Olen parikymppinen mies ja jos ollaan rehellisiä niin en pidä perheestäni. Isäni läsnäolo ärsyttää, hänen äänensä ärsyttää, hänen olemuksensa ärsyttää, koko ukko ärsyttää. Äitini ei ärsytä niin paljoa mutten kyllä hänenkään kanssa tee mieluusti yhtään mitään. Sisaruksenkin kanssa ollaan melko etäisiä. Sukuun ei ole mitään kummempaa yhteyttä. Joskus tulee joku tekstari joltain sukulaiselta (en ole jaksanut edes tallentaa sukulaisten numeroita) ja vastaan siihen jotain kohteliasta ja esitän kiinnostunutta.
Tuntuu erikoiselta kun koen itseni rakastavaksi ja välittäväksi ihmiseksi ja yritän olla positiivinen ja rakastava kaikkia maailman ihmisiä kohtaan. Perhettäni en osaa rakastaa. Perheeni läsnäolo masentaa minua, äitini halaaminen on aivan hemmetin tuskaista ja isääni en ole varmaankaan koskaan halannut.
Tämä on välillä aika haastavaa, sillä välillä tunnen että minun "pitäisi" tykätä ja välittää perheestäni ja että minulla olisi jokin velvollisuus. Mutta perheen nuorimmaisena on vaan niin perkeleen vaikea (etenkin näin aikuisena) alkaa hakemaan jotain läheisyyttä. Minusta tuntuu että sen yhteyden ja läheisyyden luominen olisi ensisijaisesti vanhempien tehtävä. Ei minua vanhempani koskaan pahoinpidelleet, maksoivat harrastukset ja ruuat ja antoivat huomiotakin, mutten koskaan ole tuntenut ihan aitoa yhteyttä heihin. Voiko sitä yhteyttä saada enää?
Ottakaapahan vanhemmat opiksenne tästä se, että jos te ette pienestä lähtien osoita hellyyttä ja rakkautta lapsellenne SÄÄNNÖLLISESTI, ja jos te olette kankeita ja epämukavuusalueellanne pitäessänne lasta sylissä, haliessanne lasta ja suukottaessanne lasta niin eipä teillä tule koskaan olemaan aitoa yhteyttä. Harva lapsi kykenee sitä yhteyttä luomaan, oli hän kuinka itsevarma ja läheisyydestä nauttiva tahansa.
Tuntuu erikoiselta kun koen itseni rakastavaksi ja välittäväksi ihmiseksi ja yritän olla positiivinen ja rakastava kaikkia maailman ihmisiä kohtaan. Perhettäni en osaa rakastaa. Perheeni läsnäolo masentaa minua, äitini halaaminen on aivan hemmetin tuskaista ja isääni en ole varmaankaan koskaan halannut.
Tämä on välillä aika haastavaa, sillä välillä tunnen että minun "pitäisi" tykätä ja välittää perheestäni ja että minulla olisi jokin velvollisuus. Mutta perheen nuorimmaisena on vaan niin perkeleen vaikea (etenkin näin aikuisena) alkaa hakemaan jotain läheisyyttä. Minusta tuntuu että sen yhteyden ja läheisyyden luominen olisi ensisijaisesti vanhempien tehtävä. Ei minua vanhempani koskaan pahoinpidelleet, maksoivat harrastukset ja ruuat ja antoivat huomiotakin, mutten koskaan ole tuntenut ihan aitoa yhteyttä heihin. Voiko sitä yhteyttä saada enää?
Ottakaapahan vanhemmat opiksenne tästä se, että jos te ette pienestä lähtien osoita hellyyttä ja rakkautta lapsellenne SÄÄNNÖLLISESTI, ja jos te olette kankeita ja epämukavuusalueellanne pitäessänne lasta sylissä, haliessanne lasta ja suukottaessanne lasta niin eipä teillä tule koskaan olemaan aitoa yhteyttä. Harva lapsi kykenee sitä yhteyttä luomaan, oli hän kuinka itsevarma ja läheisyydestä nauttiva tahansa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aloitapa sinä vanhempiesi huomioimisesta. Ilmeisesti olet saanut paljon ja helpolla, koska et osaa vanhempiasi arvostaa.
Sinulla taitaa olla myöhäinen murrosikä? Omakin poikani osoitti mieltään, mutta annoimme hänen hakea suuntansa. Hyvin meni. Nyt olemme isovanhempia. Meitä tarvitaan ajoittain lapsenvahteina, mikä on hienoa.
Ei meillä paljoa julkisia suukotteluja harrastettu, välittämistä kuitenkin eri tavoin. Jos kysyinin pojaltani, muistaako hän meidän suukotelleen, olisi vastaus kielteinen. Ei siksi, etteikö olisi, vaan koska hän ei muista:) Niin on taatusti sinunkin kohdallasi, kasvu on aikuiseksi kesken.
Älä silti halvenna vanhempiasi, vaan kunnioita heitä. Se aikuisten välinen keskustelu ja muu toiminta tulee vielä. Sinä haet suuntaasi. Sukusi on voimavara, jota ei kannata hävittää.
Kun sinä teet jotakin mukavaa vanhemmillesi, se tulee takaisin jollakin tavoin, ainakin hyvänä mielenä kaikille. Kokeile.
"Aloitapa sinä vanhempiesi huomioimisesta."
-Miten määrittelet huomioinnin?
"Ilmeisesti olet saanut paljon ja helpolla, koska et osaa vanhempiasi arvostaa."
-Olen kyllä ihan kiitollinen siitä miten he ovat minua auttaneet, tosin se on heidän velvollisuutensa kun he minut tähän maailmaan halusivat.
"Omakin poikani osoitti mieltään, mutta annoimme hänen hakea suuntansa."
-En kapinoi, mikäli mielenosoittamisella siihen viittasit. Toki ilmaisen mahdollisuuksien ja tarpeellisuuden mukaan kritiikkiä niin rakentavasti kuin pystyn (kuten kaikille muillekin ihmisille)
"Älä silti halvenna vanhempiasi, vaan kunnioita heitä."
-En ole mielestäni halventanut vanhempiani.
"Sinä haet suuntaasi."
-Enpäs minä muuten Suomi24 kyselisikään ;D
"Sukusi on voimavara, jota ei kannata hävittää."
-Eipä minulla ole koskaan ollut mitään yhteyttä sukuuni, mitä nyt muutamia sukulaisia nähnyt 1-3x vuodessa ja suurinta osaa suvusta näkee ehkä sen kerran kolmessa vuodessa ja silloinkin tulee vaan moikattua. En koe sukuani voimavaraksi.
"Kun sinä teet jotakin mukavaa vanhemmillesi, se tulee takaisin jollakin tavoin, ainakin hyvänä mielenä kaikille. Kokeile."
-En osaa olla samassa tilassa perheeni kanssa, en nauti heidän läsnäolostaan lainkaan. Yritän olla kaikille maailman ihmisille mukava perheenjäseneni mukaanlukien, mutta oloni on aina kiusaantunut kun joudun tekemään jotain perheelleni tai olemaan heihin syvemmässä yhteydessä. Oloni on mukavampi kun moikkaan vanhempiani ja duunaan omia juttujani loppupäivän.
Olen tuntenut jo pikkuisesta asti että vanhempani eivät ole minulle läheisiä. En tykkää olla heidän kanssaan, en kerro heille mitään omasta elämästäni. On todella haastavaa selittää ajatukseni, mutta etenkin positiivisen palautteen vastaanottaminen perheeltäni on äärimmäisen haastavaa ja kiusallista. Negatiivisen palautteen vastaanottaminen on helpompaa, helpointa on kun minulla ei ole mitään kummempaa vuorovaikutusta perheeseeni.
Minäkään en pidä perheestäni. Emme ole läheisiä, enkä oikeastaan edes tunne heitä..:D