Olen menettänyt kokonaan motivaation elää. En luota enää huomiseen, enkä Jumalan johdatukseen. Tulevaisuus on minulle pelkkä peikko, se pelottaa!
Olen opiskelemassa uuteen ammattiin, mutta oppi ei mene enää päähän. Se johtunee motivaation puutteesta kaikkeen! Olen yrittänyt puurtaa lopputyön kanssa, mutta se ei etene. En usko myöskään jaksavani toimia ammatissa, johon minun pitäisi valmistua.
Deadline lähestyy kovaa vauhtia, mutta paperilla ei edelleenkään ole juuri mitään :(
Mikä neuvoksi?
Minulla on vielä ystäviä, mutta ne eivät ehkä tiedä todellista hätääni. Toisaalta ne, joille olen uskaltanut avata ongelmiani, eivät enää tule juttelemaan minulle, he ehkä väsyivät!
Koen tulleeni umpikujaan, mistä ei liene pääsyä!
Tiedän, olen ehkä terapian tarpeessa. Mutta sellaiseen ei ole varaa ja se tulee lykkäämään valmistumista mahdollisesti hamaan tulevaisuuteen.
Mistä saisin motivaatiota lopputyön tekemiseen ja sen saattamiseksi loppuun? Vai olenko valinnut väärän alan? Tällä hetkellä minulla on vain ulkoinen motiivi opiskella: Olen rahaton ja hyvin hyvin velkainen. Pakko saada töitä, jotta pääsisin joskus irti veloistani! Harmi vain, ulkoinen motivaatio ei auta opiskelussani: pääni on ihan jumissa!
Olen opiskelemassa uuteen ammattiin, mutta oppi ei mene enää päähän. Se johtunee motivaation puutteesta kaikkeen! Olen yrittänyt puurtaa lopputyön kanssa, mutta se ei etene. En usko myöskään jaksavani toimia ammatissa, johon minun pitäisi valmistua.
Deadline lähestyy kovaa vauhtia, mutta paperilla ei edelleenkään ole juuri mitään :(
Mikä neuvoksi?
Minulla on vielä ystäviä, mutta ne eivät ehkä tiedä todellista hätääni. Toisaalta ne, joille olen uskaltanut avata ongelmiani, eivät enää tule juttelemaan minulle, he ehkä väsyivät!
Koen tulleeni umpikujaan, mistä ei liene pääsyä!
Tiedän, olen ehkä terapian tarpeessa. Mutta sellaiseen ei ole varaa ja se tulee lykkäämään valmistumista mahdollisesti hamaan tulevaisuuteen.
Mistä saisin motivaatiota lopputyön tekemiseen ja sen saattamiseksi loppuun? Vai olenko valinnut väärän alan? Tällä hetkellä minulla on vain ulkoinen motiivi opiskella: Olen rahaton ja hyvin hyvin velkainen. Pakko saada töitä, jotta pääsisin joskus irti veloistani! Harmi vain, ulkoinen motivaatio ei auta opiskelussani: pääni on ihan jumissa!
Vastaukset 4
Vanhimmat
*Olen menettänyt kokonaan motivaation elää. En luota enää huomiseen, enkä Jumalan johdatukseen. Tulevaisuus on minulle pelkkä peikko, se pelottaa!*
En lukenut tuon pidemmälle. Totean että motivaation menettäminen on sekin yksi johdatus. Elämämme ei ole omissa käsissämme, vaan kaikella on ennalta määrätty tarkoitus. Jos se elämä päättyy motivaation menettämisen "seurauksena", niin syy ei ole ihmisen, vaan korkeamman voiman johdatus jonka tarkoitus on muuttaa elämäsi suunta. Kuolemakin on elämää. Suunta muuttuu joka tapauksessa riippumatta miten reagoit.
Elämäsi helpottuisi huomattavasti jos saisit johdatuksen ymmärtää kaiken olevan ennalta määrättyä suurta "suunnitelmaa", johon järki ei voi koskaan taipua. Ajattele siten että olet "sätkynukke" ja seuraat sivusta mitä tapahtuu. Nauti siitä mitä on ja muista Toivo - paremmasta, jokatapauksessa se on tulossa.
Ite vastaan tulevaisuudestani ja siitä, miten menestyn, mutta kuitenkin voimavarojeni ja järkeni puitteissa. Ihminen, jolla on jotain rajoitteita johtui ne sitten mistä tahansa, taival voi olla paljon kivisempää ilman tukitoimia. Ihminen, joka joutuu turvautuu tukeen, saattaa kokea omaa riittämättömyyttä: "Miksen minä selviä kuin nuo muut?".
Toivo on antanut odottaa. Olen etsinyt itseäni jos kuin pitkään käyttäen siihen välillä ihan ammattiapuakin. Nuorena minulla oli vakavia itsetunto-ongelmia, jotka estivät minua hakeutumasta työelämään. Minusta tuli pitkäaikaistyötön, kunnes lopulta hakeuduin avun piiriin. Aloin nousemaan jaloilleen ja samalla tuntui tulevaisuuskin vähitellen selkiintymään. Aloin opiskelee alaa, jota aiemmin en tullut edes ajatelleeksikaan. Opinnot etenivät, mutta jossain vaiheessa suunta alkoi taas muuttumaan. Olin saanut ystäviä, joskin en vanhoillislestadiolaisia. Aloin nauttii elämästä. Mutta näiden ei vl:ien elämänmeno oli minulle liian vierasta. Koin olevani kuin muukalainen heidän seurassaan. Kokeilin heidän elämän tapaa, menin heidän kanssa viihteelle, kävin elokuvissa jne. Mutta minä vain en nauttinut siitä elämästä koska se poikkesi niin paljon siitä, mihin itse olin tottunut.
Kun alalta alkoi vähenemään työpaikkoja ja tiesin, että harvat meistäkään, jotka valmistumme, tulee saamaan siltä alalta töitä. Opiskelut alkoivat menemään huonosti. Vuoden verran kitkuttelin erilaisten tukiopetusten jne turvin, mutta koin lopulta liian ylivoimaiseksi opiskelun.
Koulun ja sitä edeltävän terapian ja vertaistukiryhmien ansiosta itsetuntoni oli vahvistunut roimasti, joten uskalsin muuttaa kasvukeskukseen töiden perässä. Aloin tekee ns. hanttihommia. Teinkin niitä muutaman vuoden, kunnes yritykseen tuli yt-neuvottelut ja minä lensin monien muiden mukana ulos firmasta.. Olin taas tyhjän päällä, uudella paikkakunnalla.
Ja taas avun piiriin. Lähdin opiskelemaan tätä alaa. Ja nyt ollaan tässä tilanteessa. Vika on minussa: koen olevani ylimääräinen. Evoluutioteorian mukaan lajikehitys suosii vahvoja.. Ite koen olevani se heikkolenkki, jolla ei liene menestymisen mahdollisuuksia. Ilman tukitoimia tms. mua ei edes olisi. Eläinkunnassakin tapahtuu sitä paljon, että heikot yksilöt vain jää sivuun.
*Ite vastaan tulevaisuudestani ja siitä, miten menestyn, mutta kuitenkin voimavarojeni ja järkeni puitteissa. Ihminen, jolla on jotain rajoitteita johtui ne sitten mistä tahansa, taival voi olla paljon kivisempää ilman tukitoimia*
Ihmisen järki uskoo, että itse vastaa tulevaisuudesta. Jotkut ihmiset kykenevät saavuttamaan niin syvällisen ajatusten tason, että ymmärtävät ettei järjen päätöksillä ole vaikutusta isomassa kuvassa. Kohtalon varassa toki moni kulkee, mutta ei se isoon kuvaan vaikuta. Todellinen "elämä" alkaa vasta tämän "järjellisen" elämän jälkeen.
vielä iloks muuttuu.