Kertomus 14 vuoden ystävyyden kahdesta viimeisestä tunnista.
Olin jo viikkoa aikaisemmin soittanut eläinlääkärille ja sopinut ajan, joka lopettaisi 14 vuoden ystävyyden.
Enpä olisi ikinä arvannut, mitä yllätyksiä se toisi.
Töistä kotiin tullessa, olisi normaalisti musta kuononpää ollut ovensuussa odottamassa ulospääsyä,
mutta vuodet olivat tehneet tehtävänsä, eikä ”vahti” kuullut auton ääntä, eikä oven avausta, vaan
nukkui keskellä huonetta äänekkäästi tuhisten.
Ajattelin jo ”unohtaa” koko lääkärikäynnin, mutta tulin järkiini ja herättelin ”vahtia”.
”Lähdetään ulos”, sanoin koiralle, samalla kun silittelin päätä.
Koiran nostaessa päätä ja avatessa silmänsä, aloitti häntä laiskan liikkeen.
Ylösnousu oli vaivalloista, mutta onnistui pienen ponnistuksen jälkeen.
Ulos ja tekemään uroskoiran merkkaus, paitsi ettei toinen jalka enää pysynyt ylhäällä uroskoirien
tapaan, vaan toimitus sujui kuin 14 vuotta aiemmin, pienessä kyykyssä.
Auton oven avautuessa, ei ovi aikaisemmin olisi kunnolla ehtinyt avautua, kun jo häntä
olisi ollut sisäpuolella, tällä kertaa etutassujen tavoittaessa takapenkin, pää kääntyi
ja ilme kysyi auttaisitko sisään.
Nostin koiran takapenkille, missä se heti otti makuuasennon.
Matkan ajalta ei ole muuta muistikuvaa, kuin koiran tuhina takapenkillä ,
paitsi noin puoli kilometriä ennen kääntymistä eläinlääkärin vastaanotolle.
Radiosta tuli toivemusiikkia ja seuraava kappale oli kuuluttajan mukaan
toivottu ”Matkamieheltä kotiväelle”, kappaleen esittäjä ”Suurlähettiläät” ja kappaleen nimi
”Kun tänään lähden”.
Katsoin taustapeilistä takapenkille, josta vastaan katsoi kaksi ruskeaa silmää pää hiukan
kallellaan, kuin kysyen, kuulitko…?
Eläinlääkärin vastaanotolle kääntyvä tie meni ohi ja auto jatkoi eteenpäin.
Pysähdyin n. kilometrin päässä kaupan pihalle ja päässä kaikui laulun sanat:
”Kun tänään lähden, otan mukaan mitä tarvitsen, kun tänään lähden en taakse aio vilkaistakaan,
kun tänään lähden , otan mukaan mitä tarvitsen, taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen”.
Onneksi pysäköin auton lähelle tietä, kauemmas kaupan sisäänkäynnistä, jonne melkein
kaikki autot olivat pysäköineet, avasin konepeltin ja nousin ulos.
Nostin konepeltin ylös ja nojasin molemmin käsin sen reunasta kiinni pidellen, katsellen
moottoria, näkemättä mitään, vetäen samalla syvään henkeä.
Nousin lopulta autoon ja katsoessani takapenkille aloitti häntä pienen liikkeen.
Jollain tavalla pääsin ajamaan eläinlääkärin vastaanotolle, vaikka ajatus ei ihan ajossa
ollutkaan.
Lääkärissä käynti sujui nopeasti ja lähtiessäni kantamaan koiraa autolle, tarjosi apulainen
kantoapua.
Matkalla autolle, sanoi apulainen, että on hienoa kun mieskin osaa näyttää tunteensa,
katsoen samalla kostuneita silmiäni, voi tietäisitpä, ajattelin.
Päästyäni autoon, odotin hetken ja käynnistin auton.
Muutaman kilometrin ajettuani, tuli seuraava yllätys radiolähetyksen kautta.
Toivemusiikin seuraava toivoja oli ami, joka toivoi rakkaalleen ”Eppuja” ja kappaletta
”Tahroja paperilla”, koirani kutsumanimi oli api…
Kotimatkan ajalta en muista muuta kuin laulun sanat:
”Vain tahroja paperilla älä siis suutu, ei siitä asiat miksikään muutu,
ei se että meillä oli retkemme, eikä se että meillä oli hetkemme.
Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää se eteenpäin työntää älä siis pelkää,
älä huoli siitä , sillä meillä oli retkemme, muista että meillä oli hetkemme”.
Kotona odotti valmiiksi kaivettu hauta, jonne laskin 14 vuoden kaverisuhteen maalliset jäänteet.
Vieläkin, lähes 3 vuoden jälkeen, kun edellä mainitut kappaleet soivat, tulee mieleen,
oliko kaikki tapahtumat omaa kuvitelmaa, vai jotain, mitä en vielä ymmärrä…
Apin muistolle.
Olin jo viikkoa aikaisemmin soittanut eläinlääkärille ja sopinut ajan, joka lopettaisi 14 vuoden ystävyyden.
Enpä olisi ikinä arvannut, mitä yllätyksiä se toisi.
Töistä kotiin tullessa, olisi normaalisti musta kuononpää ollut ovensuussa odottamassa ulospääsyä,
mutta vuodet olivat tehneet tehtävänsä, eikä ”vahti” kuullut auton ääntä, eikä oven avausta, vaan
nukkui keskellä huonetta äänekkäästi tuhisten.
Ajattelin jo ”unohtaa” koko lääkärikäynnin, mutta tulin järkiini ja herättelin ”vahtia”.
”Lähdetään ulos”, sanoin koiralle, samalla kun silittelin päätä.
Koiran nostaessa päätä ja avatessa silmänsä, aloitti häntä laiskan liikkeen.
Ylösnousu oli vaivalloista, mutta onnistui pienen ponnistuksen jälkeen.
Ulos ja tekemään uroskoiran merkkaus, paitsi ettei toinen jalka enää pysynyt ylhäällä uroskoirien
tapaan, vaan toimitus sujui kuin 14 vuotta aiemmin, pienessä kyykyssä.
Auton oven avautuessa, ei ovi aikaisemmin olisi kunnolla ehtinyt avautua, kun jo häntä
olisi ollut sisäpuolella, tällä kertaa etutassujen tavoittaessa takapenkin, pää kääntyi
ja ilme kysyi auttaisitko sisään.
Nostin koiran takapenkille, missä se heti otti makuuasennon.
Matkan ajalta ei ole muuta muistikuvaa, kuin koiran tuhina takapenkillä ,
paitsi noin puoli kilometriä ennen kääntymistä eläinlääkärin vastaanotolle.
Radiosta tuli toivemusiikkia ja seuraava kappale oli kuuluttajan mukaan
toivottu ”Matkamieheltä kotiväelle”, kappaleen esittäjä ”Suurlähettiläät” ja kappaleen nimi
”Kun tänään lähden”.
Katsoin taustapeilistä takapenkille, josta vastaan katsoi kaksi ruskeaa silmää pää hiukan
kallellaan, kuin kysyen, kuulitko…?
Eläinlääkärin vastaanotolle kääntyvä tie meni ohi ja auto jatkoi eteenpäin.
Pysähdyin n. kilometrin päässä kaupan pihalle ja päässä kaikui laulun sanat:
”Kun tänään lähden, otan mukaan mitä tarvitsen, kun tänään lähden en taakse aio vilkaistakaan,
kun tänään lähden , otan mukaan mitä tarvitsen, taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen”.
Onneksi pysäköin auton lähelle tietä, kauemmas kaupan sisäänkäynnistä, jonne melkein
kaikki autot olivat pysäköineet, avasin konepeltin ja nousin ulos.
Nostin konepeltin ylös ja nojasin molemmin käsin sen reunasta kiinni pidellen, katsellen
moottoria, näkemättä mitään, vetäen samalla syvään henkeä.
Nousin lopulta autoon ja katsoessani takapenkille aloitti häntä pienen liikkeen.
Jollain tavalla pääsin ajamaan eläinlääkärin vastaanotolle, vaikka ajatus ei ihan ajossa
ollutkaan.
Lääkärissä käynti sujui nopeasti ja lähtiessäni kantamaan koiraa autolle, tarjosi apulainen
kantoapua.
Matkalla autolle, sanoi apulainen, että on hienoa kun mieskin osaa näyttää tunteensa,
katsoen samalla kostuneita silmiäni, voi tietäisitpä, ajattelin.
Päästyäni autoon, odotin hetken ja käynnistin auton.
Muutaman kilometrin ajettuani, tuli seuraava yllätys radiolähetyksen kautta.
Toivemusiikin seuraava toivoja oli ami, joka toivoi rakkaalleen ”Eppuja” ja kappaletta
”Tahroja paperilla”, koirani kutsumanimi oli api…
Kotimatkan ajalta en muista muuta kuin laulun sanat:
”Vain tahroja paperilla älä siis suutu, ei siitä asiat miksikään muutu,
ei se että meillä oli retkemme, eikä se että meillä oli hetkemme.
Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää se eteenpäin työntää älä siis pelkää,
älä huoli siitä , sillä meillä oli retkemme, muista että meillä oli hetkemme”.
Kotona odotti valmiiksi kaivettu hauta, jonne laskin 14 vuoden kaverisuhteen maalliset jäänteet.
Vieläkin, lähes 3 vuoden jälkeen, kun edellä mainitut kappaleet soivat, tulee mieleen,
oliko kaikki tapahtumat omaa kuvitelmaa, vai jotain, mitä en vielä ymmärrä…
Apin muistolle.
Vastaukset 5
Vanhimmat
itse jouduin päästämään oman karvakorvani sateenkaarisillalle hiljattain, ja tiedän mitä tarkoitat. Se biisi mikä radiossa soi, nostaa karvat pystyyn kun sen kulee, ja muistot mieleen.
en usko että kukaan voi ilman kyyneleitä oman ystävänsä haudata, on se sitten karvainen tai vähän karvattomampi.
Kauniisti osasit kirjoittaa, ihan nousi itsellenikin kyyneleet silmiin, vaikka jo aikuinen nainen olen, ja maailman kouluttama..
omituisia tapahtuu kun "aika on käsillä" oli se eläin tai ihminen. ja kokemuksia on. käsittääkseni tuo kun tänään lähden. on jokseenkin sanoma siitä että kaikki on ok:) ja varmaan onkin koska elämässä on kyllä kysymys suuremmasta kun materia maailmasta.
Itse olen monia omia koiriani hautaan saattanut ja kyllä tuosta nuo hetket nousi taas mieleeni. En pystynyt lukemaan tekstiäsi ilman, että kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Kyllä tuli taas ikävä, taidan lähteä tästä koirieni haudoille autoilemaan.
valtasivat taas mieleni, kun muistelin vanhaa lemmikkiämme, jonka sairaus mursi ja jonka jouduimme lopettamaan neljä vuotta sitten, kyyneleet valuivat silmistäni lukiessani tekstiäsi. Kaksi karvakorvaa minulla on täällä kotona ja pelolla odotan, koska taas saa kokea saman, liian kiintynyt heihin olen, toinen koiristani on saman rotuinen, kuin tuo ensimmäinen jonka hautaan saatoin. Jaksamista sinulle!
On tehdä päätös.Se oli kauheaa,en tiedä vieläkään että oliko se oikea päätös että kuinka kauan kultani olisi voinut vielä enää.Sillä oli tukikudoksen sairaus,hampaita piti jatkuvasti poistaa sitten tuli märkäkohtu,aamulla olin kouluun lähtemässä ja vuosi verta paljon,vein sen lääkäriin koska sillä oli ollut juoksut vähän aikaa sitten.En oli osannut ikinä arvata että se loppuisi siihen,kaikki tapahtui niin äkkiä,piti päättää heti että leikataanko vai päästetäänkö tuskistaan.En pystynyt sanomaan mitään halasin vain koiraani ja itkin...Lääkäri sanoi että niin oli parempi.Ehkä hän oli oikeassa,mutta oma ikävä on niin kauhea...monet ihmiset raahaavat vanhoja koiriaan eläinlääkärissä ihan viimiseen hengenvetoon asti,onko se sitten parempi????