Onko ketään, joka olisi parantunut dissosiaatiohäiriöstä tai depersonallisaatiohäiriöstä?
Minulla on jatkunut vahvat dissosiaatio-oireet jo monta vuotta... En ole oikeastaan missään yhteydessä tunteisiini ja elän jossain välitilassa - on vähän kuin minua ei olisi ollenkaan. Välillä saatan kokea hetkellisiä heräämisiä ja havahtumisia, kunnes palaan taas epämääräiseen sumuun. Muistan kuitenkin hämärästi ajan, jolloin olin vielä enemmän maailman menossa mukana.
Olisi todella mukava kuulla, jos joku on saanut pään kirkkaaksi, se auttaisi jaksamaan tätä taistelua oman päänsä kanssa päivästä toiseen.
Minulla on jatkunut vahvat dissosiaatio-oireet jo monta vuotta... En ole oikeastaan missään yhteydessä tunteisiini ja elän jossain välitilassa - on vähän kuin minua ei olisi ollenkaan. Välillä saatan kokea hetkellisiä heräämisiä ja havahtumisia, kunnes palaan taas epämääräiseen sumuun. Muistan kuitenkin hämärästi ajan, jolloin olin vielä enemmän maailman menossa mukana.
Olisi todella mukava kuulla, jos joku on saanut pään kirkkaaksi, se auttaisi jaksamaan tätä taistelua oman päänsä kanssa päivästä toiseen.
Vastaukset 49
Vanhimmat
Depersonalisaatio ja derealisaatio voi johtua psyykkisistä tai fyysisistä syistä. Ensin olisi tärkeää siis selvittää ja arvioida mahdollisimman hyvin kummasta sinun tapauksessasi on kysymys. Mahdolliset ratkaisu- tai apukeinot riippuvat suurilta osin tästä seikasta. Oletko käyttänyt mitään huumausaineita, laillisia tai laittomia? (Laillisia ovat mm. kaikki niin sanotut psyykenlääkkeet ja laittomia sitten tutummat marijuana, amfetamiinit, kokaiini ja niin edelleen.)
En ole ihanteellinen vastaaja koska en ole parantunut enkä halua parantua. Olen kyllä lukenut paljon aiheesta ja lukemani perusteella suosittelisin psykoterapiaa. Luultavasti menneisyyteesi liittyy jokin trauma/traumoja (?) jota käsittelemällä oireet voivat lievittyä ja kadota. Minulle "häiriö" on osa persoonaa enkä oikeastaan osaisi kuvitella elämää ilman sitä. Nettipalstojen perusteella monet kokee tilat ahdistaviksi mutta mulle niin käy tosi harvoin. Onhan se jännää kun omaa peilikuvaa ei välttämättä tunnista/tunne omakseen tai kun keho tuntuu ohjattavalta nukelta mutta mulle se on ehkä vain.... mitenkäs sen sanoisi. Korostanut sisäisen maailman merkitystä tai asemaa. Tuntee itsensä jotenkin enemmän mentaaliseen maailmaan kuuluvaksi kuin osaksi materiaalista maailmaa. Joskus häiriöstä voi olla hyötyäkin. Kun jo muutenkin on usein itsensä ulkopuolella, on helpompi asettua muiden asemaan, pystyy näkemään itsensä vain yhtenä toimijoista. Tietenkin sulla on eri tilanne, jos sua kokemukset ahdistaa. Kannattaa tutustua aiheeseen mahdollisimman paljon ja ymmärtää, mistä kaikki johtuu. Mielesi on oppinut depersonalisaatio/derealisaatiojutuilla blokkaamaan jotain pahaa. Ehkä paras neuvo on tosiaan psykoterapia. Jos sinulla on hyviä kuuntelijoita lähellä ja koet olevasi tarpeeksi vahva, voit myös itse yrittää lähestyä menneisyyden tapahtumia ja käsitellä niitä. Itse silloin joskus nuorempana upposin musiikkiin ja taiteeseen ja puhuin puhuin ja puhuin ystäville tunteistani ja muistoistani ja niin edelleen. Depersonalisaatio-derealisaatio jäi, mutta kipu hälveni vähitellen. Jälkeenpäin olen ajatellut, että jossain vaiheessa trauma määritti mun persoonaa aika paljon, enää ei samalla tavalla...vaikka jälkiä tietenkin on.
Kiitti vastauksista!
Kyllä, taustalla on jokseenkin traumaattinen menneisyys. En ole käyttänyt huumeita enkä psyykelääkkeitä. Nämä kunnolliset oireet on jatkuneet about seitsemän vuoden ajan. Pystyn ihan selvästi hahmottamaan ajan, milloin olen alkanut vajota omaan maailmaani. Olen käynyt psykoterapiassa kohta kolme vuotta ja se on varmasti jossain määrin auttanutkin. Olen puhunut moneen kertaan menneisyyden asioista (joita on paljon), sekä terapeutille että ystävilleni, mutta ongelmana on se, että monesti tuntuu, että puhun jonkun aivan toisen asioista. Voi puhua vaikka kuinka rankoista asioista, mutta eivät kosketa minua millään tavalla. En koe niinhin mitään tunneyhteyttä.
Toisaalta tuntuisi helpolta vaan pysyä haavemaailmassa, mutta toisaalta elän sellaisessa välitilassa, etten kuitenkaan tunne niinkään leijuvani, vaan olen samaan aikaan irrallaan tästä maailmasta, mutta samaan aikaan minua ahdistaa. Tai luulen, että minua ahdistaa, mutta en voi olla varma siitä, koska en saa kiinni tunteista enkä ajatuksista. Huomaan selvästi ajattelevani tiettyjä ajatuksia, mutta en kuitenkaan saa kiinni mitä ne ovat. Tai tunnen selvästi tunteita, mutta en saa niistä kiinni. Olen aivan hukassa itse itseltäni.
Saatan puhua terapiassa asioista, mutta heti kun jään olen yksin ne "katoaa" saman tien, eikä niitä ikään kuin ole minulle. Toisaalta pidän siitä, että ahdistavat tunteet eivät vaivaa, mutta kuitenkin ne ovat "jossain" olemassa... Siitä on joku aavistus kehossa tai jossain. Mieli on aika sekaisin juuri näistä "haamuajatuksista" ja "haamutunteista", jotka pystyy aistimaan, mutta ei pysty kuitenkaan olemaan varma, että onko ne oikeasti olemassa. Tästä puolestaan seuraa se, että olen todella epävarma ja pelokas, en uskalla tehdä mitään ratkaisuja elämässä, koska olen "sokea", kun en tunne omaa sisäistä maailmaani kunnolla.
Minusta tuntuu, että koen kaikki asiat kuin verhon läpi. Sekä sisäisen että ulkoisen maailman. Minulla on ollut ennen ja on edelleen hyvin vahva sisäinen maailma, mutta nyt en en tosiaan saa siitäkään kiinni. Elän kuin minua ei olisikaan, mutta kuitenkin tiedostan hyvin olevani olemassa ja että minulla on ongelmia.
Haluaisin saada ahdistavat tunteet ulos. Haluaisin itkeä, kokea kaikki vaikeat tunteet ahdistuksen, surun ja vihan ja käydä ne läpi ja toivoakseni vapautua niistä. Toisaalta, jos välillä joitain tunteita pääsee pintaan, niin dissosiaatio astuu kehiin ja saan "häivytettyä" tunteet aika nopeasti. Usein aivan tahattomasti. Mitenkään ei ole hyvä.
Toivon todella, että aikanaan saan ajatukset ja tunteet paremmin esiin ja pääsen mukaan tähän maailmaan. Ainakin tällä hetkellä tämä välitilaelämä on todella hajottavaa....
Onko sulla kaikkien muistojen kohdalla yhtä etäinen olo? Olen huono antamaan neuvoja kun en koskaan paranemismielessä ole informaatiota etsinyt, mutta kysyn nyt vain pari kysymystä jotka tuli mieleen. Jos sellainen "haamutunne" yrittää tulla pinnalle, pysähdytkö ikinä ja kysyt mitä sanottavaa sillä on? Mä teen joskus niin tai jos se on jokin tunnistettava tuntemus, kysyn miksi tuntuu siltä. Aika vasta sain päänsäryn poistettua ihan vaan keskittymällä siihen ja kysymällä itseltäni että onko jokin tunne joka haluaa kuulua tai tuntua. Pelottavaa mutta päänsärky lähti pois, en tiedä oliko kyse placeboefektistä vai jostain muusta.
"Haluaisin saada ahdistavat tunteet ulos. Haluaisin itkeä, kokea kaikki vaikeat tunteet ahdistuksen, surun ja vihan ja käydä ne läpi ja toivoakseni vapautua niistä. Toisaalta, jos välillä joitain tunteita pääsee pintaan, niin dissosiaatio astuu kehiin ja saan "häivytettyä" tunteet aika nopeasti. Usein aivan tahattomasti. Mitenkään ei ole hyvä." Tässä oli ehkä sellanen kappale jota kannattaa itsekseen miettiä. Pystytkö mitenkään säätelemään sitä dissosiaation tasoa? Mulla on joskus hetkiä jolloin pystyn tietoisesti vaikuttamaan siihen miten syvälle uppoan. Jos sulla on samanlaisia niin kannattaa varmaan sillon harjotella mielen hallintaa. Joskus kans mietin että mikä on aiheuttanut dissosiaation sinä nimenomaisena hetkenä ja kysyn itseltäni mikä pelottaa tai vaivaa tms, ikään kuin juttelen itselleni. Se saattaa rauhottaa kans. Mä oon huomannu että tasaisuus ihmissuhteissa auttaa ja vastaavasti epätasaisuus saattaa pahentaa oireita. Joskus yhdessä ihmissuhteessa oli riitaisa kausi, sillon tuli tosi epämiellyttäviä kokemuksia. Jos on murheita tässä hetkessä niin niistäkin kannattaa yrittää mahdollisuuksien mukaan hankkiutua eroon, stressi voi pahentaa oireita. Oletko kokeillut piirtää tai maalata? Silleen voisit "salakavalasti" päästä niiden asioiden äärelle, vaikka piirtäisit tai maalaisit mitä tahansa ei esittävää taidetta. Alitajunta saattaa laittaa paperille asioita joita mieli muuten kieltää.
Positiivinen puoli on, että et ole sotkeutunut "psyykenlääkkeisiin.' Ne, kun voivat vaurioittaa aivoja niin, että depersonalisaatio ja derealisaatio jäävät pysyviksi enemmän tai vähemmän ihan fyysisistä aivovaurioperäisistä syistä. Sinullekin niitä on saatettu tyrkyttää jossain vaiheessa avunhakemista? Psyykkinen reaktio, joka siten mitä ilmeisemmin on kyseessä sinun kohdallasi, kun et aineita ole vetänyt, on asia johon oma osaamiseni ei oikein yletä. Tiedän kyllä, että traumat ja muut ikävät asiat saattavat johtaa siihen, että ihminen ikään kuin "etäännyttää" itsensä niistä ikävistä asioista, jolloin seuraava tunnetila on mm. depersonalisaatio ja derealisaatio. Sitä voidaan pitää eräänlaisena traumalta suojatumisreaktiona, mutta tämä osa-alue ei tosiaan ole omaa ydinosaamisaluettani. Reaktiota kutsutaan dissosisaatioksi. Kertomasi 'verho'tunne on tyypillinen. Jotkut kutsuvat sitä lasiseinäksi tai pleksiksi jne. (Näitä on paljon nykyisillä ja entisillä 'psyykenlääke'käyttäjillä.)
Oletko kokeillut käydä traumaterapeutilla? He ovat erityisesti perehtyneet auttamaan ja keskustelemaan ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet jotain hyvin järistyttävää elämässään. Riippumatta onko sinulla jotakin tällaista tapahtunut, voisi se olla ainakin kokeilunarvoinen. Olethan jo kertomasi mukaan n. 7 vuotta olut vastaavassa tilanteessa, joten erilaisen lähestymistavan kokeilu varmasti pahasta olisi?
Minä luulen että minun dissosiaatio häiritsee lähinnä ympäristöä. Minua ei varsinaisesti haittaa laajat muistikatkot. Hieman harmittaa että lasten lapsuudesta en juuri muista kuin väläyksiä mutta niihin ei liity mitään tunnetta. Ne on vain kuvia. Voisi olla kenen tahansa lapset. En muista miltä he näytti. Onneksi on valokuvia. Erosin aviomiehestäni muutama kuukausi sitten. Kävelin vain ulos ovesta. En muista miltä hänkään näyttää. Tunnistan kyllä kun vastaan tulee. Hänestäkin muistan väläyksiä mutta ei taaskaan tunnetta. Ystävyyssuhteet on helppo katkaista. He vain häviää enkä tunne mitään. Nyt minulla on uusi mies. Rakastan häntä kyllä, mutta minun on vaikea muistaa häntäkään kun ollaan erossa. Minulla on valokuvia ja videoita että pystyn pitämään tuttuuden tunnetta. Hänestäkään ei ole tunnemuistoja. Tiedän että on ollut huikeita hetkiä mutta mitään tunnetta en muista. Lapsiani näen noin 4-8 viikon välein. En kaipaa heitä enkä juurikaan ajattele ellei ota yhteyttä. Tiedän että rakastan mutta kun taaskaan ei muista. Tätä rataa koko elämä sitten...
Vaikea sanoa, että miten etäinen olo minulla on eri tunteiden suhteen. Kaikista traumaattisimmat tunnemuistot pysyy jäässä koko ajan eikä aiheuta oikeastaan mitään reaktiota kuin vain hyvin harvoin. Masennus on puolestaan aika ajoin hyvinkin selvästi läsnä, melkein voisin sanoa, että TUNNEN itseni masentuneeksi. Pidän tavallaan masennuksen tunteesta, silloin mielessäni on rauhallista. Silloin tunnen mielen olevan rauhassa hetken aikaa. Pääasiassa mieleni on koko ajan liikkeessä. Ajattelen ihan liikaa, enkä osaa nollata ajatuksia juuri ollenkaan. Nimittäin aina, jos saan kiinni jostain haamuajatuksesta, yritän miettiä, mistä se tulee ja mitä se merkitsee. Yleensä kadotankin ajatuksen hyvin pian ja se muuttuu olemattomaksi ja merkityksettömäksi. Toisaalta saatoin saada jotain siitä selville, mutta kuluu aikaa, ennen kun ajatus/tunne taas uskaltaa tulla esiin ja pääsen prosessoimaan sitä lisää. Eli toisinsanoen - jonkinlaista edistystä kohdallani tapahtuu. Kuitenkin tuntuu, että sen seitsemän kahdeksan vuotta yritettyäni selvittää totaalisessa solmussa olevaa ajatus- ja tunnemaailmaani, alkaa jo vähitellen ottaa päästä kun tuntuu, ettei koskaan pääse selvemmille vesille.
Toisaalta depe, pohdintasi saa miettimään, että onko edes hyväksi, että saisin kaikki tunnemuistot auki, koska ne ovat todella kipeitä ja ahdistavia?? Tuleeko siitä vaan lisää ahdistusta ja masennusta? Vaikeita kysymyksiä.
Ja pystynkö itse säätelemään dissosiaation tasoa. Kyllä, uppoamista siihen pystyn kyllä vähän säätelemään. Mutta sieltä poispääsemistä taas en. Olen myös huomannut saman, silloin kun elämä on tasaisempaa, pysyn paremmin "pinnalla". Kirjoitan myös aika paljon päiväkirjaa. Olen huomannut "pinnalla pysymiseen" auttavan, kun kirjoitan konkreettisista asioista: ennemmin mitä olen tehnyt, kenen kanssa jne. sen sijaan että kirjoitan vain senhetkisistä häilyvistä ajatuksista ja tunteista. On jotenkin ristiriitaista, että usein yrittäessä selvittää sisäistä maailmaani, siihen uppoaakin ja jää jumiin.
En ole kokeillut maalaamista. Se voisi olla yllättävänkin terapeuttista. Toisaalta se saattaisi olla ahdistavaa suorittamista, niin kuin koko elämäni. Minusta tuntuu, että mihin vaan ryhdyn, siitä tulee hullua kontrolloitua suorittamista, oli kyse sitten ihmissuhteista, opiskelusta, harrastuksesta tai mistä hyvänsä. Ehkä olen itse myös esteenä ajatus ja tunnemaailman avautumiseen, jos tahtomattani kontrolloinkin sitä?
Nimim. unohtaaunohtaa, olen huomannut myös unohtavani kasvoja ja ihmisiä aika usein. Oletteko kokeneet, että olette unohtaneet jossain aikaisemmassa elämässä opittuja taitoja. Minusta tuntuu, että välillä en ikään kuin "tiedä" miten joku tuttu asia tehdään ja toisena hetkenä taas koen tietäväni tarkasti mitä tapahtuu. Olen ollut opetusalalla töissä, mutta välillä olen kokenut ihan yksinkertaisia aukkoja kun "en tiedä" miten joku asia tehdään, vaikka oikeasti tiedänkin. Tuntuu, niin kuin minussa olisi ainakin kaksi eri persoonaa. Onko teillä vastaavia fiiliksiä?
No niin nyt tuli taas pitkästi avauduttua. Kiitos todella paljon kun kommentoitte, minusta on hyvin terapeuttista saada uusia näkökulmia näihin asioihin.
Loppupeleissä haluaisin vaan saada jonkun tuntemuksen siitä, kuka olen. Vaikken saisi tunnemuistoja takaisin, niin haluaisin saada kuitenkin kokemuksen minuudesta ja tietää edes jossain määrin, kuka ja millainen olen, mistä asioista oikeasti pidän jne. Tällä hetkellä minulla ei ole siitä kuin epämääräisiä häivähdyksiä ja aavistuksia. Koen olevani aaveen kaltainen. Minua ei oikeastaan ole olemassa.
Olet oikeassa siinä, ettei kaikkia tunnemuistoja edes välttämättä kannata avata, ei varsinkaan liian aikaisin. Onneksi olet terapiassa. Terapeutti varmaan ehdottaa uusien askelten ottamista, jos hänestä näyttää siltä, että sille on aika. Ja onneksi sinulla on myös valta päättää siitä, miten pitkälle haluat koskaan mennä. Vaikeita kysymyksiä tosiaan. Auttaisiko perfektionismiisi tietoinen päätös, että maalaaminen on vain ja ainoastaan "lääkkeeksi"? Jos päättäisit, että niillä maalaamiskerroilla tavoitteena on vain ja ainoastaan tehdä jotain terapeuttista ja laadulla ei ole mitään väliä. Vähän samaan tapaan kuin arkena harvat syövät kolmen Michelin-tähden ruoka-annoksia jos kokkaa vain itselleen. Ymmärrän sinua tosin hyvin, oma harrastukseni tyssäsi joskus juuri turhautuneisuuteen taitojen puutteesta. Silti joskus vielä piirrän tai maalaan jos on surullinen olo. Kuulostaa angstiselta mutta yksi voimakkaimpia kokemuksia oli kun joskus muinoin maalasin vesiväreillä paperin mustaksi, annoin sen kuivua ja maalasin taas kerros toisensa jälkeen. Ei ollut teknisesti kovin haastavaa mutta antoi paljon. Värin syventymistä oli kiehtovaa seurata. Varmaan sitä voisi kokeilla vaikka monella eri värillä. Hmm. Minua on alkanut kiinnostaa kovasti, miten paljon yhteistä depersonalisaatiohäiriöllä on dissosiatiivisen identiteettihäiriön kanssa. En voi sanoa tunnistavani itsessäni eri persoonia mutta ikään kuin fragmentteja. Tai joskus esimerkiksi saatan kuulla päässäni kysymyksen, mutta yleensä se on vain yksi kysymys eikä sen kanssa voi keskustella. Joinain hetkinä puhun englantia sujuvammin kuin toisena jne mutta eikö kaikille käy niin? On vaikea joskus erottaa mikä johtuu depersonalisaatiosta ja mikä ihmisyydestä. Tavallaan ei myöskään tiedä, miltä maailma muiden silmissä näyttää. Muistan ikuisesti kun kysyin eräältä kaveriltani tietääkö hän tunteen kun ikään kuin tarkkailee omaa keskusteluaan ulkopuolelta. Hän ei tiennyt. Siitä asti aloin havahtua siihen ettei kaikki tosiaan tiedä. Suurin osa ihmisistä havainnoi pääsääntöisesti aivan eri tavalla. Joskus se saa olon yksinäiseksi mutta onneksi on internet, huomaa ettei olekaan yksin. Entä jos seuraat niitä epämääräisiä häivähdyksiä ja aavistuksia? Jos aavistat pitäväsi chilisestä ruoasta, kokkaa sellaista ja tunnustele. Mietin just, että omaa minuutta määrittelee varmaan aika paljon se, että tietyistä asioista on aika vahvoja mielipiteitä. Kun kysyy itseltään miksi ajattelee jotenkin, voi ehkä päästä taas lähemmäs sitä kuka on. Tai en tiedä, vaikeaa, vaikeaa. Toivottavasti edes nämä nettikeskustelut voi tuoda sulle jotain uutta tai jonkin idean.
Kyllä unohdan. Olen unohtanut paljon taitoja ja tietoja jotka minulla on ollut. Ihmisten nimiäkään en luonnollisesti muista. Masennus on minustakin jotenkin hyvä tunne. Sitä todellakin rauhoittuu ja se tauoton päänsijäinen höpötys hiljenee. Minulla on sivupersoonia. Yhdellä on nimi koska se on minulle tärkein ja " rakkain". Aivan hirveä ihminen ja psykopaatti narsisti, mutta muistan kuinka hän rakasti minua lapsena ja oli turvana ja kuuntelijana. Sitten jossain vaiheessa se sulautui persoonaksi. Jos häntä ei näy pitkään aikaan niin minun tulee ikävä. Silloin kun hän ottaa vallan ja jään sivuun niin se on hirveää. Kun pysyy pään sisällä niin hyvä tuki ja turva. Joskus haluaisi käyttää sivupersoonia hyödyksi mutta kun se ei toimi niin. Ei niitä vaan kutsuta paikalle kun halutaan hyötyä. Yritetty on :D Kyllä ne työeläkeyhtiöstä tykkäisi että kuntoutuisin työelämään , mutta oikeasti. Mulla menee aika noiden parinkymmenen suupaltin kanssa. Sitten pitäisi vielä reaalimaailmankin ihmisten kanssa toimia? Ei onnistu.
Törmäsin kerran tämmöseen sivuun, tosi mielenkiintoisia juttuja.
http://www.net-burst.net/counselor-therapist/find-speak-alter.htm
Täytyypä perehtyä. Minullahan ei ole mitään diagnoosia dissosiatiivisuudesta koska hoitava taho on todennut että en voi olla koska se on niin harvinaista. Minä en kuitenkaan muuta selitystä keksi muistikatkoille, sille että toisena hetkenä en selviä samasta tehtävästä kuin vähän aikaa sitten selvisin. Miksi toisinaan ajattelen vain englanniksi tai puhun yllättävän sujuvaa saksaa vaikka olen nukkunut saksan tunneilla vain pari vuotta yläasteella. En myöskään puhu ruotsia. Paitsi ruotsissa puhun ruotsia. Ymmärrän kyllä ruotsia, mutta en osaa normaalisti tuottaa sitä. Matematiikasta en selviä lainkaan. Paitsi jos saan paniikkikohtauksen jolloin vastaukset ilmestyy tyhjästä paperille kohtauksen loputtua. Harrastan kuntosalilla käyntiä. Patalaiskana on hyvä ollut huomata että ajatus katkeaa kun menen ulos ovesta ja menee päälle kun saavun kotiin. Ihan kuin ei missään olisi ollutkaan, mutta siellä ne treenikamppeet on hikisinä kassissa. Sama on kodin siivouksen suhteen. Ajatus menee poikki kun laitan avaimet kaulaan. Menee päälle kun otan avaimet kaulasta. Onpas kiva kun on siivottu. Mutta mielenterveyspuolen mielestä olen psykoottinen en dissosiatiivinen.
Kyllä nämä keskustelut helpottaa oloa ja aina kun kirjoittaa aiheesta, jotenkin saa vähän taas jäsennettyä oman päänsä sisällä olevaa kaaosta.
Nyt tarkemmin ajateltuna, olenhan minä paria masennus/ahdistuslääkettä jossain elämänvaiheessa kokeillut, mutta en ole siitä kyllä kokenut hyötyväni. Kun en oikeastaan tunne tunteita, niin ei masennustakaan tarvitse sillä tavalla hoitaa. En kuitenkaan usko, että lääkkeet olisivat jättäneet sen suurempaa vaikutusta, dissosiaatio on ollut jo niin pitkään mukana kuvioissa, että pysyy ilman lääkkeitäkin. Traumaterapiassa en ole käynyt, mutta olen kyllä harkinnut. Tosin, olen vielä opiskelija ja saanut Kelalta psykoterapiatukea, joka loppuu tässä aika pian.. Saas nähdä miten sitten käy...
Tämä sivupersoona-aihe minua on mietityttänyt usein varsinkin viime aikoina. Aika pitkään olen elänyt dissosiaation kanssa niin, että se on vain ollut päällä ja olen ollut henkisesti vain puutuneessa tilassa. Kuitenkin kun tuossa puolisen vuotta sitten koin tunnistavani oikeat kasvoni peilistä, ensimmäisen kerran seitsemään vuoteen, niin koin hyvin selvästi, että minulla on toinen, dissosiaatio-persoonallisuus, joka ei ole yhteydessä tähän "oikeaan" persoonallisuuteeni. Mutta taas toisaalta olen kokenut, että vahvan dissosiaation alla elää koko ajan se oma persoonallisuus ja tulee esiin juuri niinä häivähdyksinä ja haamuajatuksina. Ehkä se on siellä kuitenkin olemassa.
Mutta tosiaan, olen aika pihalla siitä, kuka oikein olen. Olen kirjoittanut siitä, miten paljon koen kaiken vain häivähdyksin, mutta sitten toisaalta välillä tulee hyvin selkeitä olotiloja ja ajatuksia. Saatan esim. olla varma, että rakastan vaikkapa jotain musiikkia, mutta seuraavana päivänä se ei merkitsekään minulle mitään. Tai saatan pitää jostain ihmisestä kovastikin, mutta taas toisessa hetkessä en voi sietää häntä. Olen tullut hyvin epävarmaksi juuri tällaisten kokemusten takia, koska en koskaan voi olla varma siitä, miten näen maailman seuraavassa hetkessä. Pitkän ajan suunnitelmat tuntuu ahdistavilta. Ehkä viime aikoina... vuosina... olen mennytkin sellaiseen odottavaan tilaan - en uskalla tehdä enää mitään ratkaisuja, koska kaikki aikaisemmatkin ratkaisut näyttävät todella huonoilta. Odotan sitä, että asiat alkaisivat kirkastua, saisin uuden perspektiivin, näkisin asioita vähän etäämmältä... Mutta kun en uskalla tehdä mitään, niin se ahdistaa vähintään yhtä paljon. Ja välillä on alkanut tulla sellainen fiilis, että entä jos en saakkaan uutta perspektiiviä... entä jos en parannukkaan.. Nyt olen saanut taottua järkeä sen verran päähäni, että yritän hoitaa opintoni loppuun, vaikken ole aina varma haluanko sitä. Kuitenkin joku konkreettinen suunnitelma pitää minut jotenkin pinnalla.
Jossain kohtaa olen myös tukeutunut paljon toisten ihmisten mielipiteisiin. Olen kovasti yrittänyt kysyä, miten he minut näkevät, millaisena ihmisenä he minua pitävät ja millaisia ratkaisuja minun kannattaisi tehdä. Kuitenkin kun on kyse monista eri ihmisistä ja mielipiteistä, niin tämäkin on sekoittanut päätä entisestään. Ja toisaalta, onko tässäkin kyse enemmän ihmisyydestä ja epävarmuudesta, kaikkihan varmasti miettivät tällaisia kysymyksiä, oli sitten dissosiaatio-oireita tai ei.... Ehkä siis niiden omien hävähdysten perässä kannattaisi edetä. Olen vaan tullut todella, TODELLA epävarmaksi ihan kaiken suhteen... Pelkään katastrofia, mitä olen aiheuttanut tehdessä omien fiilisten mukaisia ratkasuja. Ne ratkaisut ovat myös johtaneet sellaisiin tilanteisiin, missä dissosiaatio-oireet ovat vahvistuneet entisestään. Äh, välillä kyllä meinaa hajota pää itseni kanssa. Tuntuu, kuin ajaisin itseni tarkoituksella ihan nurkkaan. :(
Sama epävarmuus pätee myös suhteessa terapiaan ja psykiatreihin. Aina en ole yhtään varma siitä, että saanko kuvailtua tarpeeksi hyvin sitä, miltä minusta tuntuu. Vaikka päässäni on välillä täysi kaaos, näytän kuitenkin ulospäin ihan tavalliselta ja tasapainoiselta. Olen aina osannut selittää hyvin ja fiksusti omat tuntemukset ja oireet ja saattanut pystyä jopa itse esittämään ratkaisuja näihin. Kuitenkin ollessa yksin itseni kanssa, kaikki todellakin on ihan toisin, eikä kukaan pääse näkemään, kuinka hukassa itseltäni saatan olla.
Onko teillä muuten muistikuvia traumasta, jotka ovat synnyttäneet dissoisiaation? Minä en aina edes ole varma, onko minulla mitään suurta traumaa.. Tai ehkä lapsuudessa on ollut, en pysty ihan paikallistamaan sitä... Mutta 7 vuoden dissosiaatioon koen syyksi jatkuvan elämisen ahdistavassa ja syyllistävässä ilmapiirissä. On pitänyt alkaa torjua tunteita ja elää jossain vähän toisessa todellisuudessa.
Puukollakin voi kaivaa korviaan, jos ei muuta keksi. Verta, hikeä ja kyyneleitä kasvu vaatii, joskus myös oivaltamisen kykyä.
Pystyn todella hyvin samaistumaan näihin kirjoituksiin,ihan kun olisin itse kirjoittanut. Itselläni hyvin traumaattinen tapahtuma jätti jälkensä muutama vuosi sitten. Tuntuu kuin olisin aivan eri henkilö. En muista juurikaan "edellistä" elämääni. Olen traumaterapiassa käynyt yli 2 vuotta,siitä jotakin apua ollut. Entiseen työhön en enää pysty,edessä olisi uudelleenkouluttautuminen jossakin vaiheessa.
Tuntuu raskaalta ja toivottomalta tämä elämä, jokainen päivä on vaan selviytymistä ja suorittamista. Olo on aivan hukassa,en tunne itseäni enkä ajatuksiani,ei mitään hajua mitä pitäisi tehdä tai mihin mennä. Tuuliajolla. Jos minulla ei olisi pientä lasta jonka vuoksi on pakko jaksaa niin tuskin täällä enää olisin.
Te tarvitsette hengellisen ulottuvuuden tuohon terapian rinnalle, jos oikeasti haluatte vapautua parempaan elämään. Se ei tarkoita mitään valmiiksi pureskeltua uskonnollista oppia, vaan "tietoisuuden laajentumista", jonka johdosta alkaa tapahtua muutosta. Tietoinen läsnäolo on hyvä alku tälle tielle ja esim. Eckhart Tollen kirja läsnäolon voima on hyvä opas siihen.
Amerikassa käytetään myös MDMA terapiaa esim. veteraaneille, mutta en tiedä saako sitä Suomesta.
http://www.ptsdassociation.com/ptsd-coping-strategies.php?Trauma and The Spiritual Path-12
Miten voi olla läsnä jos ei ole olemassa? Minä en ainakaan ymmärrä käsitettä. Onhan fyysinen läsnäolo, mutta kun ruumiini ei ole minä. Olen olemassa vain tarpeellisena käsitteenä jolla toimin yhteiskunnassa mutta se ei käsitä minuuttani tai läsnäoloani.
Lue tuo kirja.
Tolle on mulle ollut aina vaikea kun en ymmärrä mitä se sanoo. Vaikka kuinka koitan tajuta niin ihan pihalla olen. Niin kuin tuo " henkisyys" Mitä se on? Joku tunne vai? Toimintatapa? Ei minulla ole tunteita. " sivupersoonilla on". Yksi on kiihkouskovainen. Ihan häiriintynyt. Se kun on hetken pinnalla niin on taas suljetun reissu edessä. Itsekin sitä mieltä että toi lukkojen taa riekkumasta. Sen lähemmäs henkisyyttä en pääse.
Tolle lähinnä neuvoo miten saa pään sisäisen hälinän hiljenemään. Sinulla sitä hälinää pitää nuo sivupersoonat. Jos pystyt keskittymään muutamaksi sekunniksi esim. omaan hengitykseesi ilman yhtään ajatusta, niin hyvä. Seuraavalla kerralla hieman pidempään, siitä se lähtee...
Koska tilanteesi on vaikea, niin en kuitenkaan neuvo kokeilemaan näitä ilman terapeutin tukea. Olen muuten itse sitä mieltä, että traumoista ja dissosiaatiosta on kohdallasi kyse. Kaikessa on kyse traumoista, enemmän tai vähemmän.
Mulla on ADHD keskity siinä sitten. Ja mun jokaikinen persoona on ADHD... Enkä mä oikein tiedä mihin mä ne laittaisinkaan. Olen huomannut että minulla on vuodessa noin 1 päivä jolloin päässä on hiljaista. Viime vuonna niitä oli enemmän kun pääsin hetkeksi metsän keskelle järven rantaan. Ei toiminut puhelin, ei ollut televisiota, ei radiota. Täysi hiljaisuus. Tuijotin monta päivää katonrajassa olevaa pölypalloa ja jäätyvää järveä ja pää oli hiljaa. Sen pölypallon tuijottamisen muistan ja sen tunteen täydellisestä onnesta. Kai minä silloin olin läsnä ja olemassa.
Minulla on myös diagnosoitu ADHD... tai siis ilman ylivilkkautta, eli ADD. Siihenhän kuuluu vähän sellainen omiin maailmoihin uppoutuminen. Joskus psykiatri ehdotti minulle lääkitystä tähän. Hän epäili, että dissosiaatio ja ADD ruokkivat toisiaan. En kuitenkaan uskaltanut ottaa lääkkeitä silloin, kun jotenkin en haluaisi sekoittaa päätäni enää yhtään enempää... Olen myös kokenut saman joskus kaverin kesämökillä ollessa, siellä mieli melkein lepäsi. Harvinaislaatuinen tunne kylläkin.
Mindfulnessia käytetään myös ADHD:n hoidossa. Olethan sinä sitten päässyt läsnäolemisen tilaan tuolla metsän keskellä. Jos olet lukenut tuon Tollen kirjan, niin hän kertoo, että koko ihmiskunta on vakavasti mielisairas. Meille työnnetään kokoajan mieltä hajoittavaa saastaa median välityksellä ja tappamisesta kerrotaan uutisissa kuin mistä tahansa kaupan tarjouksesta. Pysy siinä sitten järjissäsi ja tasapainoisena. Täysin skitsofreeninen tilanne. Elämme sairaassa maailmassa ja herkimpien täytyy ottaa etäisyyttä maailman tapahtumiin ja pitää mediapaastoa. Suosittelen mökkeilyä jatkossakin;).
Jonnekin nyt pakko kirjoittaa kun ahdistaa. Minulle selvisi muutama päivä sitten, että puolisoni on täysin jakaantunut persoona. Asun siis täysin tuntemattoman ihmisen kanssa! Suhteemme on nuori mutta olenkin ihmetellyt kun toisinaan hän huutaa minulle että häivy minun kodistani ja on hirveän ilkeä. Ei muuten mutta hän majailee minun asunnossani. Tämä henkilö on myös alkoholisoitunut syvästi ja aikamoinen sankarikin omien puheiden mukaan jotka siis kuulostaa ihan mahdolliselle ja loogisellekin koska hänellä on ammatin vaatima tietotaito. En olisi muuten tajunnut mutta hän teki pienet överit ja aloin selvittää. Sieltä sitten selvisikin sellainen tarina että huh. Kukaan ei ollut sanonut minulle mitään hänen pitkäaikaisista ystävistään että asiat on sepitettä. Sitten alkoi paljastua että mieheni katosi muutama vuosi sitten ja palasi yhtäkkiä muuttuneena luonteeltaan tunnistamattomaksi. Kun kellään ei ole mitään ymmärrystä mt ongelmista niin ovat sitten typeryyttään antaneet homman paisua ja kukaan ei tietenkään puhu kellekään ja ihmettele. Minä oudoksuinkin kun mieveni on juonut neljättä kuukautta yötä päivää miten hän yhtenä aamuna ilmestyi aamupalalle vesiselvänä ja söi aamiaista. Ei lainkaan krapulaa vaikka kuukausia juonut! Oli monta päivää selvinpäin ja pöydällä olevat oluet ei haitanneet yhtään. Sanoikin vielä että ei häntä haittaa jos minä juon. Oli ihana ja rakastettava ihminen tämän ajan. Joutui yhden stressaavan matkan hoitamaan ja kotiin palasi känninen sika jota nyt on muutaman viikon ollut. Minulla on siis ihana ja hellä maanläheinen mies ja taitaa olla muutama känniääliö josta yksi on ihan kiva kun osaa juoda maltilla ja tunnistaakin minut puolisokseen. Nämä ääliöt ei tunnista minua. Ne vihaa, irvii ja ovat hieman agressiivisia ja alistavat. Niillä on huikeat ammatit ja yli-ihmisiä. Yksi on rikollinen. Terveystoimen kanssa alettu selvittää mitä tässä nyt hoidetaan. Kun kaikki persoonat on ihan älykkäitä ja terveen oloisia. Kännisetkin persoonat vain humalassa ja uskottavia. Mutta minä. Minä olen menettänyt ihmisen jota rakastin tai ketä minä rakastan? Rakastanko paria tunnekuvaa. Onko ne ihmisiä kun puolisollani ei näköjään ole persoonaa joka on tietoinen kaikista.
Voimia tilanteeseesi. Olet kokenut varmasti aikamoisen shokin.
Kannattaa etsiä dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä mahdollisimman paljon tietoa, opiskele, opiskele, opiskele. Sillä tavalla voit oppia ymmärtämään miestäsi.
"Rakastanko paria tunnekuvaa. Onko ne ihmisiä kun puolisollani ei näköjään ole persoonaa joka on tietoinen kaikista." Tiedostaako miehesi siis tilansa vai ei? On ihan tavallista, etteivät kaikki persoonat ole heti aluksi tietoisia toisistaan. Tiedostamiseen vaaditaan aikaa, kärsivällisyyttä ja työtä - läheisiltä, mutta eniten tietenkin henkilöltä itseltään. Kuvittele, millaista olisi, jos olisit yhtä aikaa kahta (tai useampaa) mieltä jostain asiasta. Se on tavallista, koska eri persoonilla on ollut erilaisia tehtäviä, jota "suorittamaan" ne ovat syntyneet. Joku persoona on saattanut syntyä esimerkiksi silloin, jos lasta on pahoinpidelty. Sellainen persoona saattaa olla kylmä ja kova, koska sen on täytynyt selvitä valtavien paineiden alla. Vastaavasti joku persoona on saattanut jäädä herkän pikkulapsen tasolle. Onko silloin mikään ihme, että toinen nauttii esimerkiksi väkivaltaviihteestä ja toinen on kauhuissaan?
On ymmärrettävää, että tunnet negatiivisia tunteita "ääliöosia" kohtaan. Lue aiheesta, niin negatiiviset tunteet luultavasti vähenevät. Joka ikinen persoona on ollut rakkaallesi tarpeellinen, jokainen heistä haluaa suojella häntä. Niiden "ääliöosien" on vaikea luottaa kehenkään, ja siksi he haluavat pitää kontrollin. Rakastasi on luultavasti satutettu pahasti joskus menneisyydessä, he haluavat estää tapahtumien uusiutumisen.
Usein persoonat kantavat joidenkin tiettyjen tunteiden tuntemisen tehtävää. Onko ihme, että nöyryytetty ja satutettu ihminen tahtoo peittää tuskansa alkoholiin? Ymmärrän täysin, että voi tuntua loukkaavalta, että osat yrittävät suojella miestään sinulta, kumppanilta. Ole kuitenkin ymmärtäväinen, haavat ovat syvällä. Saattaa olla, että esimerkiksi miehesi vanhemmat ovat pettäneet luottamuksen. Kuvittele, millaista se on pienelle, avuttomalle, rakkaudennälkäiselle lapselle. Ei kai ole mikään ihme, että luottamuksen rakentaminen on vaikeaa. Teillähän on sitä paitsi yhteinen tavoite; etkö sinäkin tahdo suojella rakastasi? Kun eri osat keskustelevat keskenään ja oppivat ymmärtämään toisiaan, ne voivat kertoa vihaiselle osalle hänen harjoittamansa suojelun vaikutuksista.
Terapiassa saatte parempia ohjeita kuin nämä nettipalstalla olevat. Joka tapauksessa miehesi kannattaa alkaa luoda kontakteja eri persoonien välille. Hänen olisi tärkeää oppia rakastamaan jokaista osaa, koska yksikään heistä ei ole tarpeeton. Aluksi kaikki on varmasti melkoista kaaosta miehesi mielessä, mutta kärsivällisyydellä ja terapialla asiat voivat selkeytyä. Osat voivat oppia auttamaan toisiaan. Ehkä niiden juopottelevien osien tarve juoda vähentyy, kun heitä ymmärretään ja he saavat kertoa tuskastaan.
Rakastatko paria tunnekuvaa? Hmm, kysytään näin. Tietääkö ja tunteeko miehesi KAIKEN sinusta - kaikki alitajuntasi syöverit? Ei. Silti ajattelemme, että hänen on mahdollista rakastaa sinua. Kyllä sinäkin rakastat miestäsi, et paria tunnekuvaa. Kannattaa muutenkin kyseenalaistaa oma ihmiskuva ja tarve asettaa toinen muottiin. Entä, jos yrittäisitkin nähdä miehesi ihmisenä, jolla on monta erilaista puolta?
Kylläpä tuli sekava teksti, pahoittelen sitä. Voimia teille! Käyn lueskelemassa täällä aina välillä, jos haluat vielä jatkaa keskustelua.
Kai minä nyt dissosiatiivisena itse tiedän mitä on olla montaa mieltä! Ja sen on hirveää! Miestäni ei haittaa tippaakaan kun ei ole kuin yksi läsnä kerrallaan ja hän ei tiedä koko tyyppiä. Luulee olevansa normaali. Ne kaikki luulee. Minä sentään seuraan aina sivusta kaikkia persooniani. Tuon peruspersoona on ihan tajuton eikä sillä ole hajuakaan mitä menossa. Sitten se siedettävämpi persoona. Siihen on liukunut skitsoja piirteitä mutta osaa käsitellä aikuismaisesti niitä tunteita mitä nämä valemuistot tuottaa. Muut on narsisteja psykopaatteja. Tilanteen tekee sietämättömäksi ettei minulla ole voimia eikä muut sivupersoonani osaa hoitaa aikuista. Moni niistä keskenkasvuisia tai psykoottisia. Lisäksi kun stressi ajaa ne pintaan niin laitappa lapsi hoitamaan vanhaa juoppoa. Niin lapsi itkee nurkassa. Ei se tee mitään. Se vaan suree kun turvallista aikuista ei ole. Meillä on masentava hullunjenhuone...
Oho, en tajunnutkaan että olit kirjoittanut ylempänä, olinpa höhlä. Onko sinulla parantaja-/auttajaosia? Ellet ole vielä löytänyt sellaista, ehkä olisi hyvä kokeilla kutsua sellaista esiin?
Miten elämä muuten? Onko teillä muita vakaita ihmissuhteita? Ruoka- ja unirytmit kunnossa? Itsellänikin depersonalisaatio-oireita, joiden olen huomannut pahenevan jos istun liikaa koneella. Alkoholi on myös sellainen hankala asia, että sen käyttämistä kannattaa jokaisen miettiä. Päätös liiallisen käytön lopettamisesta lähtee kuitenkin henkilön itsensä omasta päätöksestä ja lopettamiselle pitäisi löytää jokin mielekäs syy. Se jättää elämään melkoisen tyhjiön, siihen pitää osata varautua.
Selailin jotain ylempää nettilinkkiä ja törmäsin tällaiseen sivuun.
http://www.net-burst.net/counselor-therapist/nasty-alter.htm
Houkuttelen lukemaan lisää lainaamalla pikku pätkän:
"This alter seemed almost evil, and yet when he finally started e-mailing me, all the terrible things he was doing make perfect sense. He actually had a soft and beautiful heart and even had surprisingly good motives for the bad behavior he felt driven to.
I’m moved to share what Fearful revealed because it gives deep insight into why alters can seem bad, when they are not. His revelations will help many people with Dissociative Identity Disorder understand what is going on deep within them and help them love the alters they are strongly tempted to hate."
ps. en yritä tuputtaa tai olla tuputtamatta uskontoa. Teksti on mielestäni muilta osin niin ansiokas, että oli siksi linkittämisen arvoinen.
Ongelmanahan on sekin että suurin osa hänen persoonistaan on alkoholisteja. Hän juo kaiken hereilläolo aikansa. Salkku kaljaa vähintään päivässä. Sitten yhtäkkiä herää selvinpäin ja on päiviä juomatta eikä krapulaa vaikka on juonut nyt yli 6kk tuon salkun ja joskus enemmänkin päivässä. Joka ikinen sivupersoona narsisti/psykopaatti alkoholisti. Eli täysin mahdotonta minun alempiarvoisena saada häntä mihinkään hoitoon. Terveenä taas ei mitään tietoa mistään ongelmista. Hän on nyt muutaman kerran ollut jo lähellä tappaa minut. Aavistaa jotain ja epäilee minun pettävän. Todella vaikeaa. Alistaa ja kyttää. Nytkin olen salaa netissä.
Niin ja ihmissuhteita on. Hyviä sellaisia. Kovasti kaikki häntä rakastetaan ja ollaan huolissaan kun ihana ja rauhallinen ihminen on muuttunut hulluksi. Tosiaan ennen ei ole ollut tällainen ja yhtäkkiä muuttui. Päivittäin pidän kaikkia ajantasalla. Hullunahan ne on huolesta että pois asunnosta kun on vaarallinen. Mä en lähde. Ja kyllä minulla on auttaja persoona. Eilenkin tosi pitkäpinnainen kun kävi silmille. Välillä vaan väsyy.
Pahoittelen kun kyselen tyhmiä, mutta kun en tilanteesta tiedä kovin tarkasti, se on keskustelun kannalta ikään kuin välttämätöntä. Mistä olet päätellyt, että miehelläsi on sivupersoonia, jos hän ei itse tiedosta sitä? Kutsuuko hän itseään eri nimillä vai muuttuuko hänen käytöksensä niin dramaattisesti, että olet päätellyt sen perusteella? Kerroit aiemmin, että olette alkaneet selvittää asioita terveystoimen kanssa, mahtavaa. Onko siellä selvinnyt mitään? Miehesi oireet voisivat liittyä moneen muuhunkin tilaan/häiriöön.
Miehesi persoonien kanssa on varmasti haastavaa elää, kuulostaa hurjalta. Tuntuu sydäntä särkevältä tietää, että heillä on niin paha olla, että surut täytyy upottaa alkoholiin. Huonosti käyttäytyvissä sivupersoonissa on kuitenkin sellainen hyvä puoli, että niiden on mahdollista muuttua. Siihen tarvitaan paljon vahvempien osien apua ja tarpeeksi aikaa ja ymmärrystä. Kuten varmasti hyvin tiedät, jotkut persoonat ovat saattaneet ottaa käyttäytymismallinsa menneisyyden pahoinpitelijältä tai saattavat jopa kuvitella olevansa tämä pahoinpitelijä. He voivat kuvitella suojelevansa systeemiä väkivallalla. Kun heidän hyvät tarkoituksensa ymmärtää ja kertoo heidän tekojensa todelliset seuraukset, psykopaatilta vaikuttava osa voi oppia uusia tapoja olla. Kaikki tahtovat olla rakastettuja ja arvostettuja omana itsenään, ei siksi, että kontrolloinnin tai pakottamisen avulla saavuttaa sen. Niin on mitä luultavimmin myös miehesi alkoholisoituneiden ja narsististen sivupersoonien kohdalla. Heidän pitäisi saada mahdollisuus oppia muita tapoja kommunikoida ja hankkia muiden osien kunnioitus ja arvostus. Jokainen heistä on - narsismistaan ja muista ongelmistaan huolimatta - niin arvokas, että ansaitsee sen. Osat eivät edes välttämättä ole aidosti narsistisia. He voivat käyttäytyä vihamielisesti ja väkivaltaisesti, koska pelkäävät niin paljon. Jos he antaisivat suojamuurin murtua ja antaa itsensä rakastaa ja olla rakastettuja, he olisivat herkkiä ja alttiita kivulle. Ja kivun vältteleminen on se, mitä varten he syntyivät.
Osien parantuminen ei tietenkään ole mahdollista, jos miehesi ei edes itse tiedä niiden olemassaolosta. Entä jos yrittäisit jutella hänelle kun hän on hyväntuulisena "omana itsenään"? Voisit aloittaa kysymällä, tietääkö hän sellaista ja sellaista tunnetta (esim. miltä tuntuu kuin eläisi elokuvassa) ja varovasti edetä ja kertoa mitä ajattelet. Tai voisitko ehdottaa jollekin sivupersoonalle tekstipätkän kirjoittamista, kun hän mielestäsi on hallitsevana? Voisit myöhemmin näyttää viestin miehellesi. Ja jos miehesi on vastaanottavainen, voisit etsiä valmiiksi jotain sopivia nettisivuja, joilta hän voisi lukea lisää tietoa.
Pidäthän itsestäsi ja turvallisuudestasi huolta. Paljon voimia sinne!
Näiden sivupersoonien kanssa ei oikein jutella ja niitä ei kauniisti laitettuna vähääkään kiinnosta alempiarvoisen tunteet, ajatukset ja tekemiset. Persoonat ei ole hyviä millään tasolla. Tähän mennessä myöntänyt muutaman murhan ja itseasiassa nytkin sanoo tilanneensa tapon. Muut persoonat on tappaneet kolmattakymmentä ihmistä. Välillä kokee syyllisyyttä osasta tapoista. Suurin osa tiedetään täysin fiktioksi, mutta osasta ei osaa kukaan sanoa. Peruspersoona on hyvin lainkuuliainen. Tosielämässä kyllä tuomioita pahoinpitelyistä ja huumekaupoista. Toisaaltaan on epäilys että hänellä on menossa päänsekoituspeli minun suhteeni koska minulla on jotain mitä hän haluaa. On vain uskomatonta että joku jaksaisi näin pitkäjänteistä peliä ja kun näitä "harhoja" oli jo ennen kuin hänet tunsin. Erillaista kuitenkin on se, että missään parisuhteessa ei ole aiemmin ollut näin hirveä puolisolleen tai näin mustasukkainen. Kukaan ei tunnista tätä käytöstä mitä hänellä on minun kanssa. Puhuu kuitenkin sivu suunsa joten salassa ei pysy. Persoonissa jos niitä on, on varmasti kipua. Olen kyllä osoittanut ymmärrystä niitä kohtaan. Olen sanonut että hän on hyvä ihminen ja rakastan häntä sellaisena kuin hän on. Tämä lähinnä saa hänet nauramaan että olen tyhmä ja sanomaan että hän tuhoaa minut. Traumaa ei olla ainakaan lapsuudesta löydetty. Kai se jossain on.
Jutteleminen tai neuvojen antaminen on varmasti vielä vaikeaa tai lähes mahdotonta. Sen aika tulee myöhemmin, jos osat tuntevat tarvitsevansa tukea siinä muodossa. Mustasukkaisuus kuulostaa huolestuttavan voimakkaalta, jos pelkkä koneella istuminen voi laukaista sen. Luottamuksenpuute on siis erittäin voimakas. Sen takia olisi erittäin tärkeää, että osoittaisit kaikille osille olevasi luottamuksen arvoinen. Sillä tavalla voit mahdollisesti saada heidän kunnioituksensa ajan kanssa. Sinulla on itselläsikin vaikeaa, eikä ole tietenkään tarkoituksenmukaista, että uhraat itsesi ja jaksamisesi. Säilytä rajat, pidä huolta itsestäsi, ole luotettava. Sillä pääsee pitkälle.
Jos jossain vaiheessa osat suostuvat puhumaan, kannattaa kysyä heidän motiivejaan ja keneltä he mahdollisesti ovat omaksuneet käytösmallinsa. Usein he tietävät itse. Jos lapsuuden trauma löytyykin, osille on hyvä kertoa, että menneisyydessä tapahtunut pahoinpitely jatkuu yhä, jos he toistavat tai matkivat pahoinpitelijänsä käytöstä. Heille on kerrottava, että vaikka heidät olisi pakotettu lapsuudessa kammottaviin asioihin, he ovat syyttömiä niihin, ja itse asiassa väkivallan uhreja. Pitämällä kontrollia väkivallan avulla he antavat väärintekijän yhä hallita heitä. Todellinen valta ei silloin ole osilla itsellään. Mutta näiden puheiden aika on vasta myöhemmin, sitten kun osat itse ovat valmiita ja antavat luvan keskustella asioista kanssaan. Sitä ennen parasta mitä voit tehdä, on tarjota rakkautta ja ymmärrystä. Vaikkei siltä vaikuta, sitä he janoavat. Siksi miehesi olisi hyvä tiedostaa tilansa, koska osien täytyisi myös oppia rakastamaan toisiaan.
Vaikeaa se juttelu niille on kun olen täysi nolla. Puhun yleensä yksinäni. Hän ei joko vastaa tai käskee olla hiljaa. Häntä ei kiinnosta minun ajatukseni. Nainen kun alempiarvoisena ei puhu jos mies ei anna lupaa. Sanoo kyllä että jos naama ei pysy kiinni niin tunkee kaappiin ja jätesäkkiinkin mahtuu.
Huh, kuulostaa hurjalta. Koska osat eivät tällä hetkellä tiedä/osaa/halua toimia muulla tavoin, vastuu jaksamisestasi ja omasta hyvinvoinnistasi on sinulla itselläsi. Pidä itsestäsi hyvää huolta. Jos se tarkoittaa esimerkiksi irtiottoa vähäksi aikaa, huolehdi, että saat sellaisen. Onneksi teillä on ystäviä, voisi siis olettaa, että sinulla on hyvä tukiverkko? *Hali jaksamiseen*
Olen lukevinani rivien välistä, että osien käytös saa sinut tuntemaan surua, pettymystä, vihaa ja ahdistusta. En tiedä auttaako tämä, mutta teen leijonavertauksen.
Ymmärrämme kaikki heti miksi salametsästäjien haavoittama leijona on raivoissaan ja vaarallinen. Vaikka eläinlääkäreillä olisi miten hyväntahtoiset tarkoitusperät tahansa, peto on pakko nukuttaa ennen kuin sitä voi hoitaa. Se on suojeluvaistojensa varassa ja pitää kaikkia vihollisinaan. Leijonan raivo ei kuitenkaan saa meitä loukkaantumaan sille, koska ymmärrämme sen tuskan. Kumppanisi eri persoonille ei tietenkään voi antaa nukutuspiikkiä, joten heille pitäisikin antaa (pysyvä) luottamuspiikki. Heidän vihansa tai väkivaltansa ei kerro mitään sinusta eikä ole sinun syytäsi. He käyvät jatkuvasti ikään kuin eräänlaista eloonjäämiskamppailua, koska kantavat niin paljon tuskaa eivätkä luota kehenkään. Vasta kun osat tuntevat olonsa turvalliseksi, he voivat alkaa haluta näyttää herkempiä ja salatumpia puoliaan.
Tässä keskustelussa on nyt sellainen hankaluus, että sinä keskustelet (ja otat vastuuta) miehesi puolesta. Todellinen parantuminen lähtee tietenkin hänestä itsestään, osien pitäisi oppia rakastamaan ja ymmärtämään toisiaan. Olisiko mahdollista antaa tämä keskustelu lainkuuliaisen persoonan luettavaksi?
Olen kärsinyt dissosiatiivisesta häiriöstä parisenkymmentä vuotta. Valitettavasti vasta nyt olen saanut ammattimaista apua henkilöltä joka on perehtynyt dissosiatiivisiin häiriöihin. Sitä ennen diagnooseja on kertynyt hirveä määrä erilaisia ja kaikki lääkkeet on tullut kokeiltua.
Tosin on tuossa parissakymmenessä vuodessa myös ajanjaksoja, että kaikki muut osat eivät ole olleet "hereillä" vaan "nukkumassa".
Parantuminen on varmasti vaikeaa ja itselläni muut osat pistävät vastaan, kun terapiassa on ollut puhetta vakauttamisesta ja yhdentymisestä. Lääkkeistä ei hirveästi apua ole, mutta estävät aivan totaalisen "hajoamisen", kun muut osat ovat hereillä. Lisäksi vähentävät valtavaa ahdistusta.
Dissosiaatiosta ja traumasta kärsiville on muuten oma foorumikin:
http://www.traumajadissosiaatio.fi/foorumi/forum.php
Mä luin joskus sellasen dissosiatiivisesta häiriöstä kärsivän kirjoittamaa blogia, joka oli onnistunu edistymään eri osien kanssa niin, että ne teki yhteistyötä riitelyn ja erimielisyyden sijaan. Miten teillä, joilla on identiteettihäiriö? Painostaako terapeutit sulauttamaan osat yhteen, haluaisitteko sitä itse? Eihän sitä välttämättä ole koskaan pakko tehdä.
Veeku, minkä ikäinen olet? Pystytkö opiskelemaan normaalisti? Minun on vaikea omaksua tietoa ja opiskella, kun koko ajan on sumussa. Olisi kiva jutella enemmänkin kokemuksistasi! tuntemuksesi kuulostavat tosi samalta kuin omani.
26-vuotias olen. Noh en ole todellakaan onnistunut opiskelemaan normaalisti, mutta nyt viimein saan tämän koulun jotenkin loppuun suoritettua...
On todella jännä miten paljon olotila vaihtelee päivän tai hetken mukaan. Esimerkiksi viime päivinä taas tunteet on olleet paljon vahvemmin pinnassa. ja välillä tuntuu, ettei minulla edes mitään kunnollista ongelmaa ole. Mutta toisaalta en saa mitään opiskelujuttuja tehtyä ja vähän kaikki ahdistaa, mutta sen kanssa tässä on eletty jo aika pitkään...
Musta olisi myös kiinnostavaa ja terapeuttista jakaa ajatuksia tästä aiheesta!! Jotenkin tästä "maallikolle" selittäminen on todella vaikeaa, koska jos ei ole tällaista kokenut, niin ei sitä oikein ymmärrä.
Mulle voi kirjoittaa tänne veeku at suomi24.fi :)
En tiedä, onko varsinainen dissosiaatiohäiriö tms. mutta joksikin sivupersoonan tapaiseksi sitä nimitän, joten kerronpa omia kokemuksiani;
välillä tuntuu, kuin olisin ikään kuin irrallaan kehostani. Siis kroppa tuntuu jotenkin "vieraalta" tai etäiseltä. Se on aika hämmentävä tunne. Sitten välillä tulee sellaisia hetkiä (voi kestää vain pienen hetken tai päivä/viikkoja), että "omat" ajatukset ja tunteet tuntuu tosi vierailta. Siis kun ne ovat välillä tosi paljon ristiriidassa sellaisten ajatusten ja tunteiden kanssa, jotka kuitenkin miellän vahvasti omikseni. Tuntuu kuin olisin jotenkin "sivustaseuraaja", kun kroppani tekee ja puhuu jotain, mitä en itse ole päättämässä (mutta näen/kuulen/tunnen tjsp. ne teot kuitenkin, vähän kuin katsoisin elokuvaa). Muistan jälkeenpäin kyllä tehneeni asioita, mutta tekemiset eivät tunnu omilta, tulee se sellainen "en minä ole tuollainen" -olo. Joskus todella harvoin käy niin, etten muista sanoneeni jotain asiaa, vaikka muut väittävät, että olen sanonut sen. Tämä ei ole normaalia unohtelua, vaan se sanottu asia on todella erilainen kuin omat ajatukseni, eli miksi olisin sanonut niin.
Tämä "sivupersoona" on yleisesti ottaen kauhean masentunut ja rasittava tyyppi, joka mm. viiltelee ja haluaa kuolla. Kun taas omana itsenäni tunnen hyvin vahvaa halua elää, enkä pidä viiltelystä. Sivupersoona on myös jotenkin kauhean lapsellisen oloinen ja itkuherkkä. Se saattaa hypätä esiin ihan yhtäkkiä ja varoittamatta, pienestäkin ärsykkeestä, enkä haluaisi silloin käyttäytyä niin, mutten tavallaan voi asialle mitään. Ihan kuin vaihtuisi koko persoonallisuus yhtäkkiä. Myös puolisoni on sanonut, että olen silloin kuin eri ihminen.
Tästä tuskin on aloittajalle mitään hyötyä, mutta otsikko osui silmiin ja aihe on kiinnostava.. ehkä osittain siksi, että tunnen ainakin jonkinasteista samaistumista siihen..
Kuulostaa tutulta myös nuo kuvaukset. Onko sinulla sellaista oloa, että kun sivupersoona on vallassa, et ole omana itsenäsi läsnä ollenkaan? Toisinaan minusta tuntuu, että kun olen vahvasti dissosioitunut, minua omana persoonanani (mitä se sitten ikinä onkaan) ei ole olemassa, mutta toisinaan taas tuntuu, että olen jossain sen sumun keskellä, vaikken saa kiinni että missä.... Onko sulla ollut pitkään noita tuntemuksia?
Hmm, en oikeastaan osaa tarkalleen sanoa. Nämä "oireet" tai mitä ikinä ovatkaan alkoivat silleen vähän vähitellen, joten ensiksi luulin monta vuotta, että olen vain sellainen perus tuuliviirivaikeaihminen, jolla mieliala heittelehtii laidasta laitaan typeristäkin pikkusyistä (tai no eihän se nyt täysin poissuljettu vaihtoehto ole vieläkään, mutta kun tuntuu ihan eri ihmiseltä ja sellaiselta "irralliselta" kun on tuo sivupersoona, tai mikä se nyt sitten onkaan).
Kun ero oman ja "sivupersoonan" välilä tuli selkeämmäksi, aloin hahmottaa paremmin, etten ehkä olekaan luonteeltani sellainen vaikea ränttähirviö joksi luulin itseäni. Juttelin asiasta myös silloisen terapeutin kanssa, mutta olihan se vähän hämärää hänellekin, sillä "sivupersoona" ei vahingossakaan tullut esiin hänen vastaanotollaan.
Nykyään ero on todella selkeä. Se masentunut itkupilliherkkis on ihan erilainen kuin oma minäni. Sitä paitsi tuntuu, että sivupersoona kuvantaa niitä tunnetiloja, joita minulla oli nuorempana, vaikken niitä silloin päästänytkään valloilleen (pidin pokkani todella tiukasti, enkä esimerkiksi suostunut itkemään missään koskaan tai mitään). Merkittävä asia on mielestäni, että kun on tämä sivupersoona päällä, niin peiliin katsoessa se peilikuva näyttää ihan erilaiselta, kuin miltä "pitäisi" näyttää. Oletan, että tämä johtuu siitä, että sivupersoona tietysti mieltää oman ulkonäkönsä täysin erilaiseksi kuin miltä oikeasti siis näytän. Kun taas näin omana itsenäni katson peiliin, kuva kyllä vastaa sitä, miksikä itseni ajattelenkin ja miltä tiedän näyttäväni.
Voisi kai sanoa, että sivupersoonan ollessa vallassa en kauhean hyvin löydä tätä oikeaa itseäni.. Sitten saattaa yhtäkkiä tulla sellainen "häivähdys", että ikäänkuin oikea minäni ajattelisi "Mitä oikein luulet tekeväsi?!?!" ja tässä kohtaa huomaa, että persoonallisuus on sillä hetkellä hieman kahtiajakoinen. Tällä sivupersoonalla on nimittäin osittain ihan omat muistotkin, jotka ovat toisaalta hyvin samoja kuin omani, mutta jotenkin niinkuin... karumpia? Ja paljon vahvemmin läsnä, niinkuin ne olisivat tapahtuneet ihan äsken.
Mutta tosiaan, niitä varsinaisia muistikatkoja minulla ei ole, enkä yleisesti ottaen ylläty siitä, että olen siirtynyt paikasta A paikkaan B (olen lukenut, että D.I.D-potilaat säikähtelevät sitä, että löytävät itsensä jostakin, minne eivät edes muista menneensä). Siksi en tiedä, onko kyseessä oikea sivupersoona / D.I.D ...
ettekö ole käyneet aivokuvissa ennen diagnosointia? Ainahan pitäisi sulkea pois kaikki elimelliset sairaudet kun kyse on dissosiaatiosta:) Itse juuri aloitin ketjun ohimolohkoepistä kun psykiatri määräsi neurologille juurikin derealisaation vuoksi..itse uskon kyllä ihan paniikkikohtaukseen mutta kuulema oireet viittaavat tohon..
Ei ole kuvantamista tehty. Itselläni varmaan diagnosointi on perustunut kahdenkymmenen vuoden historiaan mielenterveysongelmista mihin ei auta lääkkeet ei sähköt ei tavalliset terapiat. Lisäksi olen koko ajan kertonut ongelmista samalla tavalla mikä ei jätä tulkinnan varaa.
Jos olisi jotain fyysistä vikaa niin olisin varmaan jo kuollut aikoja sitten.
aivan! on itselläkin n. 6 vuotta sitten ollut ongelmia mielenterveyden kanssa ja ihan uskottelin nytkin olevan.....siksi ihmeissäni aivokuviin joutumisesta ja samoin sähkökäyrään menemisestä vieläpä kun derealisaatio on kutakuinkin jatkuvaa tosin välillä hetkiä pois.alkaa jo tottua siihen ja ei mene paniikkiin edes asiasta. ikääkin kohta 25. toisinaan miettii että hulluksihan tässä tulee kun niin outo olo päässä mutta senkin asian suhteen olen ottanut lunkisti,mitäpä sitten vaikka tulisikin.käytössä ollut vain opamox ja nyt kuulema suosittelisivat lyrican aloitusta......jaa a
Olet tyypillinen suomalainen, joten ei hätää. Jatka vain samaan malliin. Kyllä se siitä.
Mää kärsin persoonan rakenteellisesta dissosiaatiosta. Mulla ilmeni ekat oireet, kun oli pieni lapsi. Olen siis joutunut oman äitini pahoinpitelemäksi lapsena. Se oli jatkuvaa ja se alkoi kun, olin todella pieni ja loppui vasta, kun muutin äitiäni karkuun 16-vuotiaana.
Aikuisena pelästyin, kun tilasin mun paperit mulla oli jo traumatisoitumisen merkkejä 1.5 vuotiaana. Mun persoona on jakautunut osiin. Sitä on vaikea selittää, mutta mulla on arki minä ja taustalla sitten trauma aikaan juuttuneita osia/ eri tunteita kantavia osia. Mulla ei siis ole dissosiaativista identiteettihäiriötä, koska tiedostan osien läsnäolon. Ja ne ei ota mua samalla tavalla valtaan, kuin identiteettihäiriössä.
Mää en saanut apua, kuin vasta yli parikymppisenä nää mun oireet oli päässet tosi pahoiksi sairastuin tän ohella post-traumaattiseen stressireaktioon ja 2011 masennukseen joka, oli pahimmoillaan keskivaikea.
Mää jotenkin koin olevani alkuun tosi erillään tunteistani. Musta tuntui, että ulkomaailman ja mun ympärillä oli kuin, lasi ja kaikki kuului kaukaa. Sama juttu sisältä päin olin jossakin tietoisuuden ja tiedottomuuden välitilassa. En tuntenut oikeastaan mitään.
Mulla oli tosi ahdistavia ajatuksia, että mun on pakko vaan tarttua johkin ja tehdä itseeni haava tai sitten jotakin ihan sairaita ajatuksia... Ja tuntuu elävän omaa elämää jossakin määrin...
Mulle on terapiasta tosi paljon apua. Pääsin onnekseni traumoihin erikoistuneelle klinikalle. Ollaan psykologin kanssa harjoiteltu paljon kommunikaatiota osien välillä ja oon saanut ympärilleni turvallisia ihmissuhteita :) Itseasiassa mulla pudotettiin tossa osa lääkityksestä poies ja masennus diagnoosi lähti tänään...
Mää oon toipunut tosi paljon tässä vuoden aikana =) Tiedän, että tämmöisten traumojen käsittely vie monta pitkää vuotta, mutta askel kerrallaan kohti parempiaa huomista ^^
Mahtavaa, onnea askeliisi :)
Kiitos paljon :)
Siis mää en tosiaan kärsi varsinaisesti tosta identiteettihäiriöstä mutta, mulla on niitä osia. Ja olen hieman edistynyt niiden osien kanssa. Mulla terapeutti on pyytänyt niiden tulemaan esiin ja konkreettisesti jutellut näiden osien kanssa. Sitten ollaan terapiassa opeteltu tunnistamaan näiden osien tehtäviä ja syitä. Ollaan myöskin harjoiteltu sisäisten konfiktien ratkaisua. Mulla on auttanut, että suhtaudun niihin ymmärtäväisesti ja yritän suhtautua tunteeseen, kuin tunteeseen myönteisesti. Se on helpommin sanottu, kuin tehty mutta, se on auttanut. Se on todella hidasta ja turhauttavaa puuhaa, samoja asioita käyty moneen kertaan läpi ja hioo omia tekniikoita, sitten on jossakin menty pieleen ja tullut ahdistus reaktioita yms.
Mutta, siis kannattaa tosissaan noudattaa niitä terapeuttien ohjeita miettiä miten sitä elämän laatua voi kohentaa ja ennen kaikkea vaan sitoutua siihen hommaan :) hiljaa hyvä tulee ^^