Olen vasta alle parikymppinen mutta tiedän että haluan tulevaisuudessa lapsen, ainakin yhden. Ja tiedän että haluan adoptoida. Tiedän etten halua itse synnyttää, se ajatus on minulle todella vieras ja vastenmielinen. Adoptointi on minusta paras tapa hankkia lapsi, sillä en näe järkeä synnyttää lisää lapsia maailmaan, jossa on niin suuri väenpaljous ja nälänhätä jokapuolella ja kodittomia lapsia.
Tiedän sen että lapsen hankinta edellyttää tiettyjä peruspilareita elämässä, esimerkiksi ura, hyvä taloustilanne, oma koti jne. Ja avioliitto. Haluankin olla naimisissa ja asua omakotialossa ja että molemmat käydään töissä jne. Olen ajatellut, että jos noin 25 v olisin löytänyt naisen jonka kanssa haluan olla loppuelämän ja hankkia lapsen niin voisimme mennä siinä vaiheessa naimisiin. Ja no 2017 eikös se avioliittolaki astu meillekin silloin voimaan?
Tässä on nyt vain se pelko minulla herännyt, että vaikka siinä vaiheessa Suomalaiset naisparitkin saisivat jo perheen ulkoisen adoption niin moni maa, josta adoptiolasta toivoisi, ei suhtaudu samalla tavalla samaa sukupuolta oleviin pareihin.
Ja mä nimenomaan olen ajatellut kansainvälistä adoptiota, suomalaisen lapsen saaminen on käsittääkseni hankalampaa, sitäpaitsi maailmalla on jokatapauksessa paljon kotia tarvitsevia lapsia. Olisi hienoa voida tarjota sellaiselle perhe.
Olen ajatellut esim. Intiaa, Kolumbiaa, etelä-afrikkaa tai thaimaata. Kaikissa noissa maissa tietysti on omat ehtonsa ja lasten vapautuminen kansainväliseen adoptioon vaihtelee.
Lapsillehan tietysti pyritään aina etsimään kotia oman maan sisältä. Mutta lopulta kaikki lapsey ei omasta maastaan kotia löydä. Minulle käy myös ajatus että adoptoisin vähän vanhemman lapsen, nuorempia on aina vaikeampi saada. Tyyliin joku yli kolme- neljä vuotias tai vanhempikin sopisi. Erityistarpeisia lapsia nämä tietysti aina ovat, ties millaisia kokomuksia sen ikäisellä lapsella jo on. Mutta uskon että minusta olisi hyväksi vanhemmaksi sellaiselle. Olen itsekin sijoituslapsi.
Katsoin tänään yle arkiston ohjelman adoptiosta lasten näkökulmasta, ja itkin vuolaasti koko ajan, kun lapset muistuttivat niin paljon meidän perheen lapsia, heillä oli ihan samat lasten huolettomah jutut. Siinä oli just kansainvälisesti suomeen adoptoituja lapsia.
Mä muistan itekin sen kuinka lapsena monesti itkin, potkin ja riehuin tuntikausia biologisen äidin ikävää mun sijaiskodiassa ja mua pidettiin sylissä niin kauan että rauhoituin. Ja olen kyllä kiitollinen millaisen kodin oon saanut.
Meillä on aina ollut lapsia, ja oon nähnyt sen lapsiperheen arjen.. Joten jo vielä pari vuotta sitten olin varma etten halua lapsia kun olin niin kyllästynyy niihin, mutta minusta on alkanut tuntua että lapset on minun elämääni tarkotettu :) Ja kun olen saanut niin hyvän esimerkin vanhemmuudesta ja tiedän mitä on elää huonossa sekä hyvässä kodissa lapsena, haluaisin olla hyvä äiti jollekin lapselle.
Minua vaan tosiaan pelottaa että kuinka hitaasti tämä kehitys homovanhempien noteeraamisessa kunnon vanemmiksi voi kestää, ainakin maailmalla. Just otetaan takapakkia ympäri maailmaa, intiassa homoseksi kiellettiin lailla ja miettikää vaikka venäjää..
Joka puolelta Suomessakin vielä saa kuulla kaikenlaista epäilyä homovanhempia kohtaan, niinkuin että miten vaikka lesbopari voi tuoda sitä miehen mallia lapselleen jne. No minusta se on kaikkien homoparien (sekä yksinhuoltajien) tehtävä tuoda sen lapsen elämään niitä toisen sukupuolen edustajia, joista saa mallia ja ottaa oppia. Ja homoparit ovat tutkimusten mukaan keskimäärin yhtä hyviä, ellei parempia vanhempia, koska meidän perheissä lapset ainakin on toivottuja! Ja adoptiovanhemmat käy läpi hitonmoisen syynäyksen muutenkin.
Onkohan mahdollista, että 5-10 vuoden päästä minulla ja puolisollani ois realistisiä mahiksia kansainväliseen adoptioon? Mitä luulette?
Tiedän sen että lapsen hankinta edellyttää tiettyjä peruspilareita elämässä, esimerkiksi ura, hyvä taloustilanne, oma koti jne. Ja avioliitto. Haluankin olla naimisissa ja asua omakotialossa ja että molemmat käydään töissä jne. Olen ajatellut, että jos noin 25 v olisin löytänyt naisen jonka kanssa haluan olla loppuelämän ja hankkia lapsen niin voisimme mennä siinä vaiheessa naimisiin. Ja no 2017 eikös se avioliittolaki astu meillekin silloin voimaan?
Tässä on nyt vain se pelko minulla herännyt, että vaikka siinä vaiheessa Suomalaiset naisparitkin saisivat jo perheen ulkoisen adoption niin moni maa, josta adoptiolasta toivoisi, ei suhtaudu samalla tavalla samaa sukupuolta oleviin pareihin.
Ja mä nimenomaan olen ajatellut kansainvälistä adoptiota, suomalaisen lapsen saaminen on käsittääkseni hankalampaa, sitäpaitsi maailmalla on jokatapauksessa paljon kotia tarvitsevia lapsia. Olisi hienoa voida tarjota sellaiselle perhe.
Olen ajatellut esim. Intiaa, Kolumbiaa, etelä-afrikkaa tai thaimaata. Kaikissa noissa maissa tietysti on omat ehtonsa ja lasten vapautuminen kansainväliseen adoptioon vaihtelee.
Lapsillehan tietysti pyritään aina etsimään kotia oman maan sisältä. Mutta lopulta kaikki lapsey ei omasta maastaan kotia löydä. Minulle käy myös ajatus että adoptoisin vähän vanhemman lapsen, nuorempia on aina vaikeampi saada. Tyyliin joku yli kolme- neljä vuotias tai vanhempikin sopisi. Erityistarpeisia lapsia nämä tietysti aina ovat, ties millaisia kokomuksia sen ikäisellä lapsella jo on. Mutta uskon että minusta olisi hyväksi vanhemmaksi sellaiselle. Olen itsekin sijoituslapsi.
Katsoin tänään yle arkiston ohjelman adoptiosta lasten näkökulmasta, ja itkin vuolaasti koko ajan, kun lapset muistuttivat niin paljon meidän perheen lapsia, heillä oli ihan samat lasten huolettomah jutut. Siinä oli just kansainvälisesti suomeen adoptoituja lapsia.
Mä muistan itekin sen kuinka lapsena monesti itkin, potkin ja riehuin tuntikausia biologisen äidin ikävää mun sijaiskodiassa ja mua pidettiin sylissä niin kauan että rauhoituin. Ja olen kyllä kiitollinen millaisen kodin oon saanut.
Meillä on aina ollut lapsia, ja oon nähnyt sen lapsiperheen arjen.. Joten jo vielä pari vuotta sitten olin varma etten halua lapsia kun olin niin kyllästynyy niihin, mutta minusta on alkanut tuntua että lapset on minun elämääni tarkotettu :) Ja kun olen saanut niin hyvän esimerkin vanhemmuudesta ja tiedän mitä on elää huonossa sekä hyvässä kodissa lapsena, haluaisin olla hyvä äiti jollekin lapselle.
Minua vaan tosiaan pelottaa että kuinka hitaasti tämä kehitys homovanhempien noteeraamisessa kunnon vanemmiksi voi kestää, ainakin maailmalla. Just otetaan takapakkia ympäri maailmaa, intiassa homoseksi kiellettiin lailla ja miettikää vaikka venäjää..
Joka puolelta Suomessakin vielä saa kuulla kaikenlaista epäilyä homovanhempia kohtaan, niinkuin että miten vaikka lesbopari voi tuoda sitä miehen mallia lapselleen jne. No minusta se on kaikkien homoparien (sekä yksinhuoltajien) tehtävä tuoda sen lapsen elämään niitä toisen sukupuolen edustajia, joista saa mallia ja ottaa oppia. Ja homoparit ovat tutkimusten mukaan keskimäärin yhtä hyviä, ellei parempia vanhempia, koska meidän perheissä lapset ainakin on toivottuja! Ja adoptiovanhemmat käy läpi hitonmoisen syynäyksen muutenkin.
Onkohan mahdollista, että 5-10 vuoden päästä minulla ja puolisollani ois realistisiä mahiksia kansainväliseen adoptioon? Mitä luulette?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvää pohdintaa mutta valitettavasti esim. Thaimaa ja Kolumbia ovat todella konservatiivisia ja ilmapiirin vapautuminen voi viedä vuosikymmeniä (vrt. Suomi 1970-- 2014). Suomessakin on vielä vastustusta perheenulkoisen adoption sallimisesta homopareille, tästähän päättää viimekädessä eduskunta. Eli siis äänestetään oikeita henkilöitä ja toivotaan parasta! :)
No mutta eikös se nyt ole jo päätetty että homojen avioliitto adoptio-oikeuksineen meni läpi ja siitä vielä syksyllä äänestetään uudestaan? Niin että se astuisi voimaan 2017?
On totta joo että noissa monissa maissa käsitys hyvistä adoptiovanhemmista on vähän eri, ja ensisijalle eivät samaaa sukupuolta olevat parit varmasti pääse... Olenkin miettinyt tätä, että kun yksinkin voi adoptiota hakea, niin pistäisin sen haun vireille sitten yksin. Vaikka yksinäiset hakijat saattavatkin joutua odottamaan kauemmin kuin parit. Jos mahikset kuitenkin sitten olisivat paremmat yksin kuin naisparilla?
Ja jos vuosien odottelun jälkeen lapsen saisin, niin voisin sitten sen jälkeen myöhemmin etsiä sen elämän naisen, tai jos sellainen jo olisi niin vasta lapsen tultua muuttaisimme yhteen & menisimme naimisiin jne, jotta naiseni voisi sitten perheen sisäisellä adoptiolla ottaa lapsen omakseen.