Musta tuntuu, että olen aika pahasti masentunut ja vainoharhainen. En ole ikinä käynyt missään psykologin juttusilla, vaan aina vaikenen ongelmista ja pahasta olosta. Tahtoisin hakea apua, mutta en pysty ottamaan itseäni niskasta kiinni, enkä oikeastaan varmaan osaa edes puhua kenellekään kasvotusten näistä asioista. Pelkään osaltaan, etten pääsisi hoitoon tai että mun ongelmia vähäteltäisiin.
Esitän äidilleni ja kumppanille, että kaikki on muka hyvin. Mulla on välillä siedettäviä jaksoja, mutta silti olen päivittäin vaihtelevissa määrin alakuloinen. Usein tulee notkahdus ihan varoittamatta, tuntuu etten jaksa enää ja että itsemurha on ainoa vaihtoehto. Eikä mulla ole ollut ystäviä vuosikausiin, joskus yläasteella viimeksi ja olen siis jo 24-vuotias. Ihan ku mä en olisi enää edes ihminen. Ystäviä on mahdoton saada kun suljeudun aina itseeni koulussa ja työpaikalla, otan aina sen ulkopuolisen hylkiön roolin. Enkä mä toisaalta edes jaksa tai osaa olla ihmisten seurassa, haluan olla yksin, ihan koko ajan.
Olen aina vähätellyt ja mitätöinyt itseäni, taitojani ja saavutuksiani. Nyt olen työtön ja pelkään, etten pääse kevään yhteishaussa mihinkään opiskelemaan. Olen aikaisemminkin reputtanut ne valintakokeet, niin ei jaksa uskoa että nytkään onnistaisi. Kesätöitä on ehkä tiedossa, toivon mukaan. Työnteko ohjaa ajatuksia muualle ikävistä asioista.
Olen välillä viillellytkin vähän. Ihan pintanaarmuja vain, jotta kukaan ei epäilisi mitään. Useimmiten tyydyn vain hakkaamaan käsivarsiani tai reisiäni, kun lyönneistä ei jää kuin mustelmat.
Nyt viime aikoina olen havahtunut tajuamaan, että mulla on varmaan jotain vainoharhojakin.
Kun asuin vielä kotona, niin välillä pelkäsin että mun veli tappaa mut yöllä kun nukun, vaikka mitään syytä sellaiseen pelkoon ei ole. Kun muutin omaan asuntoon, niin välillä herään keskellä yötä ja pelkään, että joku ulkopuolinen on piiloutunut kotiini ja aikoo tappaa mut kun nukun. Tai jos pidän suihkussa käydessäni silmiä kiinni, niin pelkään, että joku iskee mua puukolla suihkuverhon takaa. Joskus kun piti mennä työhaastatteluun niin pelkäsin etukäteen, että se haastattelija aikoo tappaa mut, otin puukon mukaan sinne haastatteluun ihan varmuuden vuoksi. Lisäksi mä ärsyynnyn ja suutun helposti kumppanilleni, ihan olemattomista syistä. Välillä mun päässä pyörii sellaisia ajatuksia, että tappaisin sen. Kuvittelen ihan elävästi, miten kuristan sen hengiltä tai viillän kurkun auki. En mä ole koskaan aikonut tehdä noin, enkä todellakaan tahdo tappaa ketään, mutta mistä helvetistä tollaset ajatukset sitten tulee? Ja jos joku vastaantulija ihmisten ilmoilla vähän mua kohti vilkaiseekin, niin heti oletan, että se näkee mut iljettävänä ja alan hävetä olemassaoloani. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa on ollut vaihtelevissa määrin vuosien ajan.
Tahtoisin apua ja lääkityksen, mutta pelkään puhumista. Ja varmaan mulla on vähän jotain muutakin vikaa päässä kuin masennus, joku diagnoosi ja asianmukainen hoito olisi siis ihan toivottavaa. Miten mä voin kasvattaa rohkeuttani sen verran, että uskaltautuisin soittamaan jonnekin? Ja minne mä edes ottaisin yhteyttä? On niin kauhean raskasta olla yksin, läheisille en ainakaan pysty kertomaan. Aina sanotaan, että puhu jollekin, älä jää yksin. Mutta kun ei kaikilla ole sellaista henkilöä, jolle voisi puhua. Mun lapsuuden/nuoruuden traumat on jääneet käsittelemättä aikoinaan ja kotona tapahtuvista asioista aina vaiettiin. Sieltä jostain se lukko on mun pään sisään muodostunut. Että mun on pärjättävä yksin ja esitettävä vahvaa. Ongelmista ei saa puhua. Ei tässä tilanteessa jaksa oikein mitään. Olen päästänyt tän jo niin pahaksi ja se avun hakeminen on aina vaan vaikeampi ajatus.
Mitä mä oikein teen? Mielelläni kuulisin vastaavanlaisia kokemuksia muilta. Miten olette itse apua saaneet/hakeneet vai sinnittelettekö yksin? Onko saamastanne avusta ollut mitään hyötyä?
Miten hakea apua?
8
83
Vastaukset
- ihmisjäte
Hei. Toivoisin sinun ottavan yhteyttä paikalliseen mielenterveystoimistoon. Sinne voi varata ajan, vaikka vain hoitajalle jutellakseen asioista. Kerrot suoraan, että tunnet itsesi alakuloiseksi ja haluaisit jutella. Kun vain saat ensimmäisen yhteyden, loppu hoituu ammattilaisten kanssa.
- Pönttöroska
Siinä oli kaikki olennainen, "ihmisjäte" kirjoittaa kultasanoja.
- Pörri
Hei!
Itselläni lähes täysin sama tilanne, olen tosin 25- vuotias ja kahden lapsen äiti. Minulla ei ole ollut yhtään kaveria 10 vuoteen ja ystäviä ei ole ollut koskaan. Tiedän olleeni masentunut n.10- vuotiaasta asti, koska siltä ajalta minulla on ensimmäiset muistikuvat siitä että halusin tappaa itseni, koska kaikki vihasivat minua.
Minulla on vaikea ihosairaus, jonka vuoksi en voi esim. käyttää juurikaan meikkiä, eikä kukaan halua olla kanssani ihmisten ilmoilla kun ihoni on aina punainen, enkä myöskään pääse töihin, koska ei kukaan ota tämän näköistä mihinkään.
Olen kuitenkin saanut pidettyä kulissit pystyssä ja mieheni lisäksi kukaan ei tiedä tästä mitään, vaikka olen viillellyt itseäni ja useamman vuoden ajan halusin vain kuolla, mutta en pystyt tappamaan itseäni, koska ajattelin että asiat muuttuvat parempaan suuntaan.
Mutta niin, minä otin eilen itseäni niskasta kiinni ja soitin kuntamme mielenterveyspäivystykseen. Sanoin vain, etten enää jaksa tehdä mitään, olen väsynyt ja haluaisin päästä juttelemaan. Hoitaja ei puhelimessa enempiä kysellyt ja antoi ajan ensi viikolle. Mietin tuon puhelun soittamista 3 kuukautta, ja pelkäsin uskomattoman paljon, mutta nyt on helpottunut olo kun tiedän että asiat muuttuvat parempaan suuntaan. Olen kirjoittanut asioita ylös tuota käyntiä varten, koska olen sujuvasti valehdellut ihmisille 15 vuotta, että kaikki on hyvin, enkä ole puhunut mitää vaikeista asioista, joten en myöskään osaa niistä puhua.
Soita siis ihmeessä ja joissain kapungeissa on jopa 24/7 auki oleva mielenterveyspäivystys. Voimia sinulle!- Kosmo90
Pörri, hienoa että sait soitettua mielenterveystoimistoon, Toivottavasti sun asiat siitä lähtisi vähän paranemaan. Kyllä se jo vähän alkaa itseäkin kannustamaan, kun kuulee, että muutkin on apua saaneet/hakeneet. Asun vaan niin isossa kaupungissa tällä hetkellä ja täällä on ilmeisesti vaikea päästä hoitoon. Kumppani varasi pakko-oireisen häiriön takia aikaa pari vuotta sitten ja sieltä sanottiin, että ne voi ottaa tyyliin vaan vastaan sellaset, jotka on itsemurhan partaalla. Sai kuitenkin ajan ja on käynyt terapiassa nyt siitä lähtien kuukausittain. Harmittaa, että olen itse niin pelokas, etten kykene puhumaan. Tiedän, että mun on pakko jossain vaiheessa toimia. Jostain syystä odotan vaan sellaista hetkeä, jolloin en olisi niin herkillä kuin tavallisesti. Jotenkin mua jännittää sekin että vaan alkaisin sitten itkeä siellä tapaamisessa, kun ajatuskin siitä, että jollekin avautuisin on niin hemmetin ahdistava ja nostaa tunteet pintaan.
ihmisjätteelle myös kiitos asianmukaisista neuvoista! Mä todella toivon, ettei ne käännytä mua pois sieltä. Jäi vaan niin selkeesti mieleen ku kumppani soitti ja sieltä vastattiin, että on liian ruuhkaista.
Hei,
Hyvä että päätit kirjoittaa tilanteestasi tänne. Joskus jo pelkkä ajatusten kirjoittaminen voi helpottaa oloa. Toivottomalta tuntuvan elämäntilanteen pohtiminen yksin on kuitenkin raskasta. Tällaisessa tilanteessa ulkopuolinen tuki on tärkeä voimavara. Asioista keskusteleminen auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja tarjoaa uusia näkökulmia, mikä usein helpottaa jaksamista.
Jos haluat keskustella tilanteestasi puhelimitse, voit aina soittaa Valtakunnalliseen kriisipuhelimeen. Puhelun voi soittaa nimettömänä ja se maksaa operaattorin veloittaman puhelumaksun verran. Valtakunnallisen kriisipuhelimen numero on 010 195 202. Puhelin päivystää arkisin klo 9-07, lauantaisin ja juhlapyhinä 15-07, sunnuntaisin 15-07.
Jos taas haluat jutella kasvotusten, ympäri Suomea toimii kriisikeskuksia, joihin voit varata ajan ja tulla keskustelemaan paikan päälle. Kriisikeskusten yhteystiedot löytyvät osoitteesta:
http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/kriisikeskusverkosto/alueelliset_kriisikeskukset.
Käynnit eivät maksa mitään.
Jos haluat mielummin kertoa ajatuksistasi ja tuntemuksistasi lisää kirjoittamalla, voit ottaa meihin yhteyttä Tukinetin kautta (www.tukinet.net). Tukinetissä pääset keskustelemaan kahdenkesken tukihenkilön kanssa. Tukinet -live päivystää joka arkipäivä 15-19. Tukinetissä on myös foorumeita, joista on mahdollista löytää vertaistukea ihmisiltä, jotka ymmärtävät tilannettasi oman kokemuksensa kautta.
Kiireellisessä tilanteessa voit ottaa yhteyttä paikkakuntasi psykiatriseen päivystykseen. Lähimmän psykiatrinen poliklinikan yhteystiedot löydät etsimällä netistä hakusanalla "psykiatrinen päivystys paikkakuntasi" tai "psykiatrinen poliklinikka paikkakuntasi".
Itsemurhayrityksen jälkeen keskustelutukea kannattaa hakea heti.
SOS-kriisikeskus Helsingissä tarjoaa tukea itsemurhaa yrittäneille selviytymisen tueksi ja uuden itsemurhayrityksen ehkäisemiseksi.
Keskustelut ovat maksuttomia. Ajan varaaminen LINITY-asiakasvastaanotolle puhelimitse: 0800 98 030 (ma–pe klo 9–17)
Lisätietoja: www.mielenterveysseura.fi/linity
t. sos-kriisikeskus / pekka- Kestoväsy
moi. Ompas helpottavaa lukea että muilla on juuri samanlaisia ajatuksia.
Oon 21-vuotias. Mulla on ollut huono itsetunto niin kauan kun vaan muistan, en oo ikinä osannu ajatella itteäni mitenkään kauniina, hyvänä, arvokkaana tai muutenkaan kenellekkään tärkeänä. Uskoisin että tää kaikki on alkanut alunperin mun isästä, oon elämäni aikana nähny sen kolme kertaa, viis vuotiaaks asti luulin että se on kuollut. Kai mulle oli joskus sanottu niin? Yhtäkkiä sain tietää että mulla on isä, ja koko elämä meni ihan ylösalaisin. Sain sen muutaman kerran tutustua isään, siihen loppu yhteyden pito. Tällä hetkellä asuu 20km päässä perheensä kanssa.
Ala-aste oli ok, toki vähän kiusattuna, mutta siinä se meni. Yläasteella alkoi pahemmat olot, viiltelin joskus, syytin itseäni serkkuni vakavasta masennuksesta. Siitä pikkuhiljaa paha olo kasvoi ja kasvoi. Varmaan viimeinen tikki oli, kun kuukautta ennen täysi-ikäisyyttä selvisi, että mulle rakkaimmalla ihmisellä (mun papalla) on pitkälle edennyt syöpä. Meni viikko ja mä menetin papan. En osannut käsitellä asiaa. Enkä osaa vieläkään. Tapasin nykyisen poikaystäväni, ja ensimmäinen vuosi meillä oli yhtä helvettiä. (Armeija, epäluottamus yms.) sitten kun alkoi mennä hyvin, poikaystävän äiti sairastui syöpään. Puolen vuoden päästä hän menehtyi. Enkä koskaan, lukuisista aneluista huolimatta, saanut tilaisuutta tavata anoppia. Vaikka oltiin silloin seurusteltu jo yli puolitoista vuotta. Lapsuudesta ja nuoruudesta pikkuhiljaa kaikki asiat ovat kasaantuneet niin, että nyt en edes jaksa hymyillä. Olen niin onneton, etten saa tätä surua hetkeksikään pois mielestä. Poikaystävälle olen yrittänyt sanoa ja pyytää auttamaan, mutta tuntuu että ei ota tosissaan ( varmaan pelkää eikä osaa auttaa) . Tahtoisin saada apua, ja olen jo monesti ollut puhelin kädessä soittamassa terveyskeskukseen, mutta en uskalla. En tiedä mitä sanoa, "moi oon masentunu"? Mua pelottaa, että joudun maksamaan avusta jotain. Saako apua ilmaiseksi? Mun palkka riittää just ja just mun pakollisiin menoihin, eikä oo varaa yhtään enempään. Mutta iteppähän oon asiani sotkenu, hetken mielihyvän toivossa vaihtanut puhelinta vähän väliä yms.
Työni on henkisesti raskasta, olen yksi harvoista jotka tähän työhön suostuu. Olen lapsen saattohoitaja. Pelkään, että kun puhun jollekin pahasta olostani, se laitetaan automaattisesti raskaan työn piikkiin. Minä rakastan työtäni, se on ainut joka pitää järjissään, ainut josta saa edes jotain hyvää mieltä. En koe sitä raskaana, olen asennoitunut mielestäni siihen oikein. Enkä halua, että paha olo ja masennus selitetään sillä, että teen niin raskasta työtä, koska minulle se ei ole raskasta.
Kiitos jos joku jaksaa vuodatuksen lukea, tai vastata.
Nyt menen tonne kihlatun viereen maata, se kumminkin yrittää koskea. En halua että muhun koskee kukaan, se on inhottavaa :( - Hirvo
Itsekin olen ikäisesti ja vuosi sitten painiskelin avun hakemisen kanssa. Se pelotti kovasti.
Itse tein niin, että soitin terveyskeskuksen ajanvaraukseen ja kerroin väsymyksestä, juurikin henkisestä. Sain ajan johonkin viikon päähän yleislääkärille. Olisin varmaan saanut aiemminkin, mutta päädyin ettei asiani ole niin akuutti.
Itsekin olen todella huono puhumaan, joten tapaaminen yleislääkärin kanssa oli vähän kankeaa. Hän kyseli tilanteestani ja pyysi kertomaan itse. Koska en kuitenkaan saanut paljoa kerrottua, niin hän täytätti masennustestin. Kyseli itsetuhoisista ajatuksista ja koska kohdallani oli viiltelyä, pyysi näyttämään haavat. Varattiin aika psykiatrille, aloitettiin ensimmäinen lääkitys ja ohjeisti minua soittamaan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Yleislääkärin vastaanotolta tuli muutaman kympin lasku, muut tapaamiset ovat olleet ilmaisia.
Niin pelottavalta kun se tuntuikin, niin kannatti. Pienin askelin olen ruvennut saamaan apua. Toivon, että jotain kautta uskallat itsellesi apua hakea. Ei tarvitsisi olla niin yksin. - pakkohoitoa
Odottakaahan sitten, kun teidät viedään väkisin pakkohoitoon suoraan suljetulle osastolle. Se vasta pelottaakkin. Tuo ei ole vielä mitään, että soittaa ja hakee jutteluapua ja yrittää mennä kasvotusten juttelemaan tosin tsemppiä vaan, että yrittää mennä sinne jos se pelottaa. Kerron tässä vaan omaa kokemusta, kun mut vietiin väkisin pakkohoitoon suljetulle osastolle suoraan sanottiin vaan puhelimessa, että tullaan hakemaan ja parasta olla paikalla muuten etitään sut väkisin ja ilmotetaan poliisille. Sen kokemuksen jälkeen mikään ei tunnu enää missään. Aina pääsen osastolle niin halutessani ja olenkin ollut useamman kerran siellä vapaaehtosesti.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 763501
Loukkaantunut lapsi on yhä kriittisessä tilassa
Seinäjoella Pohjan valtatiellä perjantaina sattuneessa liikenneonnettomuudessa loukkaantunut lapsi on yhä kriittisessä t272199Minä en ala kenenkään perässä juoksemaan
Voin jopa rakastaa sinua ja kääntää silti tunteeni pois. Tunteetkin hälvenevät aikanaan, poissa silmistä poissa mielestä831995Tiedän, että emme yritä mitään
Jos kohtaamme joskus ja tilaisuus on sopiva, voimme jutella jne. Mutta kumpikaan ei aio tehdä muuta konkreettista asian191540- 281421
Mitä, kuka, hä .....
Mikähän sota keskustassa on kun poliiseja on liikkeellä kuin vilkkilässä kissoja271383Näin pitkästä aikaa unta sinusta
Oltiin yllättäen jossain julkisessa saunassa ja istuttiin vierekkäin, siellä oli muitakin. Pahoittelin jotain itsessäni71354Noh joko sä nainen oot lopettanut sen
miehen kaipailun jota sulla EI ole lupa kaivata. Ja teistä ei koskaan tule mitään. ÄLÄ KOSKAAN SYÖ KUORMASTA JNE! Tutu671307Taisit sä sit kuiteski
Vihjata hieman ettei se kaikki ollutkaan totta ❤️ mutta silti sanoit kyllä vielä uudelleen sen myöhemmin 😔 ei tässä oik101217Kerro nainen
Milloin huomasit, että kyse ei ole ihastumisesta vaan jostain selvästi vakavammasta.531065