Olen jo lähes 30 nainen ja kärsinyt ahdistuneisuudesta, masennuksesta ja univaikeuksista jo teinivuosista lähtien. Olen nyt syönyt cibraa n. 6vuotta ja erilaisia unilääkkeitä 12 vuotta.
Lisäksi viimeisen vuoden olen joutunut syömään myös rauhoittavia viime keväänä alkaneen sietämättömän ahdistuksen takia. Olen aikaisemminkin syönyt rauhoittavia, mutta vain väliaikaisesti, nyt niitä on mennyt jo lähes vuoden. Aikaisemmin olen pystynyt ns. pakenemaan tilannetta joka laukaisee ahdistuksen, joten kun tilanne on ohi myös ahdistus kaikkoaa. Nyt en voi enää paeta. Olen aikaisemmin ajatellut etten halua rauhoittavia, mutta tämän hetkiset ahdistuspaniikki kohtaukset on niin kamalia etten kestä. Jos mulla ei olisi opamox purkkia kaapissa tälläisen kohtauksen tullessa en tiedä mitä päätyisin tekemään.
Viime vuosi on ollut ihan hirveän raskas, mutta olen sinnitellyt väkisin. Nyt tän vuoden helvetin jälkeen mieli on mennyt entistäkin alemmas. Tän ahdistuneisuuden lisäksi myös masennus alkanut taas nostaa päätään. Olo on uupunut, pää ei toimi enää kunnolla en muista mitään en ymmärrä mitään, Mietin myös että elämäni on valunut hukkaan näiden henkisten sairauksien ja pelkojen takia. Muilla ikäisilläni on perhe ja työ. Mulla on vain sarja epäonnistumisia eli kesken jääneitä opintoja ja työpaikkoja joista olen irtisanoutunut. Nyt yritän väkisin edes tällä elämän saralla ja se onkin ollut syy viime vuoden helvettiin, musta ei ole edes työhön. Työn lisäksi mulla ei ole koskaan ollut parisuhdetta koska sekin ahdistaa liikaa. Eli jos katson omaan tulevaisuuteen näen siellä vain lisää ahdistusta ja pahaa oloa. Lisäksi olen aina yksin ainakin näiden juttujen kanssa. On mulla muutama ystävä ja sisaruksia mutta kukaan ei tajua. Mua pidetään vaan saamattomana ja luuserina. Olen joskus yrittänyt sanoa etten ole todellakaan omasta halustani poissa työelämästä jne, mutta ei ketään tajua. Kysytään vaan mikset sä voi, mikä siinä muka on niin vaikeeta. Sitten keskustellaan mun seurassa negatiiviseen sävyyn työvieroksujista ja yhteiskunnan varoilla eläjistä.
En tiedä enää mitä tekisin... tämä jatkuva väkisin yrittäminen ja tämän ahdistuneisuuden kantaminen ei kyllä enää kauan toimi. Odotankin sitä päivää koska mun pää lahoaa lopullisesti. Jos vaikka sitten joku tajuaisi että olen sairas oikeasti sairas.
Puhumassa käyn ja olen käynyt jo vuosia. On kokeiltu niin kognitiivista kuin ryhmäterapiaa, ei ne vaan mitään auta.....
Lisäksi viimeisen vuoden olen joutunut syömään myös rauhoittavia viime keväänä alkaneen sietämättömän ahdistuksen takia. Olen aikaisemminkin syönyt rauhoittavia, mutta vain väliaikaisesti, nyt niitä on mennyt jo lähes vuoden. Aikaisemmin olen pystynyt ns. pakenemaan tilannetta joka laukaisee ahdistuksen, joten kun tilanne on ohi myös ahdistus kaikkoaa. Nyt en voi enää paeta. Olen aikaisemmin ajatellut etten halua rauhoittavia, mutta tämän hetkiset ahdistuspaniikki kohtaukset on niin kamalia etten kestä. Jos mulla ei olisi opamox purkkia kaapissa tälläisen kohtauksen tullessa en tiedä mitä päätyisin tekemään.
Viime vuosi on ollut ihan hirveän raskas, mutta olen sinnitellyt väkisin. Nyt tän vuoden helvetin jälkeen mieli on mennyt entistäkin alemmas. Tän ahdistuneisuuden lisäksi myös masennus alkanut taas nostaa päätään. Olo on uupunut, pää ei toimi enää kunnolla en muista mitään en ymmärrä mitään, Mietin myös että elämäni on valunut hukkaan näiden henkisten sairauksien ja pelkojen takia. Muilla ikäisilläni on perhe ja työ. Mulla on vain sarja epäonnistumisia eli kesken jääneitä opintoja ja työpaikkoja joista olen irtisanoutunut. Nyt yritän väkisin edes tällä elämän saralla ja se onkin ollut syy viime vuoden helvettiin, musta ei ole edes työhön. Työn lisäksi mulla ei ole koskaan ollut parisuhdetta koska sekin ahdistaa liikaa. Eli jos katson omaan tulevaisuuteen näen siellä vain lisää ahdistusta ja pahaa oloa. Lisäksi olen aina yksin ainakin näiden juttujen kanssa. On mulla muutama ystävä ja sisaruksia mutta kukaan ei tajua. Mua pidetään vaan saamattomana ja luuserina. Olen joskus yrittänyt sanoa etten ole todellakaan omasta halustani poissa työelämästä jne, mutta ei ketään tajua. Kysytään vaan mikset sä voi, mikä siinä muka on niin vaikeeta. Sitten keskustellaan mun seurassa negatiiviseen sävyyn työvieroksujista ja yhteiskunnan varoilla eläjistä.
En tiedä enää mitä tekisin... tämä jatkuva väkisin yrittäminen ja tämän ahdistuneisuuden kantaminen ei kyllä enää kauan toimi. Odotankin sitä päivää koska mun pää lahoaa lopullisesti. Jos vaikka sitten joku tajuaisi että olen sairas oikeasti sairas.
Puhumassa käyn ja olen käynyt jo vuosia. On kokeiltu niin kognitiivista kuin ryhmäterapiaa, ei ne vaan mitään auta.....
Vastaukset 39
Vanhimmat
Ei kai se minään yllätyksenä tule, että voit huonosti, kun useita vuosia neurotoksiineja olet pumpannut. En voi sanoa muuta kuin lue seuraava kirja, tai jatka samaan malliin. Sinä päätät.
Your Drug May Be Your Problem
Peter R. Breggin, David Cohen, Peter R. Breggin (2007)
http://www.adlibris.com/fi/kirja/your-drug-may-be-your-problem-9780738210988
Kuten kirjoitin olen näistä ongelmista kärsinyt teinivuosista, eli ihan sieltä yläasteikäisestä lähtien. Ilman lääkitystä pystyin kuitenkin elämään aina siihen 22 vuoden ikään eli lähes 7 vuotta. En halunnut masennuslääkkeitä ja valehtelin unilääkkeita hakiessa ettei mua mikään vaivaa, Sanoin vain etten pysty nukkumaan enkä tiedä miksen. Todellisuudessa olin niin ahdistunut ettei nukkumisesta tullut mitään. Tuolloin kuutisen vuotta sitten ajauduin elämässäni tilanteeseen että olin vähällä tappaa itseni. Uniongelmiin sain lääkkeitä joten eräänä iltana jäätävän ahdistuksen kourissa vedin kaikki lääkkeeni ja suoneni auki. Ei siinä sitten kuin ambulanssilla päivtystykseen ja pillereiden kanssa kotiin, lisäksi piti aloittaa terapia. Eli en usko lääkkeiden aiheuttavan tätä kun ilman lääkkeitä olen myös yhtä sekaisin.
Älä pe*kele anna periksi! Ihan turha kelata sitä, että onko jotain jäänyt saavuttamatta tms. Itsekin lähentelen sinun ikääsi ja olen työtön, kun tuntuu ettei töistä tule mitään. Tämä on sairaus siinä missä muutkin sairaudet. Hyväksy itsesi ja anna itelles armoa. Kevät koittaa tänäkin vuonna! Sitä helposti jää liikaa pyörittämään omia negatiivisia ajatuksia. Ulkoiletko? Itse liikuin aiemmin harvoin ulkona. Nyt olen vihdoin saanut itteeni potkittuu perseelle sen verran että käyn kahdesti päivässä ulkona. Ihan vain käpöttelemässä. Se auttaa pikkuhiljaa ihan oikeasti.
Hyvin sanottu. En tosin itse tiedä mitä tekisin. Olen vielä varhaisessa teini-iässä mutta valmis luovuttamaan. Voit lukea siitä jos löydät jutun
Tosin että kirjoitin sen nimimerkillä enkestä
Joo älä anna periksi vaikka vaikealta tuntuu. Itsekin painin samojen ongelmien kanssa ja uskon että joskus saavutan sellaisen mukavan mielenrauhan tämän nykyisen paniikin sijaan. Itse olen 36v. mies ja työvuosia takana vain jokunen kun masennus, paniikki ym tulleet aina seinänä vastaan ja sitten taas keräillään itseä hetken aikaa. Jos aloittaja haluaan voisimme vaikka kirjoitella meilitse ajatuksiamme ja kenties jossain määrin auttaa toisiamme.
Olen nyt 25 v ja teinivuosista (13v) lähtien ollut erinlaisia ongelmia. Ei saa luovuttaa vaikka helpompaa se olisikin,itsekin olen halunnut tehdä niin jo monta kertaa.. Ja olen samaa mieltä zakeyn kanssa että kylä joskus se mielenrauhan saavuttaa, ja jos ei niin ainakin oppii elämään paniikin ja pelkojen kanssa ja saaman ne kuriin.
Kuulostaapa tutulta. Samoja ikiä kolkutellaan ja mitään en ole aikaiseksi saanut. Työelämässä olo oli yhtä tuskaa, nyt työkyvyttömyysläkkeellä, josta en todellakaan ole ylpeä. Ei kaikki tuttuni tiedäkkään. Varmaan pitävät myös minua laiskana ja loisena, mutta he eivät ymmärrä.
Ahdistus on minullakin jatkuvaa ja pelkään sitä päivää kun en enää jaksa. Monta kertaa on ollut lähellä luovuttaa.. Toivottavasti pääset vielä joskus eroon huolistasi. Samaa toivon omalle kohdalleni.
Saan kuulla tuota usein ihmisiltä että olet vain laiska ja etkä jaksa vaivautua. Se on rankkaa yrittää elää ja työstää itseään, samalla kun muut tuntuvat tietävän sinua paremmin.
Mikä teitä nuoria ja periaatteessa työkyksyiä ihmisiä nykyään vaivaa? Estätte itseänne elämästä kun jo valmiiksi monet(ei toki kaikki) sanovat etteivät pysty.Ihminen kyllä pystyy yllättäviin suorituksiin kun on pakko(ajatelkaa sodasta selvinneitä,holokaustista selvinneitä...Eläke ei ole ratkaisu nuorille ihmisille.Kuka tekee tulevaisuudessa duunit kun nuoret ei jaksa?
Sairas yhteiskunta aiheuttaa sairaita nuoria.
Nuoret eivät ole rikki sen takia, että ovat pehmoisia tai muutoin herkkiä vaan, koska nykyaikana ihmiset pumpataan täyteen huumausaineita, joiden teeskennellään korjaavan mielikuvituksellisia kemiallisia epätasapainoja. Tunnetuimmat myrkyt SSRI:t ovat vaurioittaneet tuhansien nuorten aivot korjauskelvottomiksi. Ei sellaisissa aineissa tai vaurioissa enää koulua käydä, työtä tehdä ja hyvä, jos itsestään pystyy huolehtimaan.
Niin kauan kuin ihmiset eivät tajua ongelman todellisia syitä, jotka ovat psykiatrisessa "hoidossa", ei asia tule muuttumaan mihinkään. Juuri muutama viikko sitten Robert Whitaker, joka näitä tilastoja on tutkinut laajemmin kirjassaan Anatomy of an Epidemic, kirjoitti uudemman kerran, että mielenterveyssyistä eläköityvien määrä sen kun nousee sitä mukaan, kun nappikauppa elämän ongelmien "ratkaisuna" yleistyy.
Disability and Mood Disorders in the Age of Prozac
By ROBERT WHITAKER, February 2, 2015
http://www.madinamerica.com/2015/02/disability-mood-disorders-age-prozac/
Työkokeiluun vaan.Nuoret töihin ja eläkeläiset pois töistä työuriaan pidentämästä.
Hei töissäkäyn. Olen tehnyt töitä ja olen käynyt kouluja! Olen kohta 30 -vuotias ja en pysty olemaan paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. En pysty puhumaan tuntemattomille ihmisille. Mihin menisin töihin/työkokeiluun, koska olenhan silti nuori?
Ei pitäisi noin kriittisesti suhtautua lääkityksiin: minä olen kärsinyt paniikki/ahdistusoireista jo lapsena ja tietenkin ilman lääkitystä. Pelot veivät lähes psykoosiin ja syömishäiriöihin ja lamaantumiseen. Kotonaolo lasten kanssa sujui, mutta heti kun puheeksi tuli työelämä, vanha paniikkiahdistus alkoi. Nyt olen 38-vuotias enkä usko enää, että ajan myötä ja iän karttuessa helpottaa. Kykenen toimimaan ja hoitamaan perusasiat lääkityksellä (cymbalta 120mg peratsin 8mg), benzoja aloin käyttää väärin ja olin lopulta päihderiippuvainen. Päihdekuntoutuksen jälkeen luulin elämän vasta alkavan, mutta selvinpäin sama paniikkiahdistus veti maton jalkojen alta. Minäkin olen pettynyt, että kykenen töihin maksimissaa 7 kuukautta ja oireet alkavat. Minulle ei ole sairauseläkettä ajateltu vaan tässä kierteessä ollaan. Nytkin kirjoitan kädet täristen ja todella vaikeassa olossa. Minulla on kyllä alitajuntaista likaa paljon, huono lapsuus, pelkotilat, avioliitto väkivaltaisen narkomaanin kanssa, jatkuva varuillaan olo. koulukiusaaminen, joka kohdistui ulkonäköön, työpaikkakiusaaminen...minua ei oikein kukaan jaksa auttaa, koska MTT on laittanut ulos pari kertaa ilmeisesti ns.toivottomana tapaukena. Mistä enää saan apua???
Jotkut tarvitsevat lääkitystä eikä siitä todellakaan kannata tuntea huonoa omatuntoa. Ulkoilu ja liikunta ja muut terveelliset elämäntavat kannattaa silti pitää mukana kuvioissa.
korjaus ;työikäisiä...
Ymmärrän, että kehärääkkiduunaria ärsyttää ja hän ei voi myötäelää ihmisen kokemaa päänsisäistä helvettiä tai välttämättä edes halua, mutta kun joku vaan sattuu olemaan sellainen yksilö, joka ei kykene hyväksymään sitä, miksi esim. toiset kärsii mielenterveysongelmista ja toiset ei, miksi toiset joutuvat tarpomaan elämässään läpi sotien ja kurjuuksien, kun hyvinvointivaltiossa elävä kykenee vaan nauttimaan kaikesta yltäkylläisyydestä, tuntematta minkäänlaista huonoa omaatuntoa.
Tiedän ihan varmasti, että murehtimalla asiat ei parana, mutta kun on henkisesti lamaantunut, jatkuvasti peloissaan ja murheissaan, ei tuollaiset "ota itseäsi niskasta kiinni"-tyyliset letkautukset ainakaan asiaa paranna. Tää maailma on ihan hirveän karu, kylmä ja yksinäisyyden tunnetta luova planeetta, joka on kaiken lisäksi niin epäoikeudenmukainen kuin olla ja voi. Täältä selvitäkseen pitää olla vähintäänkin joku psykopaatti, jotta voisi ottaa tän vaan ihan vaan "silleen elämästä nauttien".
Ei kuuntele jumala, saati toinen ihminen kun joku kärsii. Ahdistuneet kantavat taakkanaan muiden kärsimykset. Vaihtaisin ihan päittäin olotiloja jonkun duunarin kanssa, jolla on joku paikka elämässään ja jonka ainoa motivaatio käydä töissä on raha.
Kyllä kuule monet työssäkäy vätkin kokevat ahditusta ja psyykkisisesti raskaita kausia.Mutta töissä käydään kera lääkityksen eikä odoteta eläkeellee pääsyä. Komppaan kehaäraakkia.Teidän nuorten takia me vanhat ja väsyneet saadaa painaa töissä -jotkut tekee osa-aikaista kun ei muuten jaksaisi.Miksä teitä tosiaan vaivaa?Elämätön elämä?
No ei johdu meistä "nuorista" se, että sinä joudut duunia painamaan tai teet niitä pää kolmantena jalkana; sinullakin on ihan lakisääteiset tauot tai tietyt työajat. Jos et niitä noudata tai päsmäröit tekemällä muidenkin työt, siitä saat syyttää ihan itseäsi.
Ymmärtäisin tuon marttyyti-itkun paremmin, jos kyseessä olisi joku omia riisipeltoja elääkseen korjaava tai lehmän utareita vuoristossa puristeleva ryysyläinen, mutta syyllistäviä modernin maailman työnarkomaaneja ja heidän syyllistämisiään en siedä oikein alkuunkaan.
Ahdistus ja psyykkisesti raskaat kaudet kuuluvat elämään, se on selvää, mutta ei sinun nyt ihan oikeasti kannata olla noin katkera ja kateellinen ihmisille, jotka kokevat poikkeuksellisen kovaa ahdistusta silloinkin kun siihen ei ole mitään aihetta. Luuletko, että he löytävät ratkaisukeinoja ongelmiisinsa tuollaisen joutavanpäiväisen vittuilun ja syyllistämisen kautta? Hehän nimenomaan hakevat apua ja haluavat alkaa elämään, ja sinä vain haluat esittää heille olevasi jotenkin korvaamaton ja syyllistät heitä siitä, että sinä oot joutunut heidänkin työnsä tekemään. Tämmöistä kun päästelet suustasi, niin voitko kertoa mitä duunailet ja miten siellä työpaikalla suhtaudutaan muihin työntekijöihin? Voiko sinne hakea joku työtä haluava ihminen, jonka ei tarvitse kuunnella jotain kahvipöydän seksistisiä tai homofobisia keskusteluja, ja joutuuko siellä työskentelevä kasvattamaan itselleen niin kovan kuoren, että tämän on siedettävä ihan sadistisiin mittasuhteisiin menevää vittuilua, arvostelua jne? Koostuuko työpaikan porukat äijien kuppikunnista, joissa nokitaan eri leiriin kuuluvia ja pidetään kirjaa muiden menoista ja tuloista?
Mulle on matalapalkkainen ns. paskaduuni ihan tuttua puuhaa ollut eri pituisina työsuhteina, mutta matala palkka tai karut työolosuhteet ei ole ollut se syy miksi minua ei työt ole kiinnostanut vaan helvetin huono ilmapiiri. Mikään ole niin rumaa kuin se, että aikuiset miehet machoilevat toisilleen ja kiusaavat jotain työpaikan heikointa nörttiä.
Toi että ihminen pystyy uskomattomiin suorituksiin kun on PAKKO. Minulle on uskomaton suoritus kun selviän hengissä, päivä kerrallaan. Jokainen päivä ja hetki on pakkoa ja selviytymistä, jatkuvaa katastrofin keskellä elämistä( katastrofin, jota ei edes ole). Sitä ei voi ymmärtää jos ei ole sitä kokenut. En esim ymmärrä miten selviän huomisesta pakollisesta tapaamisesta, en tod näk selviydy paikalle saakka. Tulen taas istumaan pöntöllä ripuloimassa lähdön hetkellä( kun ovi pitäisi avata ja lähteä, kuuluu vatsasta sellanen murahdus ettei herranjumala, ja sitten se on siinä), ja jälleen kerran joudun nöyrtymään ja perumaan tapaamisen. Nöyryytystä taas edessä. Kroppani ei anna minun tehdä mitään ylimääräistä. Siihen on kaatunut kaikki työkokeilut ym, ja ikää yli 30. Hermosto ei anna elää,
Ripulilääke on keksitty-otat sen aamulla ajoissa ennen sovittua tapaamista.Monet esim syöpäsairaat joutuvat jatkuvasti käyttämään ripulilääkettä mutta käyvät hoidoissa koska TÄYTYY: Joku viisas sanoi että lentopelko loppui samana päivänä kun tuli syöpädiagnoosi.Pohtikaa miksi estätte itseänne elämsätä? pelkojahan on kaikilla ja aina ei huvittais mennä eikä jaksaisi.Mutta
mentävä on.Ja se kannattaa! Tsemppiä kuitenkin joilla mt--omgelmat ajaa 4 seinän sisälle.En enää suostuisi siihen!
Pakko pakko pakko pakko. Mutta kun ei kykene, ei auta, silti on pakko. No mitäs sitten, Hirteen, ei saa, on pakko elää, Ettei muut pakkosuorittajat suutu ja masennu.
Itse jokainen rakentaa omissa mielikuvissaan vankilansa ja saa jäädä sinne jos ei halua ulos.Mikään ei ole pakkoa.Älkää syyttäkö niitä jotka oikeasti käyvät vaivoinensa töissä ja saavat siitä iloa että pystyvät vaikka ponnistelua vaatiikin. Onko eläke sitten jotenkin nykyään hyväksyttävmpi muoto kuin olla vajaatyökyinen ja tehdä lyhyttä työviikkoa.Koen siitä iloa jota nämä valittajat eivät saa minulta pois.:) Toivon että ihmiset saisivat apua oireisiinsa mutta osa tuntuu "lukitsevan" itsensä mielessään että ei pysty mihinkään kun on psyykkistä ongelmaa.Eikä sekään että työkokeilut tai kuntotus ei ole onnistunut-joskus voi vielä onnistua.
Kukkan ei ole sinulta mitään pois ottamassa vaan kysymässä apua ongelmiinsa. Eikä kukaan ole myöskään muita syyttämässä mistään, mutta kyllä empatiakyvyn puute ja toisten ongelmien vähättely tosiasiassa vaan pahentaa ongelmaa.
"Onko eläke sitten jotenkin nykyään hyväksyttävmpi muoto kuin olla vajaatyökyinen ja tehdä lyhyttä työviikkoa"
Eläke tai määräaikais eläke/kuntoutustuki ei ole mikään "tappotuomio" vaan siinä missä sinäkin harrastat jotain tuettua työtoimintaa, eläkkeensaaja voi myös halutessaan osallistua sellaiseen tai hiljalleen alkaa tekemään töitä jopa siinä määrin, että eläkkeet lähtee ja tilalle tulee normaali palkka.
Kyllä rahasäkkien päällä istuva porvari on näköjään opettanut alamaisensakin syyllistämään toisiaan. :)
Politikointi sikseen. Yllättävän paljon on nuoria jotka ovat passivoituneet omaan olotilaansa ja estävät itse itsensä tervehtymisen ajattelemalaa että En pysty...Empatiakyvystä huolimatta päätöksen tekee se vakuutuslääkäri tai kelan lääkäri jonka nimeä et saa edes tietää. Liiallinen hyysäys ei tue kenekään oma-aloitteisuutta ja VASTUUTA omasta kuntotumisestaan.Voit rakentaa ihan itse ymärillesi muurin..ja voit murtaa sen ympäriltäsi-jos uskaltaudut,
Se toden totta passivoi, kun ei näe suuntaa mihin mennä. Kyllä nää kuntouttavat työtoiminnat on tulleet sen verran tutuksi, että en yhtään ihmettele miksi kukaan ei niissä viihdy tai näe tulevaisuuttaan kovin valoisana niiden kautta. Kootaan jotain krääsäksi luokiteltua tavaraa parantumattomasti sairaiden ihmisten kanssa, jotta jotkut sektorit näyttäisivät paremmilta ja lafkoja ylläpitävät saavat ilmaista työvoimaa pilkkahintaan.
Ja noissa mestoissa sitä sitten onkin suhteellisen värikästä jengiä, ja kun osalla ei ole edes alkeellisinta käsitystä siitä, mitä tarkoittaa esim. päivittäishygieniasta huolehtiminen. Ja meininki on noin muutenkin aika.. sanoisinko tahditonta, vaikka kuinka yritän ajatella heidänkin olevan vain ihmisiä.
Noh, aina voi sitten mennä kokeilemaan omaa onneaan työmarkkinoilla, eli siis osaamattomana lojumaan työttömäksi tai käydä ryystämässä jollain työkkärin kursseilla kahvia, ja saada korotettua päivärahaa. Työharjoittelu- tai koulutuspaikkoja sitten vaan ettimään ja pettymään.
Ei tollasta nöyryytystä edes kukaan "tosimiesäijäduunari" kestäis tai uskoisin, että vielä vähemmän.
Moni meistä tämän on kokenut..älä välitä niistä jotka pilkkaavat sinua ..itse ovat idiootteja joilla vain on ollut tuuria ja nyt luulevat sitä omiksi saavutuikseen ..
Itse lähdin ulkomaille ..vailla ammattia...koulutusta ..rahaa mutta sain paremman mielen kun kenellekään ei tarvinnut hävetä tekemisiään..aikaansaamattomuuttaan ei mitään
Minulla oli sinun mielialasi ...sen voi parantaa..EI lääkket EIKÄ puheterapia jotka ovat täyttä humpuukia...Helppo tapa elättää itsessä...puhumalla paskaa
Olotilaasi on menetelmä parantua vieläpä helposti...
Ruokavalio, lepo, liikunta.
Funktionaalinen lääkäri voi olla elämän pelastaja.
Juu, valkoiset jauhot, sokerit ja kofeiini minimiin ja ruokavalioon mukaan kasviksia, marjoja, hedelmiä, pähkinöitä jne. Kahvin voi ainakin osin vaihtaa vaikka vihreään teehen ja kamomillaan.
Magnesium auttaa hermostoa ja yleensä elimistöä rentoutumaan, joten sen riittävästä saannista kannattaa huolehtia. D-vitamiini ja omega kolmoset tärkeitä saada myös.
Mutta ei kannata liiallisuuksiin silti mennä eli sallii itselle herkkuhetkiäkin silloin tällöin.
Fyysinen-, psyykkinen, sosiaalinen- ja hengellinen tasapaino!
Näitä ei riittävästi korosteta. Hengellisyyttä jopa pilkataan, kun se ei vaan sovi "viisaan" ja itsekeskeisen nykyihmisen pirtaan.
Jooga on yksi hyvä keino. Se ei vaadi notkeutta ja sitä voi tehdä joko ilman uskontoa tai minkä uskonnon kera tahansa. Päämäärä on mielen ja kehon tasapaino. Onhan näitä kun ihmiset viitsisivät harrastaa.
ihan oikeesti sitä, että juuri nuo lääkkeet pitävät yllä tuota olotilaa ja se tulee vain pahenemaan. Kehosi kertoo sinulle hätätilasta, se ei enää tahdo kestää puolustautua myrkkyjä vastaan vaan alkaa luovuttaa.
Näitä asioita on vaikea ymmärtää sellaisen, joka koskaan ei niitä itse ole joutunut kokemaan. Ymmärtäminen vaatii kykyä pystyä eläytymään toisen asemaan ja huomata tämän paha olo ja kärsimys. Paljon on pölhöjä, jotka eivät mitään tajua muutoin kuin oman itsensä ja kokemuksiensa kautta.
Jos ihmisellä ei ole aktiviteettia riittävästi, mielen pyrkii täyttämään synkät ajatukset. Oman vaikean ahdistushäiriöni olen näin saanut lähes oireettomaksi kahden vuoden aikana:
Liikunta: laittaa mielihyvähormonit liikkeelle ja on parasta mielenterveydelle
Ulkoilu: happi ja luonto rentouttaa/rauhoittaa ja takaa hyvät yöunet
Palleahengitysharjoitus: oikealla hengitystekniikalla oppii hallitsemaan paniikkia, ja on erittäin rentouttavaa/rauhoittavaa
Jooga: voi saavuttaa mielen ja kehon tasapainon eli mielenrauhan
Välimeren ruokavalio: parasta polttoainetta aivoille, sydämelle ja verisuonille
Sos.kanssakäyminen/ystävät: puhuminen/kuunteleminen purkaa pahaa oloa tehokkaasti
Muut harrastukset: ovat henkireikiä ja tuottavat mielihyvää
Rento ja myönteinen elämäntyyli: tuulen suuntaan emme voi vaikuttaa, mutta purjeet voimme säätää
Terapia: puhuminen auttaa aina kun hyvä kuuntelija löytyy
(Masennus- ja rauhoittavat lääkkeet): tarvittaessa, jos luonnonkeinot eivät riitä
Päihteet, sokeri, kahvi ja kaikki muu kiihdyttävä minimiin. Mielenterveysongelmiin löytyy lähes aina syitä - syiden löytämistä ja korjaamista.
Hei! Olen myös kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta myös lähes koko ikäni. Lopetin Alkon käytön ja muistin 48 vuotiaana että isäni oli käyttänyt minua lapsena hyväksi, niin sen jälkeen ahdistukseni loppui, toivottavasti sinulle selviää mistä ahdistus johtuu! Kaikkea hyvää sinulle!
Aloittajan tarina on aivan kuin minun elämä. Minunkin elämä on ollut lähestulkoon yhtä helvettiä jatkuvan ahdistuksen ja sosiaalisen fobian takia. Oikein mitään asioita ei pysty itse hoitamaan ja melkein kukaan ei ymmärrä tällaisia ongelmia.
Älä enää vatvo menneisyyttäsi ja pelkää tulevaisuutta. Jeesus antaa tulevaisuuden ja toivon, joka ei petä. Muista rukoilla!
Avain mielenrauhaan on TASAPAINO, niin kuin joku yllä kirjoittikin; Henki, mieli ja ruumis balanssiin keskenään. Epämääräinen ja pitkään jatkuv ahdistus on merkki siitä, että joku osa-alue keho/mieli/henki-systeemistä on epätasapainossa. Ahdistukselle on AINA syynsä.
Mitäs jos lopettaisit nuo lääkekoktailit, kun niistä ei selkeesti ole mitään apua. Turha aivojaan & hermostoaan sellaisilla on rasittaa, kun ei niistä ole mitään hyötyä. Kokeile sen sijaan luonnonlääkintää ja muita pehmeitä hoitomuotoja, kuten meditaatiota, joogaa, energiahoitoja, rukousta..Hakeudu henkisiin piireihin; niissä on ihmisiä, joilla riittää sinulle myötätuntoa ja rakkautta. Kuulostaa kiuin sinulla olisi eksistentiaalinen kriisi. Et löydä apua maailmasta, et lääkäreiltä, etkä lääkkeistä. Yhteys Korkeampaan Itseesi tuo sinulle pysyvän rauhan.
Tietoisuus luo todellisuuden...Tsemppiä onnellisemman todellisuuden luomiseen <3 Olet rakastettu.