Perheeseemme kuuluu tärkeänä osana avomieheni sisko ja hänen tyttärensä. Vietämme suuren osan ajastamme yhdessä, ja suunnitelmanamme on kesällä muuttaa yhteiseen isompaan asuntoon. Tilanne on vähän kuin siinä kohtaa seurustelua, kun pohditaan, mitä järkeä on maksaa kahta vuokraa, kun kuitenkin kaikki aika kuluu vain toisen luona.
Taloudellisesti tämä olisi kannattavaa. Suhteelliset asumiskulut pienenisivät ja yhteinen ruokatalous vähentäisi päivittäistäkin menoerää. Tyttäremme, joilla on vain noin vuosi ikäeroa, saisivat toisistaan "sisarukset". Mitä tulee parisuhteemme yksityisyyteen, jonka puutteesta monet ovat huolensa ilmaisseet, viiden huoneen asunnossa se olisi paljon parempi kuin kaksiossa, jossa nykyään joukolla oleilemme. Emme muutenkaan ole huolissamme aiheesta. Lisäksi väliin jäisi kaikenlainen logistinen häslinki vaihtovaatteiden sun muiden kanssa.
Suurin hyötypuoli olisi kuitenkin kälyni tukeminen. Hän on tällä hetkellä tyttärensä kanssa ensikodissa, josta on pääsemässä piakkoin pois. Hänellä on taustallaan rankkoja elämäntilanteita, yksin olo ahdistaa häntä ja tämä ahdistus on sitten purkautunut huonoina ratkaisuina. Rakastamme häntä kovasti, ja haluaisimme tukea sekä ohjata häntä oikeisiin valintoihin ja tavalliseen perhearkeen, johon hän on nyt päättäväisesti pyrkimässä itsekin.
Miksi suunnitelmamme sitten kohtaa niin paljon vastustusta? Eihän vielä muutama vuosikymmen sitten, tai monissa muissa maailmankolkissa nykyäänkään, tulisi kuuloonkaan, että vaikeassa elämäntilanteessa oleva läheinen jätetään oman onnensa nojaan. Meitä kehotetaan ulkoistamaan huolenpito sosiaaliviranomaisille ja huolehtimaan vain omista asioistamme. Kohtaamme oudoksuvia katseita jo nyt, kun kadulla liikumme kolmestaan, kaksia rattaita vuoroissa työntäen. Kun kyse on yhteisestä päätöksestämme, ei siihen kenenkään muun mielipide vaikuta eikä sen kuuluisikaan, mutta kohtaamamme asenteet ovat vähintäänkin kummallisia. Vai olemmeko me sittenkin se kummallinen osapuoli tässä itsenäistymisen ja syrjäytymisen yhteiskunnasa?
Taloudellisesti tämä olisi kannattavaa. Suhteelliset asumiskulut pienenisivät ja yhteinen ruokatalous vähentäisi päivittäistäkin menoerää. Tyttäremme, joilla on vain noin vuosi ikäeroa, saisivat toisistaan "sisarukset". Mitä tulee parisuhteemme yksityisyyteen, jonka puutteesta monet ovat huolensa ilmaisseet, viiden huoneen asunnossa se olisi paljon parempi kuin kaksiossa, jossa nykyään joukolla oleilemme. Emme muutenkaan ole huolissamme aiheesta. Lisäksi väliin jäisi kaikenlainen logistinen häslinki vaihtovaatteiden sun muiden kanssa.
Suurin hyötypuoli olisi kuitenkin kälyni tukeminen. Hän on tällä hetkellä tyttärensä kanssa ensikodissa, josta on pääsemässä piakkoin pois. Hänellä on taustallaan rankkoja elämäntilanteita, yksin olo ahdistaa häntä ja tämä ahdistus on sitten purkautunut huonoina ratkaisuina. Rakastamme häntä kovasti, ja haluaisimme tukea sekä ohjata häntä oikeisiin valintoihin ja tavalliseen perhearkeen, johon hän on nyt päättäväisesti pyrkimässä itsekin.
Miksi suunnitelmamme sitten kohtaa niin paljon vastustusta? Eihän vielä muutama vuosikymmen sitten, tai monissa muissa maailmankolkissa nykyäänkään, tulisi kuuloonkaan, että vaikeassa elämäntilanteessa oleva läheinen jätetään oman onnensa nojaan. Meitä kehotetaan ulkoistamaan huolenpito sosiaaliviranomaisille ja huolehtimaan vain omista asioistamme. Kohtaamme oudoksuvia katseita jo nyt, kun kadulla liikumme kolmestaan, kaksia rattaita vuoroissa työntäen. Kun kyse on yhteisestä päätöksestämme, ei siihen kenenkään muun mielipide vaikuta eikä sen kuuluisikaan, mutta kohtaamamme asenteet ovat vähintäänkin kummallisia. Vai olemmeko me sittenkin se kummallinen osapuoli tässä itsenäistymisen ja syrjäytymisen yhteiskunnasa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.