Avokkini kärsii vaikeasta ahdistuneisuushäiriöstä joka on erittäin suuri taakka meille molemmille. Hän on eristäytynyt kotiimme ja ahdistus on aaltoilevaa. Pahimpina "jaksoina" ei pysty edes käymään koiran kanssa ulkona ja itsemurha-ajatuksetkin ovat läsnä, muttei itseään vahingoita. Olen yrittänyt kaikkeni, jaksanut, ymmärtänyt ja terapioinut. Muutama kuukausi sitten hän suostui aloittamaan Seronil lääkityksen, 20mg/vrk
Olo on kuulemma parempi mutta ei silti vielä uskaltaudu kokeilemaan kuntoutusta käytännössä, pelko estää arjen toiminnot.
Olisiko syytä vaihtaa lääkitystä tai nostaa annosta? Yritän toitottaa hänelle ettei lääke kaikkea työtä tee, vaan on pakko myös altistaa itseään eikä jäädä vaan kotiin. Terapiassa on käynyt mutta ei koe sitä toimivaksi ja tällä paikkakunnalla se on nyt mahdotonta, kun ei saa palveluja omalla äidinkielellään.
Rakastan avokkiani yli kaiken enkä häntä ole mihinkään hylkäämässä ja ymmärrän tämän vievän aikaa.. silti joskus/usein olo on lohduton, kun ei voi mitään yhdessä tehdä tai minnekkään yhdessä mennä. Ollaan parhaassa iässä (parikymppisiä) ja haluaisin elää. Suruttaa kun ei ketään voi tulla edes kylään eikä itse raaski vaan painaa tukka putkella kun toinen on sitten kuitenkin yksin vain kotona alamaissa..
Olo on kuulemma parempi mutta ei silti vielä uskaltaudu kokeilemaan kuntoutusta käytännössä, pelko estää arjen toiminnot.
Olisiko syytä vaihtaa lääkitystä tai nostaa annosta? Yritän toitottaa hänelle ettei lääke kaikkea työtä tee, vaan on pakko myös altistaa itseään eikä jäädä vaan kotiin. Terapiassa on käynyt mutta ei koe sitä toimivaksi ja tällä paikkakunnalla se on nyt mahdotonta, kun ei saa palveluja omalla äidinkielellään.
Rakastan avokkiani yli kaiken enkä häntä ole mihinkään hylkäämässä ja ymmärrän tämän vievän aikaa.. silti joskus/usein olo on lohduton, kun ei voi mitään yhdessä tehdä tai minnekkään yhdessä mennä. Ollaan parhaassa iässä (parikymppisiä) ja haluaisin elää. Suruttaa kun ei ketään voi tulla edes kylään eikä itse raaski vaan painaa tukka putkella kun toinen on sitten kuitenkin yksin vain kotona alamaissa..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itse olen 26-vuotias mies enkä ole tämän ongelman johdosta edes koskaan seurustellut ja näyttää pahasti siltä ettei niin tule koskaan tapahtumaankaan. Nuoruus on jäänyt ihan kokonaan elämättä ja nyt vain itsemurha pyörii mielessä yhä useammin. Itsekään en ole uskaltanut/halunnut mennä kuntoutukseen vaikka on ollut erilaisia lääkityksiä päällä. Tällaiset ahdistus ja pelko ongelmat kyllä pilaavat elämän todella tehokkaasti.
Jätä hänet. Saattaa olla niin, että ruokit ahdistusta olemalla mukana siinä.
Pilaat elämäsi.
On asioita joita ihmisen tulee kohdata itse. Ei niitä voi muut elää.
Jos 1/10 vastaantulijasta naksuttaa päästään, niin kyllä meitä silloin on joka paikassa.
Olet kirjoituksestasi päätellen osa ahdistuneisuutta. Kirjoitat " meille molemmille..".
Todellisuudessa sairas ihminen sairastuttaa terveenkin, jos asialle ei tehdä mitään.
Jokaisen ihmisen luonnollinen tarve on parantua.
Itse ottaisin etäisyyttä, etenkin jos välittäisin hänestä oikeasti. Antaisin hänelle tilaa ja mahdollisuuden paneutua omaan asiaansa kunnolla.
Ehtii sitä sitten yhteen uudestaan jatkamaan onnellista elämää, jos se siltä näyttäisi myöhemmin.
Idiootti olet "kunhan_mietin"! Älä syyllistä aloittajaa kun et mistään mitään tiedä. Ja aloittajalle sanon, ole vaan kärsivällinen ja kannusta. Älä koe syyllisyyttä myöskään siitä, että itse elät. Äläkä usko kaikkia kirjoituksia täällä suomi24:ssä.
Yritä viedä avokkiasi ulos joka päivä.Käykää vaikka vähän kävelemässä,kaupassa,jossakin ihmisten ilmoilla.Tila vain pahenee mitä kauemmin on neljän seinän sisällä.Olette vielä noin nuoriakin,suakin alkaa ahdistaa jos aina nökötätte avokkisi ehdoilla sisällä.