Olen parikymppinen kuvallisen alan opiskelija-tyttö. Tykkään pukeutua hiukan persoonallisesti, rokkarimaisesti, juu nou.. Tykkään taiteista; kuvataiteista, musiikista.. Enkä varmasti ole se ujoimman näköinen tai ensiolettmukselta edes
-oloinen, mutta ongelmani on se, että kun todellakin OLEN ihan helvetin yksinäinen.. ja arka. Tulen kyllä päällisin puolin toimeen ihmisten kanssa, ja monesti olen saanut kuulla, ettei ujouttani huomaa, mutta kun en tosiaankaan osaa solmia ystävyyssuhteita muihin. Mulla ei ole yhtään ystävää, jonka kanssa viettää vapaaaikaa. Haluiaisin käydä keikoilla ja vaikka missä, mutta yksin ei viiti lähtee. Tuntuu, että olen maailman ainut näin yksinäinen taiteilijarokkariwhatever..
-oloinen, mutta ongelmani on se, että kun todellakin OLEN ihan helvetin yksinäinen.. ja arka. Tulen kyllä päällisin puolin toimeen ihmisten kanssa, ja monesti olen saanut kuulla, ettei ujouttani huomaa, mutta kun en tosiaankaan osaa solmia ystävyyssuhteita muihin. Mulla ei ole yhtään ystävää, jonka kanssa viettää vapaaaikaa. Haluiaisin käydä keikoilla ja vaikka missä, mutta yksin ei viiti lähtee. Tuntuu, että olen maailman ainut näin yksinäinen taiteilijarokkariwhatever..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuttua tekstiä myös omalla kohdalla... Ite oon kans parinkympin paremmalta puolen ja itsekseen viihtyvää sorttia, eikä vapaaehtoisesti vaan tähän on jo jotenkin kerenny tottumaan ja hyväksyny sen osaksi omaa elämää.
Oon omasta mielestäni kans "tavallaan" taiteellinen sielu koska tykkään miettiä syvällisiä asioita ja tehdä musiikkia (soitan kitaraa). Melkeen ainoat ihmiskontaktit teen koulussa/työssä ja muuten päivät menee itekseen viihtyessä... Yleensä en masennu tuosta yksinäisyydestä. Nuorempana olin lähes koko aika maassa tuon takia, mutta jotenkin sitä on lakannut murehtimasta ajan kanssa.
Musta on kiva olla itekseen ja mä en ole semmonen tyyppi joka suoltaa smalltalkkia 24/7... Itse asiassa mua vituttaa semmmoset tyypit jotka ei osaa olla hiljaa, ahdistaa semmoset väkisintehdyt teennäiset keskustelut vaikka ei oikeesti oo mitään asiaa...
Mut välillä kyl ois kiva olla ihmisten parissa... Oonkin yleensä viikonloppusin täysin eri ihminen kun lähden jonkun kaverin luokse esim. ryypiskelemään. Sillon tulee pyörittyä paljon silloisten koulukavereitten kans ja höpötetään ihan mistä vaan... mut sitten kun on taas selvinpäin, vetäisen sosiaalista käsijarrua ja rupean taas ypöilemään... Toisaalta mitä olisi taiteilija ilman luomiseen vaadittavaa tuskaa ja kärsimystä... Tsemppiä!
Tosin aivan tavallinen yksinäinen taiteilijasieluvaeltaja joka ei pukeudu erilaisesti eikä erotu massasta eikä opiskele taiteellisella alalla... Et ole ainut yksinäinen taiteilijawhatever.
Tänäänkin kyhjötän kotona yksin ja katson Adaptationin sadannen kerran koska se on vaan niin pirun hyvä...
Lisäksi mietin, kuinka saan kontaktin tähän erääseen nuoreen naiseen johon olen ihastunut päättömästi. Luultavasti käy niin, että en koskaan sano hänelle sanaakaan ja koko juttu vaipuu lopulta unohduksiin. Niin on käynyt ennenkin.
Bussimatka rakkaus: Näen bussimataklla ihanaakin ihanamman naisen ja saatan jopa saada katsekontakin häneen. Jos hän katsoo takaisin ja osoittaa hiemankin mielenkiintoa, rakastun välittömästi. Kun jompikumpi lähtee bussista, päättyy samalla rakkauskin ja jäljelle jää vain kaipuu jostakin tavoittamattomasta.
Tätä samaa voi soveltaa myös ravintoloihin, kirjastoihin tai minne ikinä vain haluaakin. Nimi vain vaihtuu esim. ravintola rakkaudeksi tai kirjasto rakkaudeksi.
Toiset vaan menevät ja iskevät kohteensa ja saavat rakkautensa...
T: Rakkauden etsijä
nuoruudessaan, kun hakevat itseään. Massat eivät houkuta heidän kaltaisiaan, ja siksi alkutaival on kenties yksinäisempi, rosoisempi ja vaatii enemmän voimia. Mutta aikanaan he usein löytävät mielenkiintoista, samankaltaista seuraa ja ovat onnellisia tiestä minkä valitsivat. Sinne minne sydän vie...
Paljon mahdollista. Tosin se suhde muihin ihmisiin saattaa jatkua myöhemminkin, mutta oma suhtautuminen siihen usein muuttuu. Onneksi.
Hellurei! Samanlaisen tekstin voisin kirjoittaa kuin tuo ketjun aloittanut, ainoana erona että yksinäinen en kyllä yleensä ole. Olen reilu parikymppinen naikkonen, taiteita harrastan, pukeudun miten pukeudun ja keikkaholisti olen. Nyt olen iloinen kun on pienenpieni näyttely juuri menossa, mutta hyviä keikkoja ei ole näkyvissä. Sitä voi tulla vierotusoireita. Ystävät on kummallinen asia, jonain päivänä sitä saattaa huomata että kaveri jonka nimeä ei edes ennen muistanut onkin muuttunut ystäväksi. Ne hetket ovat harvassa mutta sitäkin arvokkaampia. Kirjotelkaa lisää ihmiset, taiteilijasieluja rakastan yhtä intohimoisesti kuin siemenestä kuoriutuvia kukkasten taimia.