Oliko teillä onnellinen lapsuus? Vai olitteko onnettomia?
Omasta mielestäni yksi hyvä tapa selvittää tämä, jos on epävarma, on kuunnella omasta lapsuudesta tuttuja lastenlauluja, ja tunnustella, tuleeko niistä hyvä ja haikea mieli, kaipuu lapsuuteen, vai tuleeko niistä paha ja ahdistunut mieli, huojennus siitä, että lapsuus on takana päin.
Minä jouduin vähän aikaa sitten tilanteeseen, jossa jouduin kuuntelemaan omasta lapsuudestani tuttuja lastenlauluja, kuten "Lohikäärme Puff", "Lounatuulen laulu", "Matkustan ympäri maailmaa" ja "Popsi popsi porkkanaa". Olin lapsi 80-90 -luvuilla...
Tulin näiden laulujen kuuntelemisesta ahdistuneeksi ja surulliseksi. Ne laukaisivat hyvin negatiivisia emootioita. Olen iloinen, että lapsuus on jäänyt taakse. Objektiivisesti ottaen lapsuuteni oli "onnellinen": ehjä perhe, varallisuutta, terveyttä, kavereita jne.
Omasta mielestäni yksi hyvä tapa selvittää tämä, jos on epävarma, on kuunnella omasta lapsuudesta tuttuja lastenlauluja, ja tunnustella, tuleeko niistä hyvä ja haikea mieli, kaipuu lapsuuteen, vai tuleeko niistä paha ja ahdistunut mieli, huojennus siitä, että lapsuus on takana päin.
Minä jouduin vähän aikaa sitten tilanteeseen, jossa jouduin kuuntelemaan omasta lapsuudestani tuttuja lastenlauluja, kuten "Lohikäärme Puff", "Lounatuulen laulu", "Matkustan ympäri maailmaa" ja "Popsi popsi porkkanaa". Olin lapsi 80-90 -luvuilla...
Tulin näiden laulujen kuuntelemisesta ahdistuneeksi ja surulliseksi. Ne laukaisivat hyvin negatiivisia emootioita. Olen iloinen, että lapsuus on jäänyt taakse. Objektiivisesti ottaen lapsuuteni oli "onnellinen": ehjä perhe, varallisuutta, terveyttä, kavereita jne.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ihmisellä on valtava tarve pitää lapsuuttaan onnellisena. Toki siellä onnellisia asioita on voinut ollakin, mutta monesti se on pitkälti illuusiota. Itselläni on ollut todella vaikea myöntää, että olen tullut niin pahasti emotionaalisesti laiminlyödyksi, että olen kehittänyt läheisriippuvuuden. Koko elämä on ollut yhtä tuskaa. Eli olen traumatisoitunut monella tavalla, mutta silti olen hellinyt lapsuusmuistoja enkä ole pystynyt terveellä tavalla vihaamaan vanhempiani, eli täydellistä itsepetosta. Varmaan johtunut siitä, että ulospäin meidän perheessä ei ollut mitään ns. ongelmia, koska kaikki lakaistiin maton alle. Nyt alan olla jo voiton puolella, mutta pitkä tie on takana.
Olet oikeassa, en osaa sanoa 100% varmuudella mutta tuntuu ettei vanhempani rakastaneet minua tarpeeksi, olen itsekin läheisriippuvainen. En osaa olla itsenäisesti lainkaan, siksi asun vielä kotona. Olen vähän päälle parikymppinen, hävettää olla tällainen. Meidän perheessä ei ole tapana halata tai näyttää tunteita avoimesti, mikä vituttaa minua koska olen tunteellinen ja herkkä ihminen.
Samankaltainen tapaus täällä. Läheisriippuvuus rajoittaa itsenäistymistäni. Lapsuus oli kuitenkin minulle onnellista aikaa, melko turvallinen. Viime kesänä menin naapurinlasten kanssa leikkimään mm. vesisotaa, koska tunsin vielä kaipuuta muutaman vuoden taa. Nyt olen 20v.
Nyttenpä kuitenkin olen muuttamassa omilleni, koska vanhempieni hieman yli- huolehtiva käytös ahdistavat minua. Osittain se aiheutti minulle jo murrosiässä mielenterveyshäiriöitä. Itsenäiseen elämiseen tarvitsen taidot pitää omia puoliani ja ajatella tulevaisuuttani mielenkiintoisena.
Oli onnellinen lapsuus. Ei sekään tarkoita ettei voi masentua. Itselläni on ns. kaikki hyvin, ei mitään traumoja yms. Valitettavasti masennuin siitä huolimatta.
Ei, varsinkin pienempänä isäni ryyppäsi usein, riehui kännissä ja huusi. Selvinpäin ollessa huusi vielä enemmän, mitään en ikinä tehnyt oikein. Kaksi sisarusta, iso- ja pikkusisko. Pikkusisko laittoi kaikesta syyt minun niskoille ja pitää vieläkin huvittavana sitä, että minua rankaistiin hänen sijasta. Tukasta repimistä ja hirveetä huutoa isältäni sain. Äidilleni kun kerroin, hän aina lohdutti ja sanoi tietävänsä että en ole tehnyt mitään väärää. Mitään ei asioille siltikään tehnyt. Pikkusiskoni jos jotain teki, hän oli niin pieni ettei vielä tajunnut että teki jotain väärää. Isosiskoni niin vanha ettei tekisi mitään sellaista. Aina syypää, aina huono, siltä minusta tuntui. Muistan pelänneeni ruokapöydässäkin, koska maitolasinkin kaatamisesta sain huudot. Tee sitä, tee tätä, jos et tee niin saat vähintäänkin huudot. Sellainen isäni oli kun olin pieni. Enää se ei sentään juurikaan juo. Jos tein jotain väärin, olin epäonnistunut ja huono. Se tunne ei ikinä häviä. Muistan alle kouluikäisenä nähneeni toistuvasti painajaista, josta heräsin aina itkien ja paniikissa. Isäni taas kaatokännissä, jahtasi minua pitkin yläkerran portaita. Kauhuissani koitan päästä pakoon. Juuri kun olen päässyt portaat melkein ylös asti, kompastun ja kaadun. Siinä kohtaa herään. Kenellekkään en tuolloin kertonut painajaisestani. Isäni ja äitini toiminnalla minulle on jäänyt tunne, että parempi olla kertomatta kenellekään vääryyksistä, siitä ei hyötyä ole. Nyt 17-vuotiaana olen muuttanut toiselle paikkakunnalle, pois perheeni luota. Olen vaikeasti masentunut, luottamus ei riitä lääkärille menoon. Joka päivä vaikeaa olla edes olemassa. Vaikea tuntea itseäni tärkeäksi, vaikka poikaystäväni kanssa asun. Kaikki on valhetta, mikään ei totta. Kukaan ei välitä, ketään ei kiinnosta. Kunpa voisin ajatella toisin. Välillä "pirteitä" hetkiä, mutta ne nimenomaan jää vain hetkiksi. Huomaan välillä ajattelevani, oikeastaan toivovani, kadulla kävellessä että auto ajaisi minun yli. Kerran joku sanoi minulle, että koskaan ei voi tietää vaikka ydinpommi tippuisi taivaalta. Hetken olin helpottunut ja iloinen. Kun tajusin iloitsevani siitä, että sattumalta, sormia napsauttamalla voisin kuolla, ahdistuin taas.
Valitettavasti en pysty lukemaan tuollaista pitkää pötköä tekstiä, vaikka haluaisin.
Please muistakaa kappalejako!
Ei tarvii edes olla oikeaoppinen kappalejako, kunhan on vähän pienemmissä osissa teksti.
Meillä vanhemmat aiheuttivat ukkospilven kaltaisen mustan varjon lapsuuteen. Onneksi meillä oli muutama vuosi ulkopuolinen apu, jonka ansiosta ihan koko lapsuus ei ollut ihan helvettiä.
Tukkapöllyjä, uhkailuja ym. suurempaa väkivaltaa ei ollut, mutta kamalaa riitelyä se oli vanhemmilla, jos ei joka päivä, niin nälvimällä juttelivat päivittäin.
Jos olisin elänyt onnellisen lapsuuden, jossa vanhemmissa olisi ollut edes jonkinlaista roolimallia, olisi minustakin voinut tulla jotakin... olen luonteeltani vääränlainen, että olisin selvinnyt tilanteesta ihan voittajana...
En oikein jaksa uskoa, että joku masentuu ilman, että siihen ei olisi syitä ennen kaikkea lapsuudesta. Ihmisillä on vaan tapa ihannoida vanhempia, varsinkin lapsi uskoo helposti että vika on lapsessa itsessään.
Eihän kaikkien masentuneiden kotona ole ollut väkivalta-, alkoholi-, huume- tai mielenterveysongelmia (jotka kaikki ovat sitä paitsi usein piilossa) mutta aika monella on ollut. Masennnus ei synny missään tyhjiössä.
Minun lapsuuteni oli periaatteessa ihan onnellinen, mutta se henkinen väkivalta, jota en lapsena ymmärtänyt, on jättänyt pahat jäljet. En saanut kasvaa siksi ihmiseksi, joka persoonallisuudeltani olin ja joksi olisin halunnut, vaan minut pantiin psyykkisen pakkopaitaan. PIti olla jotain muuta, kun se oli vanhempien mielestä oikein. Kyse ei ole seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan persoonallisuuden/minuuden höyläämisestä vanhemmille sopivammaksi.
Olen samaa mieltä siitä, että varmasti useimmilla masennus päivittyy lapsuusaikaan, mutta erimieltä siitä, että perhe olisi aina sen ensisijainen aiheuttaja. Itsellä rakastava koti, vaikka paljon kommunikaatio-ongelmia olikin niin vakavia ongelmia ei kohdattu, ei sellaisia mistä lukee tällä foorumilla. Teininä tosin riideltiin rajusti. Silti sanoisin, että mun masennukset liittyy ensisijaisesti ongelmiin ystävyyksien kanssa. Ystävyyssuhteiden ongelmat ovat varmasti vanhemmilta perittyjä, mutta eihän heitä siitä voi rankaista. Ja oman perfektionismi juuret ovat kyllä vanhempien kohtelussa, mikä voisi olla tietyllä tavalla henkistä väkivaltaa, mutta kukaan ei ole täydellinen vanhempi ja tämänkin äiti teki rakkaudesta.
teorioillaan tuhonnut helvetin paljon ihmisiä... Ihmiset kuvittelevat että lapsuus = koko elämä... Ja että kaikkien ongelmien takana on lapsuuden ongelmat... paskaatikun nokassa... Kannattaa ottaa itseään niskasta kiinni jos ahdistaa... syyt ovat tässä ja nyt, eikä 20-40 vuotta takanapäin... Freud taisi olla vähän pimee ja olisko se ollut lisäksi jonkinlainen narkkari...
Kuuleppa--- jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija. Eiköhän jokainen itse tiedä mistä syystä elämä on mennyt vikaan, jos on mennyt vikaan.
Ollaan ihmiset erilaisia niissäkin mieltymyksissä...
Sinä et voi puhua kun vain ja ainoastaan omasta elämästäsi. Miten joku Freud, jonka kanssa et ole ollut koskaan henkilökohtaisesti tekemisissä on voinut tuhota sinut?
Miten joku Freud, jonka kanssa et ole ollut koskaan henkilökohtaisesti tekemisissä on voinut tuhota sinut?
heheheh:)))))))))))
Tietty jos auttava taho nojaa vain jonkun yksittäisen tahon eim. Freudin kokemuksiin ja tutkimuksiin koittaessaan auttaa... niin metsään menee sekin.
Ihmiset on yksilöitä.
Olet aivan väärässä,. kyllä siitä on ihan tieteellistä näyttöä.,että huono lapsuus aiheuttaa ongelmia.
Mene sinä vaan tekemään itse niitä Paronin Munchausen temppuja ja ota itseäsi niskasta kiinni. Taidat itse olla ns. paska vanhempi...
Enkä minä puhu teorioista vaan ihan käytännöstä.
saat sairastaa ihan niin paljon kuin haluat. mutta tee se omilla rahoillasi, älä naapurin, kiitos.
Viivi, kun saat sen keuhko- tai eturauhassyövän, niin muIsta ettet sairasta muiden rahoilla. Ei sairauspäivärahoja, ei julkista terveydenhuoltoa, ei Kela- korvauksia yksityislääkäristä tai lääkkeistä... tervemenoa.
Paskasta lapsuudesta voi kyllä selvitä, mutta se riippuu, minkälaiset selviytymiskeinot ihmisellä/lapsella on, minkälainen luonne, minkälaiset tukiverkostot. Jotkut selviävät helpommin kuin toiset.
Moni niinsanotusti huonosta lapsuudestaan selviytynyt pyörittelee aikuisiällä vieläkin erilaisia ongelmia tiedostamattaan. On huonoja parisuhteita, siirtää omat ongelmansa omaan vanhemmuuteensa - on etäinen, ei kykene muodostamaan kiintymystä, on läheisriippuvuutta, pakenee alkoholiin, on huono itsetunto jne..
Hyvänä asiana aikuisiällä on huomata asiat, mitä kantaa, kyetä itsereflektioon. Tämä onkin juuri sitä selviytymistä siitä ja selviytymiskeinot vaihtelevat, osa pääsee helpommalla kun ei rakenna muuria ympärilleen. Itsereflektio on henkisen kasvun ydin - kyetä tarkastelemaan omaa toimintaansa eikä vain paeta. Todeta se, että omia vanhempiaan ei voi enää muuttaa, vaan voi kehittää vaan itseään ettei vie ongelmia eteenpäin omille lapsilleen, aiheuta hallaa itselleen jatkuvilla väärillä valinnoilla. Siksi terapiasta onkin hyötyä, jos oma lapsuus on ollut pirstaleinen. Joskus on myös syytä antaa anteeksi - oman itsensäkin takia.
On toki ihmisiä, jotka saattavat käyttää lapsuuttaan syynä miksi epäonnistuvat ja jos jää pysyvästi tähän ajatukseen, ei voi ikinä päästä eteenpäin tai käsitellä murheitaan. Mutta tie ei välttämättä ole helppo, ja jos on oikein rikkonainen, voi toki tie tuntua mahdottomaltakin. Siltikin toisten tuomitseminen tässä asiassa on mielestäni aika arveluttavaa. Jokainen meistä on kulkenut vain oman polkunsa, minkä perusteella maailmaa katselee tietyllä tavalla. Jos olisi kulkenut sen jonkun toisen polun, voisi katselutapa olla tyystin erilainen.
Totta kai on sekin vaihtoehto, että rypee siinä lapsuuden *askassa, mutta ne rypijät eivät ole hakeneet tai saaneet oikeaa apua. Kun saa oikeaa apua, niin selviää. Mutta ei se sitä asiaa poista, että lapsuuden kodilla on suuri merkitys.
Onko täällä kukaan edes lukenut aloittajan viestiä??
Aivan aiheen ohi on menty. Aloittaja kysyi, millaiset fiilikset tulee oman lapsuusajan lastenlauluista.