voi taas näin käydä. Mietin taas, niinkuin 100 kertaa aiemminkin, että mitä helvettiä mä oikein touhuan?! Joka suhteessa samat ongelmat. Enhän mä oikeesti oo tollanen! En voi lopunikääni tuhota rakastamiani ihmisiä omilla henkilökohtaisilla traumoilla. Kaikesta huolimatta rakastin sua ja halusin olla sun kanssa. Halusin sun kanssa yhteisen tulevaisuuden. Tajusin samalla, etten vois olla kanssasi, koska en kuitenkaan pystyisi antamaan sinulle yhtään niistä asioista, mistä olin haaveillut. Tulisit satuttamaan itsesi jokatapauksessa. Onneksi myös ymmärsin, että tällä kertaa et ole tulossa takaisin.
Kuukaudet kuluvat, viikot kuluvat. Pikkuhiljaa alan ymmärtää, mitä on tehtävä, jotta voisin ensi kertaa olla itsekseni onnellinen. Kaikki turha on jäänyt pois ja tilalla on asioita, mistä nautin. Asioita, joita mulla oli kymmenen vuotta sitten, jolloin muistelen viimeks olleeni onnellinen. Tuntuu, että positiivista energiaa vain tulvii ja tulvii enemmän, kuin ehdin käsittelemään. Padot alkavat purkautua. Hyviä asioita tapahtuu koko ajan.
Enkä mielestäni ole tullut sen kummemin uskoon. Paitsi usko itseeni on luja. Ehkä olen tullut myös hyvällä tavalla hulluksi.
Jos jotain opetusta rautalangasta teille tähän väännän, niin älkää lähtekö suhteeseen, mikäli teillä on itsenne kanssa käsittelemättömiä asioita, ongelmia, salarakkaita yms. Jos kuitenkin lähdette, niin olkaa rehellisiä puolisollenne alusta asti. Mikäs sen parempi terapeutti, kuin rakastava ja ymmärtävä puoliso. Jokatapauksessa, pidän siitä huolen, että yksikään läheinen ei enää minun takiani joudu kärsimään.
Rakkaalleni...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kun oisit kertonut ton vaikka viime kesänä jo. Suru on sydämessä
Kannattaisi ehkä kirjoittaa suoraan asianomaiselle. Aikamoista toiveajattelua, että täältä löytyisi ja osaisi vielä yhdistää itseensä.
Älä siitä huoli. Mistä me voidaan tietää viestin tarkoitusperät. Ei mistään.
Jotenkin nyt liippaa läheltä..
Minulla oli joku, jota pyysin usein kertomaan mikä on. Olemaan avoin ja rehellinen. Että yhdessä selviämme.
Hänellä oli haaveita ja ajatuksia, joita sitten joskus tehtäisiin yhdessä. Pyysi toistuvasti odottamaan..
Jos olet hän, laita viestiä!