Haluaisin kertoa oman tarinani kouluaikaisesta kiusaamisesta. Ja toivoisin, että kukaan ei kiusaa toista, se on todella typerää.
Minulla oli ala-koulussa eräs bestis. Olimme kuin paita ja peppu. Niin meille sanottiin. Minua nyt harmittaa ettemme ole missään tekemisissä keskenämme. Bestis alkoi liikkumaan parin toisen tyypin kanssa ja itse aloin olemaan enemmän yksin. Annoin heille tilaa. Välillä olinkin parin tyypin mukana, mutta se meni lopulta siihen, että olinkin sitten aina yksin. Kukaan ei minua tullut edes hakemaan porukkaan mukaan. Minusta tuli hiljaisempi (olen aina kuitenkin ollut jonkin verran ujohko). Opettaja kehotti minua menemään mukaan ja se tavallaan "työnsi" minua niiden parin tyypin luo, kenen kanssa aina olin. En uskaltanut paljoa puhua heille. He tuntuivat niin vierailta. Mukana kuitenkin kuljin.
Sitten menimme ylä-kouluun. Se oli pelottavaa ja heti laitoin jännittäen viestin sille bestikselleni, saisinko olla heidän kanssaan. Ensimmäiset päivät kuljimme yhdessä, mutta bestis kyllästyi hiljaisuuteeni ja alkoi liikkumaan toisissa porukoissa. Kuljin taas niiden "parin tyypin" mukana. En puhunut mitään. Ja ilmeisesti ujot ovat tylsiä ihmisiä. Kukaan ei mielellään minua mukaan ota. Minua ei koskaan kutsuttu syntymäpäiville, ei minnekään.
No, meidän kouluun tuli eräs kehitysvammainen tyttö. Vähän aikaa katseltua ei hänestä edes erottanut, että hän on kehitysvammainen. Mutta hänen henkinen kehitys oli jotenkin jäljessä. Tutustuin häneen. Hän piti minusta. Kuitenkin luokallani oli muutama "kovis" joiden kanssa joskus juttelin ja olin "kaveri". Nämä alkoi haukkumaan sitä kehitysvammaista ja jotenkin pelkäsin itsekin että minuakin katsotaan "vammaiseksi". En enää liikkunut sen tytön kanssa, sanoin ihmisten ollessa läsnä hänelle rumasti ja joskus jopa tyrkin häntä. Olen ollut lapsena hyvin kiltti, ja nyt jälkeenpäinkin miettiessä en voi ymmärtää itseäni. Kuinka olen voinut olla niin kylmä? Ehkä pelkäsin, mutta ei se oikeuta tekemään tuollaista. Nuorena piti jotenkin "kovistella". Hävettää ja harmittaa samaan aikaan nyt. Kuitenkin vapaa-ajalla jos nähtiin niin moikattiin ja juteltiin mukavia. Ja aina kun joku koulussa näki, niin olin "kiusaaja". En tiedä mitä se kehitysvammainen tyttö ajatteli kun joskus olen ilkeä ja joskus hyvin kiltti. Halusin olla hänen kaveri, mutta en uskaltanut. Se kehitysvammainen löysi jonkun toisen kaverin ja alkoi olla sen kanssa. Oli kiva nähdä että hän sai ystävän ja tavallaan olin jo mustasukkainen, koska minulla ei ollut hyviä kavereita.
Eräs päivä tönäisin kehitysvammaisen tytön yhden pojan päälle. Se tyttö suuttui ja alkoi haukkumaan minua, ja sanoin takaisin.
Kuulin, kuinka sitä tyttöä haukuttiin käytävillä. Mutta kukaan ei häneen käynyt käsiksi, toisin kuin minä (tyrkkimällä).
Koulun jälkeen en ole ollut yhtään yhteyksissä niihin minun kavereihin. En yhtään kehenkään. Tässä sen huomaa, ettei kukaan oikeasti ole minun kaveri. Kaikki mitä yläkoulussa tapahtui, oli vain teinien idioottimaista esittämistä ja kovistelua. Se ei ole oikein.
Miksi olisin kaveri henkilöille, jotka ei voi hyväksyä toisia? Kaverisuhde olisi esittämistä, koska joutuisin hylkäämään pitämäni ihmiset. En todellakaan ole sellaisen kaveri.
Mutta kuitenkin, nykypäivänä olemme sen kehitysvammaisen tytön kanssa tiiviisti yhteyksissä ja hyviä kavereita. Se on minun ainoa kaveri. Otin häneen yhteyttä jonkin ajan päästä koulun loputtua. Pieni ero yläkoulukoviksista sai minut tajuamaan miten ääliö olen ollut. En tunnista itseäni, olin kuin eri ihminen silloin. Minua kaduttaa ja sattuu syvästi aiheuttamani hetket.
Kuitenkin, mitä olemme jutelleet kouluajoista sen kehitysvammaisen tytön kanssa niin näyttäisi, ettei tyttö niitä muista. Hän muistelee niitä hyvä aikoja mitä me koulussa koettiin. En anna sitä koskaan anteeksi, millainen ihminen olin ylä-koulussa. Ketään ei todellakaan saa kiusata. Jos nyt saisin mennä ylä-kouluun niin en todellakaan välitä mistään mitä muut minusta ajattelevat. Olisin sen kehitysvammaisen kaveri.
Älkää kiusatko, se jättää syvät arvet sekä kiusattuun että myös itseen. Ainakin minulla, en hyväksy koskaan sitä, mitä tein. Se on väärin. En haluaisi uskoa sitä itsestäni. Älkää ajatelko vain itseänne, sitä jos tulette hylätyksi jonkun toisen kaverina olemisesta. Saamme olla kaveri kenelle haluamme, se pitää hyväksyä tai olla hyväksymättä, mutta se ei ole mikään syy kiusata toista. Hyväksykää kaikki sellaisena kuin he ovat.
Minulla oli ala-koulussa eräs bestis. Olimme kuin paita ja peppu. Niin meille sanottiin. Minua nyt harmittaa ettemme ole missään tekemisissä keskenämme. Bestis alkoi liikkumaan parin toisen tyypin kanssa ja itse aloin olemaan enemmän yksin. Annoin heille tilaa. Välillä olinkin parin tyypin mukana, mutta se meni lopulta siihen, että olinkin sitten aina yksin. Kukaan ei minua tullut edes hakemaan porukkaan mukaan. Minusta tuli hiljaisempi (olen aina kuitenkin ollut jonkin verran ujohko). Opettaja kehotti minua menemään mukaan ja se tavallaan "työnsi" minua niiden parin tyypin luo, kenen kanssa aina olin. En uskaltanut paljoa puhua heille. He tuntuivat niin vierailta. Mukana kuitenkin kuljin.
Sitten menimme ylä-kouluun. Se oli pelottavaa ja heti laitoin jännittäen viestin sille bestikselleni, saisinko olla heidän kanssaan. Ensimmäiset päivät kuljimme yhdessä, mutta bestis kyllästyi hiljaisuuteeni ja alkoi liikkumaan toisissa porukoissa. Kuljin taas niiden "parin tyypin" mukana. En puhunut mitään. Ja ilmeisesti ujot ovat tylsiä ihmisiä. Kukaan ei mielellään minua mukaan ota. Minua ei koskaan kutsuttu syntymäpäiville, ei minnekään.
No, meidän kouluun tuli eräs kehitysvammainen tyttö. Vähän aikaa katseltua ei hänestä edes erottanut, että hän on kehitysvammainen. Mutta hänen henkinen kehitys oli jotenkin jäljessä. Tutustuin häneen. Hän piti minusta. Kuitenkin luokallani oli muutama "kovis" joiden kanssa joskus juttelin ja olin "kaveri". Nämä alkoi haukkumaan sitä kehitysvammaista ja jotenkin pelkäsin itsekin että minuakin katsotaan "vammaiseksi". En enää liikkunut sen tytön kanssa, sanoin ihmisten ollessa läsnä hänelle rumasti ja joskus jopa tyrkin häntä. Olen ollut lapsena hyvin kiltti, ja nyt jälkeenpäinkin miettiessä en voi ymmärtää itseäni. Kuinka olen voinut olla niin kylmä? Ehkä pelkäsin, mutta ei se oikeuta tekemään tuollaista. Nuorena piti jotenkin "kovistella". Hävettää ja harmittaa samaan aikaan nyt. Kuitenkin vapaa-ajalla jos nähtiin niin moikattiin ja juteltiin mukavia. Ja aina kun joku koulussa näki, niin olin "kiusaaja". En tiedä mitä se kehitysvammainen tyttö ajatteli kun joskus olen ilkeä ja joskus hyvin kiltti. Halusin olla hänen kaveri, mutta en uskaltanut. Se kehitysvammainen löysi jonkun toisen kaverin ja alkoi olla sen kanssa. Oli kiva nähdä että hän sai ystävän ja tavallaan olin jo mustasukkainen, koska minulla ei ollut hyviä kavereita.
Eräs päivä tönäisin kehitysvammaisen tytön yhden pojan päälle. Se tyttö suuttui ja alkoi haukkumaan minua, ja sanoin takaisin.
Kuulin, kuinka sitä tyttöä haukuttiin käytävillä. Mutta kukaan ei häneen käynyt käsiksi, toisin kuin minä (tyrkkimällä).
Koulun jälkeen en ole ollut yhtään yhteyksissä niihin minun kavereihin. En yhtään kehenkään. Tässä sen huomaa, ettei kukaan oikeasti ole minun kaveri. Kaikki mitä yläkoulussa tapahtui, oli vain teinien idioottimaista esittämistä ja kovistelua. Se ei ole oikein.
Miksi olisin kaveri henkilöille, jotka ei voi hyväksyä toisia? Kaverisuhde olisi esittämistä, koska joutuisin hylkäämään pitämäni ihmiset. En todellakaan ole sellaisen kaveri.
Mutta kuitenkin, nykypäivänä olemme sen kehitysvammaisen tytön kanssa tiiviisti yhteyksissä ja hyviä kavereita. Se on minun ainoa kaveri. Otin häneen yhteyttä jonkin ajan päästä koulun loputtua. Pieni ero yläkoulukoviksista sai minut tajuamaan miten ääliö olen ollut. En tunnista itseäni, olin kuin eri ihminen silloin. Minua kaduttaa ja sattuu syvästi aiheuttamani hetket.
Kuitenkin, mitä olemme jutelleet kouluajoista sen kehitysvammaisen tytön kanssa niin näyttäisi, ettei tyttö niitä muista. Hän muistelee niitä hyvä aikoja mitä me koulussa koettiin. En anna sitä koskaan anteeksi, millainen ihminen olin ylä-koulussa. Ketään ei todellakaan saa kiusata. Jos nyt saisin mennä ylä-kouluun niin en todellakaan välitä mistään mitä muut minusta ajattelevat. Olisin sen kehitysvammaisen kaveri.
Älkää kiusatko, se jättää syvät arvet sekä kiusattuun että myös itseen. Ainakin minulla, en hyväksy koskaan sitä, mitä tein. Se on väärin. En haluaisi uskoa sitä itsestäni. Älkää ajatelko vain itseänne, sitä jos tulette hylätyksi jonkun toisen kaverina olemisesta. Saamme olla kaveri kenelle haluamme, se pitää hyväksyä tai olla hyväksymättä, mutta se ei ole mikään syy kiusata toista. Hyväksykää kaikki sellaisena kuin he ovat.
Vastaukset 4
Vanhimmat
On hienoa, että tajuat tehneesi väärin ja kadut sitä. Ja olet tullut mielenmuutokseen ja olet nyt tuon kehitysvammaisen tytön kaveri. Mielestäni olisi silti syytä pyytää häneltä anteeksi tekojasi, ellet ole jo niin tehnyt.
Ei meistä kukaan ole synnitön, kyllä esim. minäkin olen joskus jossain määrin paineen alla syrjinyt. Elämä on kasvua ja kehitystä alusta loppuun! Jeesus haluaa ja voi antaa meille siihen voimaa ja pystymistä. Hänellä on ihmeellinen voima täyttää meidät hänen rakkaudellaan, ja se on upea tunne, kun saa tuntea rakastavansa koko maailmaa. Silloin on helppoa olla hyvä kaveri ja lähimmäinen.
Tsemppiä! Monella kestää paljon kauemmin tajuta, mikä on oikein ja mikä tyhmää! :)
Kiitos myötätunnostasi :) Ehkä oli hyvä että tiemme erosi kovisporukan kanssa koulun loputtua. Silloin olin pitkään yksin. Todennäköisesti jos ne kovikset olisi pitäneet minuun yhteyttä koulun jälkeenkin, olisin saattanut mennä siinä mukana enkä olisi tajunnut aiheuttamiani vahinkoja.
Pyydän anteeksi tytöltä. Ja nyt ainakin tajuan oikean ja väärän. En tee enää sitä samaa virhettä.
:) Kaikkea hyvää sinulle.
Moikka!
Vaatii todellista rohkeutta myöntää omat virheensä sekä muille että itselle. Kaikki meistä tekee virheitä, mehän ollaan vain ihmisiä. Olet ymmärtänyt toimineesi toista, sinulle tärkeää ihmistä, kohtaan. Mutta mikä tärkeintä, olet pyytänyt anteeksi ja nyt olette väleissä. Kirjoituksesi kertoo paitsi rohkeudestasi myös kypsästä ajattelusta. Toivottavasti moni lukisi sen ja huomaisi tärkeän viestin. Jatka samaan malliin!
Terkuin NettiSaapas-ohjaaja Nina Ylä-Savosta