Olen yrittänyt sinnitellä koulussa yli vuoden ajan, mutta en jaksa enää masennukseni takia. Jo viime keväänä lääkäri sanoi, että olen "ehdottomasti työkyvytön". Minusta tuntuu, että olen nykyään vieläkin masentuneempi. Sairausloma ei ole enää hyvä ajatus, koska olen käyttänyt jo maksimimäärän opiskeluajastani, eli neljä vuotta. Koulutukseni kestää kolme vuotta, mutta jäin viime vuonna luokalleni. Myös terapian aloittaminen on myöhäistä, koska siitä saatu apu ei tule heti. Masennuksesta parantuminen on hidasta.
Minun pitäisi siis yrittää jaksaa opiskella noin 6 vuotta kestäneestä keskivaikeasta-vakavasta masenuksesta ja paniikkihäiriöstäni huolimatta. Poissaoloja koulusta ei saisi tulla enää yhtään. En käy terapiassa, enkä käytä lääkitystä.
Jos jätän koulun kesken, en saa enää opintotukea, eikä minulla ole enää varaa omaan kämppään. Joutuisin muuttamaan pois avomieheni luota takaisin lapsuudenkotiini vanhempieni luokse. Sinne, josta tämä minun mieleni helvetti alkoikin. Väkisin eroaminen omasta rakkaastaan ja paluu helvettiin ei ainakaan masennukseni kannalta ole hyvä asia.
Minun pitäisi siis yrittää jaksaa opiskella noin 6 vuotta kestäneestä keskivaikeasta-vakavasta masenuksesta ja paniikkihäiriöstäni huolimatta. Poissaoloja koulusta ei saisi tulla enää yhtään. En käy terapiassa, enkä käytä lääkitystä.
Jos jätän koulun kesken, en saa enää opintotukea, eikä minulla ole enää varaa omaan kämppään. Joutuisin muuttamaan pois avomieheni luota takaisin lapsuudenkotiini vanhempieni luokse. Sinne, josta tämä minun mieleni helvetti alkoikin. Väkisin eroaminen omasta rakkaastaan ja paluu helvettiin ei ainakaan masennukseni kannalta ole hyvä asia.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Hankalaan väliin olet joutunut ja ymmärrän miten pahalta sinusta tuntuu, sillä olen itse tässä juurikin samaisessa tilanteessa. Mikään ei suju eikä huvita. Olen jo pitemmän aikaa odottanut milloin nämä viikot loppuisivat, mutta vihdoin tajunnut että aina on joku viikonpäivä. En milloinkaan saa itselleni aikaa, joka ei ole kellossa kiinni...
Olen siis tässä juurikin tämän syksyn aikana muuttunut reippaasta tytöstä väsyneeksi ja kiukkuiseksi akaksi, tai siltä se ainakin tuntuu. Rakastan sisaruksiani ja vanhempiani ja tietenkin ystäviäni, mutta en voi mitään itselleni. Kiukuttelen ja syyllistän heitä tahtomattani. Mielialani vaihtelee salamannopeasti ja normaali keskustelukaan ei tunnu onnistuvan kun saatan yhtäkkiä hermostua jostain pienestä asiasta ja aloittaa älyttömän tiuskinnan ja ilkeilyn.
Tein opiskelujeni ohella kahta työtä satunnaisia lyhyitä työkeikkoja ja harrastukseni vei aikaa 10h viikossa. Nyt tuli seinä vastaan...
Koko ajan vaan väsyttää mutta en oikein saa unta ja jos saan niin heräilen vähän väliä. Nyt olen vaan itkenyt muutaman päivän. En uskalla lähteä mihinkään kun pelkään että purskahdan itkuun kadulla, kaupassa tai bussissa.
Tuntuu kuin pää olisi täynnä jotain sumua, kun ei ajatukset kulje, eikä muisti pelaa. Aamulla sängystä ylös nouseminen on todella vaikeaa ja jos ei kyseessä ole todella tärkeä työkeikka en sieltä ylös nousekaan.
Ennen olin itse aurinkoisuus ja aina pelkkää hymyä ja naurua, nyt se on johonkin kadonnut. Mikään ei tunnu enää ihanalta. En osaa enää nauraa.
Esiintymisiin tarvitsemani hymy tulee väkisin, vaikka mieleni tekisi itkeä. Ennen todella nautin lavalla olemisesta ja esiintymisestä. Osasin suhtautua huumorilla pieniin virheisiin ja nauttia esityksestä yleisön kanssa. Tällä hetkellä pelkään lavalle menoa. Inhoan ajatusta siitä että joku ei ehkä pidä esityksestä. Inhoan olla ihmisten arvosteltavana. Pelkään että murenen siihen lavalle, kaikkien ihmisten eteen...
Missä se vahva ja iloinen tyttö on...
Mitä jos joku näkee sisälleni ja huomaa etten enää jaksa...
Ikävä kuulla, että sinullakin on samanlaisia ongelmia.
Olisi mukavaa alkaa kirjoittelemaan ja vaihtamaan ajatuksia kohtalontovereiden kanssa. Ehkä harmaa arki voisi muuttua edes hieman värikkäämmäksi, jos jossain olisi joku, joka ymmärtää :)
[email protected]
Minäkin olen tämän vuoden aikana muuttunut kiukuttelevaksi, ilkeäksi, kaikki huonot puolet etsiväksi tytöksi. Se on uskomatonta, kun ajattelee millainen "oikeasti" olen. Vuoden verran olen vain ollut niin väsynyt kaikkeen etten ole jaksanut. Masennuksesta olen kärsinyt jo yläasteelta (nyt 20v.) mutta se ei ole ollut näin vakavaa.. Muuten kai olisin voinut jotenkin selvitäkkin mutta tämä kaikki maksoi minulle monen vuoden suhteen. Olisinpa tajunnut ajoissa hakea apua. Mutta kun ei.
Olen itse ollut masentunut n. 3 vuotta ja vasta vuosi sitten tajusi että ilman apua en pärjää. prosessi on ollut pitkä ja vasta nyt olen löytänyt psykologin kenen kanssa tulen toimeen. mutta on ihanaa kun huomaa että taas voi mennä kouluun, uskallan jopa puhua tunneilla. en halua jäädä kotiin itkemään joka aamu. pystyn katsoa itseäni peilistä ja hymyillä. mutta terve en vielä ole ja välillä vihaan itseäni siitä että annoin näinkin paljon aikaa kulua ennen kuin hain apua.
Pari neuvoa sinulle:
Puhu opinto-ohjaajan kanssa koulustasi. asioilla on tapana järjestyä. itse olen lukion 4llä luokalla ja jos käy hyvin valmistun ensi syksynä, ehkä vasta keväällä 2006. aina voi järjestää poikkeus lupia kunhan kertoo tilastaan.
olet oikeassa kun sanot että toipuminen kestää ja terapiaan kuluu aikaa mutta ota ihmeessä yhteyttä terveysasemaasi ja pyydä lähettää eteenpäin psykiatrin puheille. terapia on pitkä prosessi mutta yksin on vielä vaikeempaa päästä ylös. Voit myös pyytää läkäriltä lausuntoa kouluun jos oppettajat eivät sinua usko.
yritä jaksaa! täytyy toivoa ettäkaikki vielä onnistuu!
Olen käynyt lääkärissä ja saanut useita lääkärintodistuksia ja yhden psykiatrian erikoislääkärin lausunnon masennuksestani. Olen myös käynyt useita keskusteluja kouluni terveydenhoitajan, sekä opinto-ohjaajan kanssa. He kaikki ovat hyvin tietoisia tilanteestani, mutta se ei kuitenkaan muuta asioita yhtään miksikään. Minun täytyy valmistua kolmen vuoden koulutuksestani neljässä vuodessa, tai minut erotetaan koulustani tai sitten maksan itse ylimääräiset opiskeluni, ja se on todella kallista.
Kävin viime keväänä terapiassa, mutta siitä ei oikein tuntunut olevan mitään hyötyä. Minusta tuntui kokoajan, että puhun ongelmistani täysin tuntemattomalle ihmiselle, jota eivät minun asiani voi oikeasti liikuttaa. Hän kuuntelee minua vain siksi, koska saa siitä palkkaa.
Itse olen sairastanut keskivaikeaa-vakavaa masennusta jo yli 6 vuotta. Ihmettelen, kuinka olen pärjännyt näin pitkään ilman terapiaa ja lääkitystä.
Rajansa kaikella. Nyt se raja on tullut vastaan.
No jos sulla kerran on sairaus, niin miksi et hoida sitä? Masennuslääkitystä ainakin pitäisi harkita, jos et kerran kykene opiskelemaan ja sairautesi voi kroonistua.
Ja jos olet niin sairas että et voi opiskella, sinun pitäisi olla sairaslomalla. Ja sairaslomaa et saa jos et hoida itseäsi. Jotain outoa tuossa jutussasi on. Et ole tainnut kertoa kaikkia faktoja. Onko psykiatrisi kanssa ollut puhetta persoonallisuushäiriöstä?
Olen yrittänyt kertoa tilanteeni mahdollisimman selvästi. Omasta mielestäni en ole jättänyt kertomatta faktoja.
Kerroin jo aiemmassa viestissäni, miksi en voi ottaa enää yhtään enempää sairaslomaa. Se ei vain ole kannattavaa, koska meidän koulussa kolmen vuoden koulutuksesta täytyy valmistua neljässä vuodessa. Jäin viime vuonna luokalleni, joten olen jo tavallaan käyttänyt opinnoistani neljä vuotta ikään kuin hukkaamalla yhden vuoden.
Opinto-ohjaajani ehdotti myös sitä vaihtoehtoa, että keskeyttäisin opintoni. Sinä aikana opinto-oikeuteni ei kuluisi.
Kysyit, miksi en hoida masennustani. Oletko itse koskaan ollut vakavasti masentunut? Oletko koskaan huomannut, kuinka vaikeaa siinä tilanteessa on ottaa itseään niskasta kiinni, ja hakeutua hoitoon? En tunne ketään masentunutta, joka olisi tehnyt sen täysin oma-aloitteisesti, koska kynnys on todella korkea. Tarvitsisin jonkun ihmisen, joka tukisi minua siinä pitkässä prosessissa, koska parantuminen tulee olemaan raskasta.
Mieti ensin, ennen kuin alat haukkumaan ketään persoonallisuushäiriöiseksi :)
Eihän persoonallisuushäiriö ole mikään haukkumanimi. Silloin kun masentunut alkaa löytää kovin paljon syistä (ei ole tukihenkilöä ymym) sille ettei saa masennustaan hoidettua, kyse nyt vaan on usein enemmän persoonallisuushäiriöstä. Tuttavapiirin yli 20 masentuneesta kukaan ei esittänyt tollasia syitä ja kaikki hakeutuivat itse hoitoon.
Kun oma masennukseni oli tarpeeksi paha muutama vuosi sitten, en edes ymmärtänyt olevani masentunut!!! Sairaudentunto oli jo tyystin kadonnut. Menin lääkäriin valittamaan fyysistä sairauttani, jolloin lääkäri huomasi koko elämäntilanteeni tuntien tilanteeni ja antoi lääkereseptin kouraani. Siitä oli sitten pakko hakeutua mielenterveystoimistoon päivystävän sairaanhoitajan juttusille. Olin viittä vaille sairaalahoidon tarpeessa jo.
Minullakin on tuttavapiirissä toistakymmentä masennusta sairastanutta ihmistä. Kukaan heistä ei ole täysin oma-aloitteisesti hakeutunut terapiaan.
Kun on tarpeeksi, eli vakavasti masentunut, ei ole edes mitään halua parantua. Masennuksesta parantumiseen tarvitaan paljon tahdonvoimaa. Ja olen varma, että tukijoukot kotonakin olisivat hyvä asia parantumisen kannalta.
Olen sairastanut masennusta jo niin monta vuotta, että siitä on tullut osa elämääni. En tiedä, haluaisinko edes muuttua toisenlaiseksi ihmiseksi. Ehkä olen tavallaan hyväksynyt kohtaloni.
Ihan totta. Minullekin meinasi käydä samalla tavalla. Masennus hiipi minuun niin hiljaa ja vähitellen, etten edes huomannut sitä itse.
Lukiokin jäi kesken. En osannut selittää, miksi en jaksanut. Miksi minulla ei ollut motivaatiota tehdä yhtään mitään tulevaisuuteni eteen. Halusin vain olla ja vajota tuntemattomaan pimeyteen.
Kukaan läheisenikään ympärilläni ei huomannut hätääni. Minua haukuttiin lähinnä vain laiskaksi ja satanistiksi, koska viiltelin itseäni.
Sekin auttaa parantumaan, kun pahalle ololleen on olemassa nimi :)
ymmärrän täysin kun sanot että terapiasta ei tunnu olevan hyötyä.istui itse turhaan 5kk kerran viikossa erään urpo psykologin luona. ja syytin itseäni siitä että terapiasta ei ollut hyötyä. nyt olen löytänyt paremman psykologin kenelle voin puhua. mutta helppoa se ei ole, kun ei ole tapana kertoa henk koht. juttuja edes parhaille kavereille. mutta oli aika kun luulin että masennus kuului luonteeni ja tulen aina olemaan masentunut. onneksi olin vääräässä.
jos sun on käytävä koulusi neljässä vuodessa en tiedä mitä voisit tehdä. hassua että poikkeuslupaa suorittaa koulun pidemmässä ajassa ei järjesty. ehkä tauko olisi paras vaihtoehto.
ja lääkkeistä vielä: kannatta kokeilla. mulle ei tullut minkäänlaisia sivuoireita mutta toisaalta en tiedä oliko niistä paljon hyötyäkään. mutta ei niistä haittaa ole. ja voihan lääkityksen aina lopettaa.
Kerro minulle, miksi et käytä lääkitystä? Eikö kukaan lääkäri ole sinulle tarjonnut, vai etkö ole halunnut syödä?
Ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa terapia.
Olen miettinyt sitä itsekin. Olen saanut lääkäriltä ilmaisia näytteitä masennuslääkkeistä, mutta en ole uskaltanut kokeilla niitä.
Syitä voi olla monia. Ehkä lähinnä ennakkoluulot ja pelko sivuvaikutuksista.
Lääkärini kehotti minua menemään leikkaukseen. En uskalla. Päätin kysyä apua suomi24-keskustelusta. Auttakaa minua!
Siis sinä vaan sinnittelet päivästä toiseen lääkkeittä... Odottelet, että elämä menee täysin poskelleen, ennen kuin teet jotain tilanteellesi, vai?
Oletko vihainen vanhemmillesi? Kostatko heille sillä lailla, ettet syö lääkkeitä, ja toivu niiden avulla?
Kun itse olin pohjalla, ei olisi tullut mieleenkään jättää lääkkeistä tuleva hyöty käyttämättä. Aloitin Zoloftilla. Alussa ahdistus lisääntyi entisestään, mutta se helpotti ajastaan, ja elämä alkoi voittaa. Ensimmäinen merkki siitä oli se, että karamellit alkoivat maistua :-)) Nukkuakseni paremmin sain rauhoittavia, Opamoxia. Myöhemmin toisen depressiolääkkeen, Tolvonin. Ja minä selvisin depressiostani. Kiitos lääkehoidon ja MTT:n keskustelutuokioiden, sekä lähimmäisieni. Niin, ja kiitos ylöspäin ennen kaikkea.
Kun masennut tarpeeksi syvästi, niin eiköhän lääkehoito sitten kelpaa. Mutta ajatteles nyt, jos laiva on uppoamassa, niin eikö kannattaisi yrittää tukkia kaikki ne vuotavat aukot... tiedä vaikka se paatti kuin ihmeen kaupalla pysyisi veden pinnalla satamaan asti. Jos et tee mitään konkreettista, seuraukset tiedät. Viimeistään siinä vaiheessa, kun menetät kämppäsi, avopuolisosi, ja asut siellä vanhempiesi luona.
Tään tarkoitus ei suinkaan ole masentaa sinua enempää. Minä jos kuka tiedän, mitä on elää masennuksen syövereissä. Sinun laillasi olla vuosikaudet lievemmässä depiksessä ryyppäävän ex-puolison takia, ja eron jälkeen diagnoosini olikin sitten jo jotain aivan muuta. Kaupassa ei ollut mitään sellaista ruokaa, jota olisin halunnut syödä. Öisin heräilin. Päivällä sänky veti puoleensa. Elämänhalu nollilla. Sen suurempaa helvettiä en ole maan päällä kokenutkaan.
Voimia sinulle!
Sen voin sanoa, etten ole kostamassa kenellekään olemalla syömättä lääkkeitä, varsinkaan vanhemmilleni. He eivät tiedä masennuksestani. Makasin muutaman vuoden kotona tekemättä yhtään mitään. He eivät huomanneet silloin, että jokin on vialla, joten olen päättänyt olla kokonaan puhumatta tilanteestani. Olen varmaankin edelleen heidän silmissään vain laiska satanisti, joka viiltelee itseään ;) Olen kertonut, että olen sairauslomalla vain uupumuksen ja stressin takia.
"Odottelet, että elämä menee täysin poskelleen, ennen kuin teet jotain tilanteellesi, vai?"
En jaksa edes ajatella tulevaisuuttani, koska se tuntuu liian synkältä. En mieti, milloin minun elämäni menee täysin poskelleen. Elän päivä kerrallaan. Itken aamuisin, kun on jälleen uusi päivä kestettävänä.
Jotenkin kaikkeen on tullut niin hälläväliä-asenne. Masennus on turruttanut minut niin, ettei millään tunnu olevan mitään väliä. Ei edes omalla parantumisellani. Pelottavaksi asian tekee se, että koen kuoleman rauhoittavana asiana. Se on mahdollisuus on aina olemassa. Jos asiani menevät täysin umpisolmuun, on aina olemassa pakoreitti.
Tämän keskustelun hengen tuntien monet varmaan haukkuvat minua nyt luuseriksi, mutta sellainenhan minä olen aina ollutkin. Ressukka, joka menee aina siitä mistä aita on matalin.
Kerroit, että olet saanut lääkäriltä näytepakkauksen masennuslääkkeitä. Kokeiles nyt hyvä tyttö niitä. Siis käytät muutaman kuukauden, ja tiedät sitten, onko niistä apua. Jos ei auta, käyt lääkärin juttusilla uudestaan. Ei se lääketabletin nieleminen nyt niin mahdoton tehtävä ole. Ja jos on, niin paikkasi on sairaalahoidossa.
Jos vanhempasi eivät ole tehneet mitään, vaikka olet maannut sängyssä vuosikaudet (Oletko muuten alkoholistin lapsi?), niin ota nyt ohjat omiin käsiisi. Etkö edes avopuolisosi tähden kokeilisi lääkkeitä, kun kerran rakastat vielä häntä?
Jos opintotuki lakkaa koulun keskeyttämisestä, niin luulisi sinun nyt jotain tukea saavan sen jälkeen. Sairaspäivärahaa? Toimeentulotukea? Eläkepaperit?
Apua ei ole pakko ottaa vastaan, näinhän se on. Jos minä nivelreumaa ja astmaa sairastavana jättäisin ottamatta päivittäiset viisi lääkettäni, olisin kohta henkitoreissani pyörätuolissa. Mutta minä voin tehdä sairauksilleni jotain. Kävelen joka aamu keittiön kaapilleni ja otan pillerit. Niin yksinkertaista se on. Niin yksinkertaisella tavalla paranin depressiosta. Otin reuma- ja astmalääkkeiden lisäksi masennuslääkkeet. Olihan minulla syytä elää: kaksi lasta, jotka tarvitsivat äitiä.
Kun ihmisten omat keinot loppuvat, Jumalan mahdollisuudet alkavat. Sinua rakastetaan tuolla ylhäällä. Turhaan tappaisit itsesi. Aina on muita mahdollisuuksia, mutta sinun on tehtävä oma osuutesi. Eikö avomiehesi ole kiinnostunut hakemaan sinulle apua? Vai etkö ota häneltä apua vastaan?
Kokeilisin varmasti masennuslääkenäytteitä, jos se todella olisi niin yksinkertaista, että menisin vain kaapille ja nielisin ne alas. Tässäkin asiassa tulee taloudelliset asiat kysymykseen. Minun tietääkseni masennuslääkkeiden syömistä ei pysty lopettamaan yhtäkkiä, vaan se täytyy tehdä vähitellen vieroitusoireiden välttämiseksi. Minulla ei ole niin paljoa lääkkeitä kaapissani, että voisin kokeilla niiden tehoa ja lopettaa niiden syömisen. Joutuisin ostamaan niitä joka tapauksessa ainakin yhden kuurin lisää. Lääkäri varoitteli minua jo heti alussa mielialalääkkeiden kalliudesta. Sekin on yksi syy, miksi en ole vielä uskaltanut alkaa lääkekuurille. En saa opintotukea, koska vanhempani tienaavat liikaa. Rahani riittävät hädin tuskin ruokaan. En tiedä, kuinka voisin vielä venyttää penniä, että rahani riittäisi masennuslääkkeisiin. Tiedän, että Kela korvaa suuren osan, mutta silti.
"Oletko muuten alkoholistin lapsi?"
Isäni on aina käyttänyt liikaa alkoholia. Sekin on vauhdittanut masennukseni puhkeamista, koska kotona oli niin paha olla. En kuitenkaan kutsuisi häntä alkoholistiksi. Mikään juoppo hän ei ole.
En tiedä, miksi vanhempani eivät huomanneet, ettei minulla ollut kaikki kunnossa. Todennäköisesti he vain luulivat minua hyvin laiskaksi, kun makasin sängyssä yli puolenpäivän, enkä jaksanut koskaan käydä missään. En tavannut enää edes kavereitani.
"Etkö edes avopuolisosi tähden kokeilisi lääkkeitä, kun kerran rakastat vielä häntä?"
Hyvä kysymys. Joskus minusta tuntuu, kuin sahaisin oksaa itseni alta, kun kiukuttelen miehelleni. Jos hän joskus tulee jättämään minut, voin ajatella, että sain mitä tilasin. Siksi yritän kotona tukahduttaa mahdollisimman hyvin suuttumukseni, masennukseni ja kaikki negatiiviset tuntemukset, jotka masennukseen liittyy.
Pidätkö ollenkaan yhteyttä vanhempiisi? Olisiko mahdoton ajatus soittaa äidille ja isälle ja kertoa tilanne? Pyytäisit rahaa lääkkeisiin...
Jos em. on poissuljettu, niin oletko kysynyt sosiaalitoimistosta mahdollisuutta saada toimeentulotukea lääkkeitä varten? Sieltä minä sain. Olin silloin sairaspäivärahalla.
Luin kerran muutamalta keskustelupalstalta, miten muuan opiskelijapariskunta solmi avioliiton sen takia, ettei vanhempien tulot vaikuttaisi opintotukeen...
Ihmettelen miksi kysyt neuvoa ja torjut kaiken avun. Et muka voi em syillä kokeilla masennuslääkkeitä. Olet todellakin hakenut kaikki mahdolliset syyt olla kokeilematta niitä, eli alitajuisesti et halua apua. Tyypillistä rajatila-nimiselle persoonallisuushäiriölle.
Annan muutaman vinkin:
1) Sinua ei voi auttaa ellet itse halua. Selittelysi tuntuu omituiselta kun kyseessä on työkykysi ja ilman hoitoa oireesi voivat muuttua kroonisiksi.
2) Haluttomuutesi hoitaa itseäsi voi johtua persoonallisuushäiriöstä
3) Sinun pitäisi hoitaa myös persoonallisuushäiriötä
4) Voisit ottaa seuraavalle käynnille psykiatrillesi mukaan vanhempasi ja puolisosi
5) Jos tämä tuntuu mahdottomalta palaa kohtaan 2.
6) Et löydä yhtään järkevää syytä olla hoitamatta itseäsi. Palaa kohtaan 1.
7) Jos tätä lukeva kokee olonsa ahdistuneeksi, se johtuu tästä persoonallisuushäiriöstä.
Viestisi sai minut mietteliääksi.
Ainakaan tietoisesti en halua keksiä tekosyitä, miksi en hakeudu hoitoon. Ne tuntuvat ihan todellisilta ongelmilta. Ehkä kärsin persoonallisuushäiriöstä. Ehkä alitajuisesti suojelen itseäni joltain, kun mieleni uskottelee minulle syitä, jotka tuntuvat itsestäni aidoilta, vaikka ne eivät todellisuudessa ole sitä. En tiedä. Tunneasiat eivät ole aina järjellä selitettävissä.
Aion kuitenkin ottaa jatkossa huomioon persoonallisuushäiriön mahdollisuuden. Mielenkiintoinen pointti.
"4) Voisit ottaa seuraavalle käynnille psykiatrillesi mukaan vanhempasi ja puolisosi"
Tuohon voisin vielä kommentoida sen verran, ettei se ole jo pelkästään käytännön syistä mahdollista. Vanhempani asuvat toisella puolella Suomea. En usko, että he kerkeävät tulla käymään.
Toisaalta myös en ole koskaan tottunut puhumaan asioistani. Kotonani vallitsi aikoinaan hyvin painostava ja sulkeutunut ilmapiiri. Siellä olisi ollut täysin mahdotonta alkaa kertomaan ongelmistaan kenellekään. Ajatus siitä, että psykiatrilla käydessäni minulla olisi "yleisöä" mukana, tuntuu täysin mahdottomalta. Minun on muutenkin niin vaikeaa puhua kenellekään asioistani. Häpeän itseäni niin paljon.
Jos vanhempani olisivat siellä mukana, se vain pahentaisi tilannetta, koska he eivät oikein osaa suhtautua tällaisiin asioihin oikein. Usko pois, minä tunnen omat vanhempani.
Menneisyydessäni on myös asioita, joista en haluaisi mieheni tietävän. Siksi sekin on poissuljettua, että hän olisi mukana terapiassa kuuntelemassa.
Kirjoitin toisessa viestissäni jonkun verran suihteistani vanhempiini
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000005645250
Se vaatisi todella paljon, että soittaisin vanhemmilleni ja kertoisin tilanteestani. Joskus minusta on tuntunut, että he tiedostavat, mikä minua todellisuudessa vaivaa, vaikka olen puhunut heille kärsiväni vain uupumuksesta ja stressistä. He ovat tarkkaan kyselleet minulta, olenko saanut mielialalääkkeitä ja käynkö terapiassa, mutta en ole vielä kertaakaan kuullut heidän huuliltaan sanaa "masennus". En ole uskaltanut sanoa sitä itsekään heidän kuullen, koska sen sanan ympärillä on niin vahva tabun ilmapiiri. Kyllähän heidän täytyi nähdä, että olen masentunut, kun makasin monta vuotta kotona tekemättä yhtään mitään.
Vanhempani tuntien, heille olisi ollut häpeä, jos minulla todella oltaisiin todettu masennus. Parempi oli, että oireitani syytettiin ainoastaan laiskuudeksi. Kyllähän muiden perheiden lapset saivat sairastua masennukseen, mutta ei heidän tytär. Vanhempani olisivat tunteneet varmasti syyllisyyttä. He olisivat ajatelleet, että he ovat tehneet kasvatuksessaan jonkin virheen, kun he eivät ole osanneet tehdä lapsestaan onnellista. Ehkä he suojelevat sillä myös itseään, etteivät myönnä masennustani. Parempi sen olla vain tabu, josta ei puhuta.
Olen yrittänyt ottaa Kelalta selvää, onko minulla mahdollisuutta saada mitään tukia. Ilmeisesti ainakin toimeentulotukea voisin saada. En ole varma.
Opintotukea alan saamaan jo onneksi ensi maaliskuusta lähtien, kun täytän 20. Sen ikävuoden jälkeen eivät enää vanhempien tulot vaikuta opintotuen suuruuteen :)
Otin itselleni aikaa ja rupesin tutkimaan Googlen avulla mainitsemaasi rajatila-persoonallisuushäiriötä. Se oli suorastaan pelottavaa luettavaa, koska kaikki oireet kertoivat kuin minusta itsestäni.
Ihmeellistä, kuinka näin vähäisillä tiedoilla, mitä olen viesteissäni antanut, hoksasit sen sairauden mahdollisuuden. Olen niin varma persoonallisuushäiriöstäni, että olen jo melkein valmis varaamaan ajan terapiaan. Itselläni on helpottanut olo, kun vihdoinkin kaikelle epämääräiselle pahalle ololle löytyi nimi.
Tulen olemaan sinulle aina kiitollinen, jos nyt todella löysin ratkaisun ongelmaani ja elämäni alkaa terapian myötä sujuman paremmin :)
Pari vinkkiä joita et ehkä löydä Googlella.
Tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden masennus hoidetaan ensin ja kun masennuksen hoito on parantanut oloa, voidaan lähteä suunnittelemaan terapiaa.
Varaa aika terapeutilta, jonka tiedät hoitavan tälläisia potilaita ja käy hänen luonaan koko terapia loppuun, vaikutti hän ensimmäisellä käynnillä tai terapian aikana millaiselta idiootilta tai despootilta tahansa. Vuoropuhelu tälläisista asioista on osa, itse asiassa hyvin tärkeä osa, psykoterapiaa.
Hienoa, että olet alkanut tutkia saamaasi vinkkiä. Ei sitten muuta kuin varaamaan aikaa...
Harvinaisen mielenkiintoinen viestiketju muuten :-)
"Poissaoloja koulusta ei saisi tulla enää yhtään."
No älä lintsaa sitten. Yksinkertaista, ystävä hyvä. Ota itseäsi niskasta kiinni. Itsesääli on perseestä.
"6 vuotta kestäneestä keskivaikeasta-vakavasta masenuksesta ja paniikkihäiriöstäni"
"En käy terapiassa, enkä käytä lääkitystä."
Jos olet ollut masis jo 6 vuotta niin miksi et ole hakenut apua? Lintsailet koulusta, ilmeisesti myös alkoholia kuluu paljon ja sitten täällä valittelet kurjaa elämääsi? Mene kouluun äläkä skippaa tunteja.
Minut todettiin jo viime keväänä työkyvyttömäksi. Koulu ei ole minulle nyt oikea paikka. Tunnen sen voinnistani itsekin. Ei se vain ole niin yksinkertaista päättää, että nytpä en enää pinnakaan koulusta. Epäilen, ettet ole itse ollut koskaan vakavasti masentunut, etkä sen takia pysty sitä ymmärtämään.
En tietääkseni ole myöskään kertonut tässä keskustelussa alkoholin käytöstäni. Siitä johtuu myös väärä käsityksesi. Alkoholia kuluu hyvin vähän, ei oikeastaan juuri lainkaan.
Enkä omasta mielestäni ole täällä "valittamassa kurjaa elämääni". Toivoin, että pystyisin herättämään ajatuksia ja luomaan positiivista keskustelua aiheesta. Jopa ehkä löytämään samassa tilanteessa olevia ystäviä. Siksi annoin sähköpostiosoitteenikin. Mutta se jäikin sitten vain toiveeksi.
"Epäilen, ettet ole itse ollut koskaan vakavasti masentunut, etkä sen takia pysty sitä ymmärtämään."
Olen ollut, todisteena siitä viillelty vasen käsi ja vasen jalka. Tiedän Cipramilit, Zoloftit, Seroxatit, Seronilit, Efexorit ja Fevarinit hyvinkin omakohtaisesti. Onpa tullut Zyprexaakin viinan kanssa joskus nappailtua. Sitten päätin ryhdistäytyä ja nykyään olen töissä ja opiskelen. En ymmärrä miksi asiasta täytyy whinettää keskustelupalstoilla.. tee asialle jotain?! Terapia auttaa, lääkkeet helpottavat. Ammattiapua saa kun sitä hakee. Ja opiskelu on parasta mitä nuori ihminen voi itselleen antaa. Eläkkeellä ehtii sitten nukkua ja laiskotella.
"Ei se vain ole niin yksinkertaista päättää, että nytpä en enää pinnakaan koulusta."
Ilmeisesti kuitenkin paras ratkaisu asiaan. Ainakin minä päätin opiskella kunnialla niin paljon kuin mahdollista. Itsesäälittely ei auta mihinkään.. usko vaikka huviksesi. Asiat muuttuvat kun niille jotain tekee. Mutta kaikesta huolimatta, hyvät jatkot sinulle:)
Voisit vähän miettiä, miten asiasi esität. Oot oikeassa siinä, ettei asiat muutu, jollei niille mitään tee, mutta muistat éhkä itsekin, ettei se avunhakemisen kynnys ole kovin helppo ylittää. Itsekin olen ollut masentunut jo pitkään, enkä ole hakenut minkäänlaista apua ongelmiini. Tosin tähän asti oon jaksanut hoitaa jotenkuten koulun niin, etten ainakaan ole menettänyt opintotukiani. Juuri tällä hetkellä olen siinä tilanteessa, että mun olisi pakko hakea lääkitys, kun koulu menee masennuksen ja unettomuuden takia päin helvettiä, mut eipä se lekurille lähteminen ole vaan niin helppoa.
Ennenvanhaan masentuneita läpsäistiin selkään; "piristyhän siitä!". Niin se pitäisi olla nytkin. Kouluterkkari ohjaa lääkärille ja antaa neuvoja ja tukea. Ei sinne terkkarille meneminen VOI OLLA liian vaikeata. Kyllä kaikissa kouluissa, yliopistosta ala-asteelle, jonkinlainen terveydenhoito on. Se että "masentaa ja ahdistaa" on ihan vitun huono tekosyy jättää asiat tekemättä. On mullakin joskus ollut niin etten sängystä ole uskaltanut pariin viikkoon nousta ja viinaa ja vähän muutakin meni ihan sikana - koulussa en ees käynyt, saati että oisin lintsannut sieltä. Onneksi reksi oli ymmärtäväinen. Jossain vaiheessa päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Jos niin en olisi tehnyt olisin vieläkin siinä samassa jamassa. Kylmä tosiasia.
Ihan käytäntöä nyt. Jos lääkäri sanoo että olet työkyvytön pyydä häneltä sairaslomaa. Näin saat sairauspäivärahaa sekä asumistukea. Ja voit asua miehesi kanssa :)
Se on ihan totta, että niin kannattaisi tehdä. Siinä on vain se huono puoli, että mikäli en ano koululta opintojen keskeyttämistä, menetän opinto-oikeuteni. Pelkkä sairasloma ei riitä. Olen ollut jo niin paljon pois koulusta, jäänyt jopa luokalleni, ettei sitä kärsisi enää tehdä uudelleen :(