Oman korteni tähän kasaan haluan kantaa. Itse olen ollut lähes kymmenen vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveyssyistä.
Miksi sitten minulle kävi näin?
On sitten syynä osa perimää, joka toki mahdollista, mutta suurimman syyn kaadan lapsuuteeni. Olin vanhemmilleni vahinko, se viimeinen ”iltatähti” jota ei kai olisi pitänyt syntyäkään. Jostakin syystä minulla oli ja on olematon itsetunto. Vanhemmat sisarukseni (2) olivat lähes saman ikäisiä, minä selvästi nuorempi. Ilmeisesti olin heidän mielestään jonkinlainen uhka, tai kiusankappale.
Lapsuudestani minulle on jäänyt mieleen vahvasti tunne: ”sinusta ei ole mihinkään, olet tyhmä, ruma”. Ja tähänhän minä uskoin. Koulut menivät luokka /vuosi. Koulussa kuitenkin tulin kiusatuksi, eikä kukaan minua puolustanut.
Murrosiässä uskoin vakaasti, että kukaan tyttö ei voisi ikinä minusta pitää. Sitten kaverini sai houkuteltua minut silloin suosittuun tanssipaikkaan. Ja maailmani muuttui yhtenä iltana. Useampikin tyttö halusi tehdä kanssani tuttavuutta ja minä aloin tajuta, mistä oli kysymys.
Sain tuolloin vähän vahvistusta itsetunnolleni ja elämä eteni. Hankin ammatin, sellaisen johon keskikoulun keskiarvolla 6,8 selvittänyt kykeni. Vuodet vierivät. Työpaikallani tulin työpaikkakiusatuksi. Ja sitten eräänä päivänä en kyennyt työssä käymään.
Seurasi hoitorumba, kuntoutusyrityksiä, psykologin analyysi, jossa minut muuten todettiin reippaasti keskivertokansalaista älykkäämmäksi ja lopulta kuitenkin työkyvyttömyyseläke.
Nyt sitten alle viisikymppisenä mietin elämän tarkoitusta. Miksi minulle kävi näin?
Edelleenkin siskoni ja veljeni puhaltavat yhteen hiileen. Tämän tästä ovat valmiita ”lyömään” minua, jos näyttää siltä, että olisin nousemassa täältä maanpinnan alapuolelta. Samoin äitini, vaikka on jo aivan lopuillaan terveyskeskuksen vuodeosastolla muisti kuitenkin viimeksi hänen luonaan käydessäni todeta: ”sinä kun olet aina ollut sellainen tyhmä”.
Siksi vain kirjoitin tämän, jos joku on sitä mieltä, etteivät lapsuudessa saadut traumat vaikuta yksilön mielenterveyteen.
Miksi sitten minulle kävi näin?
On sitten syynä osa perimää, joka toki mahdollista, mutta suurimman syyn kaadan lapsuuteeni. Olin vanhemmilleni vahinko, se viimeinen ”iltatähti” jota ei kai olisi pitänyt syntyäkään. Jostakin syystä minulla oli ja on olematon itsetunto. Vanhemmat sisarukseni (2) olivat lähes saman ikäisiä, minä selvästi nuorempi. Ilmeisesti olin heidän mielestään jonkinlainen uhka, tai kiusankappale.
Lapsuudestani minulle on jäänyt mieleen vahvasti tunne: ”sinusta ei ole mihinkään, olet tyhmä, ruma”. Ja tähänhän minä uskoin. Koulut menivät luokka /vuosi. Koulussa kuitenkin tulin kiusatuksi, eikä kukaan minua puolustanut.
Murrosiässä uskoin vakaasti, että kukaan tyttö ei voisi ikinä minusta pitää. Sitten kaverini sai houkuteltua minut silloin suosittuun tanssipaikkaan. Ja maailmani muuttui yhtenä iltana. Useampikin tyttö halusi tehdä kanssani tuttavuutta ja minä aloin tajuta, mistä oli kysymys.
Sain tuolloin vähän vahvistusta itsetunnolleni ja elämä eteni. Hankin ammatin, sellaisen johon keskikoulun keskiarvolla 6,8 selvittänyt kykeni. Vuodet vierivät. Työpaikallani tulin työpaikkakiusatuksi. Ja sitten eräänä päivänä en kyennyt työssä käymään.
Seurasi hoitorumba, kuntoutusyrityksiä, psykologin analyysi, jossa minut muuten todettiin reippaasti keskivertokansalaista älykkäämmäksi ja lopulta kuitenkin työkyvyttömyyseläke.
Nyt sitten alle viisikymppisenä mietin elämän tarkoitusta. Miksi minulle kävi näin?
Edelleenkin siskoni ja veljeni puhaltavat yhteen hiileen. Tämän tästä ovat valmiita ”lyömään” minua, jos näyttää siltä, että olisin nousemassa täältä maanpinnan alapuolelta. Samoin äitini, vaikka on jo aivan lopuillaan terveyskeskuksen vuodeosastolla muisti kuitenkin viimeksi hänen luonaan käydessäni todeta: ”sinä kun olet aina ollut sellainen tyhmä”.
Siksi vain kirjoitin tämän, jos joku on sitä mieltä, etteivät lapsuudessa saadut traumat vaikuta yksilön mielenterveyteen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mielenkiintoinen tarina. Olet kai puhunut vanhempiesi tai sisarustesi kanssa ajatuksistasi. Oletko varma, että he suhtautuvat sinuun niin kielteisesti, minkä käsityksen sain kirjoituksestasi. Jos niin on niin ymmärrän, että tilanne on ollut hankala. Ei kannata kuitenkaan antaa moisten asioiden pilata elämää. Kannattaa puhua asioista jollekin joka ymmärtää, kuten varmaan olet tehnytkin. Jos sisarustesi tai vanhempiesi suhtautuminen sinuun on sellaista kuten annoit ymmärtää niin se ei ole oikein eikä sitä tarvitse hyväksyä. Jos he eivät ole valmiita muuttamaan negatiivista suhtautumista niin silloin
en ehkä pitäisi enää yhteyksiä yllä, vaan etsisin ymmärtäväisiä ihmisiä muualta. Ymmärrän että
moiset muistot voivat jättää traumoja, mutta niistä voi päästä yli.
Hei,
Uskon, että vaikuttavat. Mutta olotko ajatellut ottaa etäisyyttä perheeseesi ja heivat heidät ulos elämästäsi. Niin minä tein. Ei ole huolta sisaruksista - äidistä ja isästä kylläkin, sillä he ovat ok. Otin kyllä heihinkin etäisyyttä ja muutin muutaman sadan kilometrin päähän kaikista tutuista. Täällä minulla on jo useita ystäviä ja elämä on suunnilleen kohdallaan.
Uskon todella sua! Mulla samantyylistä, joskin ei noin vakavaa.
Perhetaustani on samanlainen, muut pärjänneet ja mulla tökkii. Iltatähti olen myös.
En tiedä mikä auttaisi. Mä haluaisin sisaruksen jolle mä kelpaisin.
Kirjoita lisää!
Olen itse perehtynyt asiaan viime aikoina paljonkin, sillä itselläni on samanlaisia kokemuksia. Sisaruksia minulla ei ole, mutta äidiltäni olen solvauksia kuunnellut sitäkin enemmän.
Olen päättänyt, että pääsen tämän asian yli, hinnalla millä hyvänsä. Olen itse vasta 21-vuotias, enkä aio antaa äitini pilata loppuelämääni.
Minua auttoi suuresti Raimo Mäkelän kirjoittama kirja "Naamiona terve mieli". Kukaan ei ole koskaan kuunnellut tai ainakaan uskonut kun olen kertonut kokemuksistani, mutta kirjassa puhutaan juuri niistä asioista, joita kukaan ei suostunut koskaan uskomaan.
Jos mahdollista, tutustu tuohon kirjaan. Toivottavasti saisit siitä yhtä paljon apua kuin minä sain.
Oikein hyvää joulun odotusta!