Mistä alottaisin...Olen 24-vuotias, yliopisto-opiskelija, asun yksin ja kaikin puolin elämäni varmaan näyttää joidenkin mielestä "täydelliseltä". Erosin pitkäaikaisesta poikaystävästäni puoli vuotta sitten ja sinkkuelämä on kyllä varsin vilkasta. Mutta mutta...Sen jälkeen kun olen muuttanut yksin asumaan, ilman että kukaan valvoo, multa on karannut niin sanotusti mopo käsistä syömisen suhteen. Olen himourheilija ja käyn parhaimpina viikkoina kaks kertaa päivässä eri jumpissa ja sitten vielä juoksemassa pitkiä matkoja. Välillä mulla on ortoreksinen kausi, välillä taas ýletöntä ahmimista ja oksentelua...Eli tavallaan laidasta laitaan, ei koskaan kovin terveellistä asennetta syömiseen. Mulla on paljon kavereita ja olen päivittäin ihmisten kanssa paljon tekemisissä mutta tiedän, ettei kenelläkään ole pienintäkään aavistusta tilastani, olen niin hyvä peittämään omat ongelmani. Mua pidetäänkin varmasti kaveripiirissä ns. hyvänä kuuntelijana ja järki-naisena, johon voi aina tukea. Oon miettinyt, onko mulla edes mitään ongelmaa, koska oon ns. normaalipainoinen ja uskottelen itselleni että oksentelu on oma valintani, voin lopettaa sen milloin tahansa...Niin varmaan! oon vain niin älyttömän itsekriittinen että mulle on kova paikka myöntää että bulimia ei olekaan itsekuria vaan sen puutosta...Ja vielä kovempi paikka mulle on se, että tajuan kyllä että syömishäiriö on merkki jostain psyykkisestä ongelmasta, sillä oon pitänyt itseäni aina niin järkevänä ja kontroloituna. Nytkin kun luin tuon oman tekstin, tajuan kuinka "analyyttisesti" yritän selitellä omia ongelmiani.Ajattelen tavallaan että en ole samanlainen kuin muut tälle palstalle kirjoittaneet, "oikeat syömishäiriöiset" vaan lähinnä vain pikkaisen sivuraiteilla...
En halua myöntää ongelmaani
Itsekurin uhriko?
2501
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onko sulla ketään niin ystävää, jolle voisit avautua tästä asiasta? Tuntuisi kyllä siltä, että nyt tarvitsisit jonkun tukea, ettei homma lähde käsistä...
Tilanteesi kuulosti tosi tutulta. Olen itsekin yliopisto-opiskelija, sosiaalinen ja varmaankin ulkoapäin katsottuna hyvinkin menestynyt. Kaikki ei vaan ole aina sitä miltä näyttää. Saatan olla kavereideni kanssa vaikkapa ulkona syömässä ja jutella hyväntuulisena aivan tavallisista asioista. Kuitenkin kun pääsen kotiin minua alkaa ahdistamaan syöty ruoka niin, että on pakko juosta oksentamaan. En usko, että kenelläkään kaveristani tai muista läheisistäni on aavistustakaan syömishäiriöstäni. Painoni vaihtelee aika paljon, mutta olen taas normaalipainoinen, joten sairauteni ei näy ulospäin. Käytän laksoja jatkuvasti ja oksentelenkin aika usein, joten ei käyttäytymiseni kai ihan normaalia ole. En vain halua myöntää kenellekään olevani näin heikko ja typerä! Olisi kiva kirjoitella jonkun toisen saman asian kanssa painivan kanssa, koska olen tällä hetkellä aika yksin ongelmani kanssa. Voikohan täällä vaihtaa sähköpostiosotteita?