Polttopullopostia lapsuudesta

Onhan lapsilla kauhukuvia viinapäissään riehuvista isistään. Eräskin mies kertoo sotatraumatisoituneen isänsä seonneen viinasta.
Haki sotasaaliina hankkimansa pistoolin, ampui sillä pihalla ja uhkasi tappaa kaikki.

En lähtisi laittamaan näitä kauhutilanteita satuilun piikkiin.
Isäni vältti näyttäytymistä lastensa kanssa päihtyneenä. Kerran kuitenkin ollessani mummolassa, isäni alkoi syytämään tappouhkauksia talon miniälle.

He olivat juoneet kiljua enojeni kanssa kesällä talon aitassa.

Usein itse alkoholin kanssa läträävät eivät suostu ajattelemaankaan, että tästä harrastuksesta voisi olla jollekin haittaa. On helppo olla unohtavinaan aikaansaannoksensa, ja moni suorastaan kieltää koskaan tehneensä tai sanoneensa mitään moitittavaa. Ja jos oli, niin syy oli muissa.
"Kuka mua ärsytti" kysyi meidän naapurin isäntäkin, kun aamun valjetessa keittiön astiakaappi löytyi nurinniskoin kyökin lattialta ja porsliinit kappaleina hujan hajan. Rouvansa sanoi äidilleni, että hän ei tällä kertaa korjannut jälkiä pois aamuksi. Yleensä kuulemma siivosi paikat, kun mies oli sammunut.

Murheellista vain tietää, että monissa perheissä jälkikasvu on ominut juuri samat tavat ja kierre jatkuu. Onko sitten niin, että äidin voimat eivät enää riitä kasvattamaan lapsia raittiiksi, vaan on annettava periksi ja vain seurattava sivusta, kun pojat ja joskus tyttäretkin jatkavat isän viitoittamaa tietä.
Niin taisi tässäkin perheessä käydä.

Onhan se järkyttävää, että aikuistuvat lapset joutuvat toivomaan vanhemmastaan, "meille olisi helpotus jos hän häipyisi pois".