Elämässä jää asioita tapahtumatta, kun on pelkuri.
Oma tarinani alkoi, kun en edes huomannut tilanteen olevan päällä ennen, kuin se tuli suoraan eteeni. Tiesin hänen tunteista etukäteen kuultuani niistä kolmannelta osapuolelta, mutta menin hämilleni ja lukkoon. En uskonut minulle olevan tarkoitettu tälläistä huomiota. Ajattelin etten riitä hänelle. En halunnut loukata, mutta varmasti loukkasin käytökselläni, vaikka en mitään sanonutkaan. Tämä tapahtui jo muutama vuosi sitten. Aikana jolloin olin näin jälkikäteen katsottuna olin hyvin masentunut. Mutta se ei selitä miksi jälkikäteen nähtyäni hänet olin huomaamatta häntä ja hänen kyseltyä perääni ohitin sen tekosyyllä. Nämä eivät kerro, että hän olisi tehnyt väärin, vaan minun pelkuruudestani. Olen siis idiootti pelkuri paskiainen, joka ei saanut sanaa suustaan, eikä tekoja tehtyä. Vieläkään en uskalla pyytää anteeksi käytöstäni suoraan häneltä. Jopa tämä kirjoitus tuntuu vaikealta. Hän ehkä luulee, että ohitin hänet olan kohautuksella. Pahin pelkoni on kuitenkin, jos otan yhteyttä hän ohittaa minut olan kohautuksella.
Vaikka en häntä tunne oikeastaan yhtään, pelkään silti hänen ajatuksieen muuttuneen minua kohtaan. Tai ainakin muuttuvan viimeistään, jos hän tutustuisi minuun. Mutta ihminen rohkaistuu, kun alkaa hyväksymään itsensä sellaisenaan. Myös minä olen tähän pääsemässä, vaikka se on aikaa vienytkin. Alan ymmärtämään, että vaikka en ole täydellinen, niin omine vikoineni minä olen minä.
Kaiken tämän jälkeen en ainakaan tällä hetkellä uskalla ottaa häneen yhteyttä, vaan odotan häneltä lupaa siihen. Lupaa jota ei varmaan tule. Aika pattitilanne siis. Molempien elämässä on varmaan asiat muuttuneet noista ajoista. Itsekin olen kuulemma eri ihminen, kuin silloin. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Epätäydellinen olen kuitenkin vielä, mutta uskallan nykyään sen tunnustaa.
Edelleen en voi rehellisesti sanoa, että tilanteesta tulisi mitään vaikka tutustuisimme paremmin. Mutta olen itse myös nyt halukas tutustumaan häneen. Se mahdollisuus taitaa olla, vaan mennyt jo.
Joten anteeksi T käytöstäni silloin, kun yritit ottaa yhteyttä. Ja anteeksi tätä pitkää kirjoitusta! Jotenkin olen tätä asiaa pohtinut viime aikoina. Johtuuko talven pimeydestä, kevään lähestymisestä? Tarkoitukseni ei ollut tosissaan loukata sinua ohittamalla kaiken mitä eteeni toit.
Mutta, jos näet minut kylillä tai muualla ja siltä tuntuu niin, tule rohkeasti hihasta nappaamaan kiinni, niin mennään sinne kahville. Voin minäkin tulla, jos et suutu...
Oma tarinani alkoi, kun en edes huomannut tilanteen olevan päällä ennen, kuin se tuli suoraan eteeni. Tiesin hänen tunteista etukäteen kuultuani niistä kolmannelta osapuolelta, mutta menin hämilleni ja lukkoon. En uskonut minulle olevan tarkoitettu tälläistä huomiota. Ajattelin etten riitä hänelle. En halunnut loukata, mutta varmasti loukkasin käytökselläni, vaikka en mitään sanonutkaan. Tämä tapahtui jo muutama vuosi sitten. Aikana jolloin olin näin jälkikäteen katsottuna olin hyvin masentunut. Mutta se ei selitä miksi jälkikäteen nähtyäni hänet olin huomaamatta häntä ja hänen kyseltyä perääni ohitin sen tekosyyllä. Nämä eivät kerro, että hän olisi tehnyt väärin, vaan minun pelkuruudestani. Olen siis idiootti pelkuri paskiainen, joka ei saanut sanaa suustaan, eikä tekoja tehtyä. Vieläkään en uskalla pyytää anteeksi käytöstäni suoraan häneltä. Jopa tämä kirjoitus tuntuu vaikealta. Hän ehkä luulee, että ohitin hänet olan kohautuksella. Pahin pelkoni on kuitenkin, jos otan yhteyttä hän ohittaa minut olan kohautuksella.
Vaikka en häntä tunne oikeastaan yhtään, pelkään silti hänen ajatuksieen muuttuneen minua kohtaan. Tai ainakin muuttuvan viimeistään, jos hän tutustuisi minuun. Mutta ihminen rohkaistuu, kun alkaa hyväksymään itsensä sellaisenaan. Myös minä olen tähän pääsemässä, vaikka se on aikaa vienytkin. Alan ymmärtämään, että vaikka en ole täydellinen, niin omine vikoineni minä olen minä.
Kaiken tämän jälkeen en ainakaan tällä hetkellä uskalla ottaa häneen yhteyttä, vaan odotan häneltä lupaa siihen. Lupaa jota ei varmaan tule. Aika pattitilanne siis. Molempien elämässä on varmaan asiat muuttuneet noista ajoista. Itsekin olen kuulemma eri ihminen, kuin silloin. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Epätäydellinen olen kuitenkin vielä, mutta uskallan nykyään sen tunnustaa.
Edelleen en voi rehellisesti sanoa, että tilanteesta tulisi mitään vaikka tutustuisimme paremmin. Mutta olen itse myös nyt halukas tutustumaan häneen. Se mahdollisuus taitaa olla, vaan mennyt jo.
Joten anteeksi T käytöstäni silloin, kun yritit ottaa yhteyttä. Ja anteeksi tätä pitkää kirjoitusta! Jotenkin olen tätä asiaa pohtinut viime aikoina. Johtuuko talven pimeydestä, kevään lähestymisestä? Tarkoitukseni ei ollut tosissaan loukata sinua ohittamalla kaiken mitä eteeni toit.
Mutta, jos näet minut kylillä tai muualla ja siltä tuntuu niin, tule rohkeasti hihasta nappaamaan kiinni, niin mennään sinne kahville. Voin minäkin tulla, jos et suutu...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus. Ei kai ihmisillä pohjimmiltaan ole pahaa tahtoa sellaisten tekojen takana joista joku kuitenkin ehkä pahoittaa mielensä. Yksi on juuri tuo säikkyminen ja pelko joistain isommista tunteista tai vastaavaa. Tuohon syyllistyy jokainen enemmän tai vähemmän ja se johtaa tällaisiin tilanteisiin, mistä kirjoitat.
Jos haluat häneen tutustua niin sitten rohkaistut. Ja jos tuosta voi jotain oppia niin jatkossa uusien ihmisten kanssa älä jätä asioita roikkumaan noin vaan koita heti selvittää, sano ei tai joo tai ehkä. Itse koitan nykyään ajatella sitä toista osapuolta ja selvittää heti alkuunsa onko mulla halua ja toiveita mihinkään. Ei se ole helppoa, mutta parempi omatuntokin silloin ja elämää pystyy elämään ilman että jää asioita kaivertamaan ainakaan liiaksi asti.
Musta tuntuu, että tuollaisia tilanteita on muillakin. Tuntuu, että pitäisi sanoa jotakin, mutta ei voi, syytä tai toisesta. Ehkä ei kannata myöskään tuomita itseään siitä... eikä sitä toista.
Jos vähäkään luulet tietäväsi siitä ihmisestä jotakin, niin pystyt kyllä arvioimaan, onko hän tarkoittanut ohittaa sinut olan kohautuksella vai oliko tilanne sellainen ettei hän kyennyt muuta siinä tilanteessa.
Kyllä minäkin näen asiat niin, että jotakin voi sanoa jos toinen on avannut itsensä. Silti en ikinä tuomitsisi toista vaikka ohittaisi olankohautuksella, koska siihenkin on jokaisella oikeus. Minä koin että minut ohitettiin näin, se tuntui raskaalta kantaa, mutta koskaan en ole tuntenut vähäkään katkeruutta tai muuta sellaista. Hän on jostakin syystä pysynyt mun mielessä sellaisena kuin hänet alun perin kuvittelin ja näin hänessä vain hyvää, sillä ei ole väliä onko hän sitä, koska kukaan ei ole.
Voin sanoa että ohi on, silti käyn täällä, silti hän on päivittäin mielessä, mutta tunne ei ole enää raastava, vaan hyväksyn sen että häneen vakavasti ihastuin. Näen silti kaiken nyt päivän valossa ja tiedän että on pakko mennä eteenpäin ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Hänelle tulen aina toivomaan rakkautta ja onnea elämään.