Pelkään aloittaa suhdetta itseni takia

Hei 'eristäytynyt'-

Meissä jokaisessa on elämänhistorian mukanaan tuomia haavoja ja arpia. Kuitenkin aikuinen ihminen on haavojensa hoitamisesta vastuussa. Kerrot lapsuutesi hylkäämiskokemusten olevan merkittävin voima nykyisyydessäkin, niiden estäessä sinua ryhtymästä avoimeen ja aikuiseen luottamussuhteeseen. Lapsuuden haavoja voi kuitenkin edelleen hoitaa. Ajattelen, että sinun on ensin otettava vastuu omasta hyvinvoinnistasi jotta voit astua tasaveroiseen parisuhteeseenkaan. Jokainen on aikuisena vastuussa voinnistaan ja siitä, että hoitaa terveyttään; niin fyysistä kuin mielenterveyttäkin. Muuten käy niin, että parisuhteen toiselle osapuolelle tulee kohtuuton kuorma.
Kysyt kirjoituksesi lopussa oletko mahdoton tapaus.
Et tietenkään.
Kirjoitat hyvin ja jäsentelet ajatus- ja tunnemaailmaasi. Se kertoo, että voit myös esimerkiksi terapiassa käsitellä tarinaasi. Mitä ikinä tarinaasi liittyykään, tarinan jatkoon voit kuitenkin itse vaikuttaa. Olisiko tarinassasi muutaman vuoden päästä käänne, jolloin voitkin huomata oppineesi luottamaan? Jotta voi luottaa toisiin, täytyy opetella myös itseluottamusta ja hyväksyntää ja armollisuutta itseäänkin kohtaan. Ota selvää, miten tarinasi jatkuu!

Meiju, diakoni

Mulla on ihan samanlainen tarina takanani. Huono lapsuus, joka söi itsetunnon, luottamuksen ja omanarvon kokonaan. En ole myöskään vielä seurustellut ja juossut niitä tilanteita aina karkuun. Mutta nyt vähän vanhempana, kun itsetuntoni on kasvanut "normaali" ihmisen tasolle, ymmärrän sen, että kukaan ei ole täydellinen. Mustasukkaisuus itsellä johtui siitä, että en tuntenut olevani yhtä hyvä kuin muut. Pelkäsin, jos kaverit tai kuka olikaan lähtisi muiden mukaan ja unohti mut. Sen kun sisäistin itselleni alkoi helpottaa. Ei aina tarvinnut saada huomioo ja pystyi luottamaan, että ei mua hylätä. Vaikka nämä ihmiset olisivat hetken poissa tai pidempääkin, tajuan ettemme kuitenkaan vihaa tai hylkää toisiamme. Sama asia vaikuttanut seurustelun aloittamiseen. Pelännyt, että hylätään heti, kun hän kohtaa paremman. Kaikki tämä siitä etten ole tajunnut olevani ihan samanarvoinen ihminen, kuin muutkin. Mä olen ihan hyvä tällaisena ja kuka mun kanssa seurustelisi, seurustelee omasta halustaan. Eli joku voi oikeasti pitää musta minuna. Nyt kun sen tajunnut, niin itselle tullut tunne, että ensimmäistä kertaa elämässä olisin valmis seurustelemaan. Epäonnistumiset kalvaa itseäkin. Mielessään pyörittelee aina mitä tein väärin ja miksi näin kävi. Mutta tajunnut, kun vaan myöntää sen kun mokaa, niin on helppo puolustaa itseään, kun ei ole mokannut. Oppii erottelemaan nämä kaksi asiaa. Joskus ihmiset käyttäytyy hyökkäävästi ja syyttelevästi, mutta monella se on toinen keino paikata huonoa itsetuntoa. Ja se on sellainen asia minkä tajunnut myös, että meitä on monta ja lisää, ketä kärsivät huonosta itsetunnosta. Se on ihan normaalia, ei sitä tarvitse hävetä. Mutta sen voi voittaa tai ainakin tapella vastaan, jos sen tiedostaa. Vähän sekava kirjoitus. Nukkunut huonosti. Mutta tuntu, että pakko kirjoittaa jotain. Yritä pärjätä ja hengessä ollaan mukana!

Kiitos vastauksista Meiju ja itsetuntorambo. Olen miettinyt jo jonkin aikaa että terapia voisi selkeyttää omia ajatuksia ja auttaa eteenpäin näistä nykyisistä fiiliksistä. Kuitenkin aina rupean epäilemään että onko minulla nyt kuitenkaan asiat niin huonosti, tunnen monia joilla on vielä huonommin. Lapsuutenikaan ei ollut kaikilta osin kauhea vaikka jokusen isomman menetyksen koinkin. Kuitenkin koin pääosin olevani onnellinen. Hämää että kuinka olen voinut muuttua tällaiseksi kun nykyään olen, sillä ennen olin tyytyväinen ja elämäni oli normaalia ja tasapainoista. Muutos on tapahtunut ihan muutamassa vuodessa.

Rambon viesti oli rohkaiseva, kiitos siitä. En oikeastaan ole ikinä syyttänyt muita luottamuspulasta, vaan lähinnä itseäni. Välillä tuntuu että ymmärrän ehkä liikaakin muita omien mielipiteitteni kustannuksella. No, ehkä minäkin pääsen tästä kuopasta vielä joskus kiipeämään takaisin normaalin itsetunnon tasolle...

Mulla on ihan sama tilanne kuin sulla aloittajalla. Itsetunto lapsuuden kokemuksien takia tosi huono ja nyt olen ensimmäisessä parisuhteessa erään ihanan miehen kanssa. Koko tämän parisuhteen ajan mä oon ollut ihan älyttömän mustasukkanen ja riippuvainen tästä miehestä. Jos mies ei vastaa heti viesteihin tai ei laita viestiä itse, ajattelen että nyt hän ei enää halua olla mun kanssa. Jos mies näpyttää puhelintaan, ajattelen että hän juttelee jollekkin toiselle naiselle. Ja ei, mitään tälläistä mies ei siis todellisuudessa tee, vaan nää kaikki on mun kuvitelmaa. :( Mullakin tämä mustasukkaisuus tuli nuorempana ilmi jo kavereitten kanssa. Olin heistä tosi mustasukkainen. Se on onneksi nyt edes helpottanut. Nykyään tästä miehestä ainoastaan olen ihan sairaalloisen mustasukkainen...

Kahdesti ollaan jo meinattu erota, koska musta on tuntunut niin pahalta se, että vaan loukkaan tätä miestä. Mies kuitenkin haluaa vaan tukea mua ja haluaa jatkaa mun kanssa. En edes ansaitsisi tätä miestä. Nyt olen tosin käynyt juttelemassa ongelmistani ja toivon että se auttaa.