Olen nelikymppinen yksinäinen nainen. Pelkään syrjäytyväni kaikesta ja kaikista, sillä olen alkanut uskotella itselleni, etten tarvitse ketään. Olin vielä alle kolmikymppisenä mukana erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä ja miehet osoittivat mielenkiintoa minua kohtaan, mutta kolmenkympin jälkeen kukaan ei ole herättänyt omaa mielenkiintoani. En vaan kiinnostu kenestäkään missään mielessä. En pidä säännöllisesti yhteyttä kehenkään, en edes naispuolisiin tuttaviin.
Kymmenen vuoden aikana tilanteeni on kehittynyt sellaiseksi, etten hakeudu enää töiden ulkopuolella kenenkään seuraan, vietän paljon aikaa kotona yksin ja ajatukseni pyörivät oman surkeuteni ympärillä enkä osaa murtaa tuota kierrettä. Välillä saan voimaa ajatuksesta, että kuinkas rohkea olenkaan, kun uskallan valita huonon seuran sijaan yksinäisyyden. Tuo on kuitenkin itsensä pettämistä, sillä todellisuudessa tarvitsen läheisen ihmissuhteen, jota minulla ei ole missään muodossa - ei ystävyyttä, ei rakkautta.
Olen sulkenut kaikki ihmiset, paitsi vanhempani, elämästäni. Minulla on muutamia pinnallisia tuttavuuksia, joissa en kerro itsestäni mitään. Yksi ihminen ehkä kuvittelee, että pidän häntä ystävänä ja luulee, että tuntee minut, mutta voisin aivan hyvin luopua myös hänestä. En halua hänelle pahaa enkä ikinä tekisi vääryyttä häntä tai ketään muutakaan kohtaan, mutta olen välinpitämätön. Olen todella kovettanut itseni kiintymykseltä.
Osaan hyvin käytöstavat, empatian ja sosiaalisen etiketin enkä usko, että työkaverini tietävät kuinka kovan ihmisen kanssa ovat tekemisissä. Joudun kuitenkin keksimään tarinoita viikonlopun aktiviteeteistani, koska tiedän että syrjäänvetäytymistäni oudoksuttaisiin. Haluan vaikuttaa normaalilta, mutta koen olevani epänormaali. Tilanne on sellainen, että kärsin omasta tunteettomuudestani, mutta samalla en voi tuntea mitään ketään yksittäistä ihmistä kohtaan. Globaalisti olen empaattinen ja hyväntahtoinen, mutta yksilöt eivät minua vaan kiinnosta eivätkä liikuta, paitsi hetkellisesti, jos joku avautuu minulle omista huolistaan. En kuitenkaan kanna heidän huoliaan mukanani. Voiko kiintymystä oppia?
Kymmenen vuoden aikana tilanteeni on kehittynyt sellaiseksi, etten hakeudu enää töiden ulkopuolella kenenkään seuraan, vietän paljon aikaa kotona yksin ja ajatukseni pyörivät oman surkeuteni ympärillä enkä osaa murtaa tuota kierrettä. Välillä saan voimaa ajatuksesta, että kuinkas rohkea olenkaan, kun uskallan valita huonon seuran sijaan yksinäisyyden. Tuo on kuitenkin itsensä pettämistä, sillä todellisuudessa tarvitsen läheisen ihmissuhteen, jota minulla ei ole missään muodossa - ei ystävyyttä, ei rakkautta.
Olen sulkenut kaikki ihmiset, paitsi vanhempani, elämästäni. Minulla on muutamia pinnallisia tuttavuuksia, joissa en kerro itsestäni mitään. Yksi ihminen ehkä kuvittelee, että pidän häntä ystävänä ja luulee, että tuntee minut, mutta voisin aivan hyvin luopua myös hänestä. En halua hänelle pahaa enkä ikinä tekisi vääryyttä häntä tai ketään muutakaan kohtaan, mutta olen välinpitämätön. Olen todella kovettanut itseni kiintymykseltä.
Osaan hyvin käytöstavat, empatian ja sosiaalisen etiketin enkä usko, että työkaverini tietävät kuinka kovan ihmisen kanssa ovat tekemisissä. Joudun kuitenkin keksimään tarinoita viikonlopun aktiviteeteistani, koska tiedän että syrjäänvetäytymistäni oudoksuttaisiin. Haluan vaikuttaa normaalilta, mutta koen olevani epänormaali. Tilanne on sellainen, että kärsin omasta tunteettomuudestani, mutta samalla en voi tuntea mitään ketään yksittäistä ihmistä kohtaan. Globaalisti olen empaattinen ja hyväntahtoinen, mutta yksilöt eivät minua vaan kiinnosta eivätkä liikuta, paitsi hetkellisesti, jos joku avautuu minulle omista huolistaan. En kuitenkaan kanna heidän huoliaan mukanani. Voiko kiintymystä oppia?
Vastaukset 27
Vanhimmat
Tuttua myös minulle. Olen samaa ikäluokkaa kuin 'tunnelukko' enkä jaksa töiden jälkeen juuri mitään muuta kuin olla yksin. Koen jo työni sosiaalisesti niin kuormittavana, että energiaa ei yksinkertaisesti riitä muihin ihmissuhteisiin. Olen sinkku ja mielestäni treffailu on raskasta, koska minusta ei ole opettelemaan toisen tapoja eikä sovittelemaan niitä omiini. Haluaisin kyllä löytää jostain energian, jonka avulla jaksaisin aloittaa suhteen.
http://yle.fi/uutiset/tutkija_varoittelee_sinkkuja_nolla-ajasta_vanhempien_luona__kuulen_sita_tosi_paljon/7654554
"Sinkkuna olemiseen myös tottuu ja se voi alkaa tuntua koko ajan mukavammalta, koska yksin eläminen on helpompaa, kun asioista ei tarvitse neuvotella kenenkään kanssa."
Kuulostaa minulta kaikkinensa. En haluaisi velloa tässä tilassa vaan löytää tien ulos. Ratkaisuja?
Täälläkin yksin samanlainen! Koulutettu, hyvännäköinen ja käytöstavat omaava naisihminen 40 ja sinkku, joka on siihen tottunut. Tuosta jutusta oli linkki toiseenkin aihetta käsittelevään juttuun, mutta eipä siinäkään otsikon kehoitukseen juuri käytännön vinkkejä annettu. On helppo sanoa "Tapaa ihmisiä!", mutta mitä tehdä, kun on se tunne, ettei jaksa?
http://yle.fi/uutiset/asiantuntija_rohkaisee_sinkkuja_tavatkaa_aktiivisesti_uusia_ihmisia/7822687?ref=leiki-uu
Totta puhu 'Kansikuvasinkku'. Eipäs ollu käytännön neuvoja ei. Tämä tuntuu olevat trendi kaikessa julkisessa keskustelussa. Ongelmia pyöritellään, palataan tehtyihin virheisiin ja voivotellaan, mutta ei keksitä oikeasti ratkaisuja! Nyt on siis tulokset pöydällä, ok - olen kyllä tunnistanut ja tunnustanut oman tilanteeni ilman tutkimuksiakin, mutta mitä ratkaisuksi?
täällä haisee keski-ikäisten akkojen kriisi. ei millään pahalla :). kyllä se elämä siitä lutviutuu kun ei murehdi liikoja.
kaikenlaisia viisaita sanoja ja oppaita on maailma täynnä mutta kuka niistä ottaa onkeensa onkin toinen juttu.
Juuri näin on. Eihän sitä voi pahalla ottaa. Murehtimista en osaa kuitenkaan kommenttisi perusteella lopettaa.
eternalentityn neuvo "Älä murehdi!" juuttui juuri siihen samaan kategoriaan, ts. neuvoja ilman ratkaisuja, kuin "Tapaa ihmisiä!". Ei millään pahalla. :)
no sori olihan toi vähän naivi täytyy myöntää. käytännön neuvoja on mahdoton antaa koska jokainen on yksilö omien ongelmiensa kanssa mutta miten tää toimii: lopeta jaarittelu ja kohtaa pelkosi ja ota vastuu elämästäsi.
Elämässäni ei ole tapahtunut mitää suurta draamaa eikä vastoinkäymisiä. Siksi tunnen myös syyllisyyttä siitä, etten osaa tehdä elämästäni onnellista. Minullahan on siihen kaikki edellytykset toisin kuin monella muulla. Olen vaan erakoitunut enkä tiedä mistä lähtisin liikkeelle ihmissuhteiden muodostamisessa, kun en ole edes vielä vakiinnuttanut paikkakuntaa, johon jäisin pidemmäksi aikaa.
Silloinkin, kun olin sosiaalisesti aktiivinen, saattoi seura vaihtua tiheään eikä kukaan ole jäänyt elämääni. Tutustuin kyllä helposti ihmisiin ja siksi ajattelin aiemmin, että on ihan luonnollista, että ihmiset vaihtuvat samalla, kun vaihdoin paikkakuntaakin - todella usein. Tai oikeastaan en edes ajatellut asiaa ennen. En vaan ikinä osannut pitää yhteyttä kaukaa. Lapsuuden/nuoruudenkavereistakaan en ole osannut pitää kiinni. Nyt vasta tajuan, mitä olen menettänyt, kun en ole osannut pitää ihmisiä lähellä. Ja nyt on aina vaan vaikeampaa löytää uusia sosiaalisia ympyröitä. Vanhoihin tuttavuuksiin on vielä vaikeampi palata. Luulen, ettei lähestymisyrityksiäni ymmärrettäisi lainkaan.
En kadehdi kenenkään onnea. En ottaisi mitään pois yhdeltäkään onnelliselta ihmiseltä. Heidän onnistumisensa eivät ole minulta pois. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että tyhjyys iskee, kun katson facebook-kuvia, joissa kaksi onnellista kilistää 20 vuoden ystävyydelle, joka alkoi jo alakoulussa. En voi saavuttaa tuollaista koskaan. Jotain on kai silti tehtävissä, että voisin olla tyytyväinen tästä eteenpäin.
Olen päättänyt tehdä jotain, mutta katson varmasti koko asiaa liian läheltä itseäni enkä vaan keksi, mikä ois seuraava askel.
Nyt kun luin näitä niin löysin itseni. Olen siis mies ja samassa nurkassa. Tähän päivään mennessä olen vaan mennyt laput silmillä mutta miettinyt että kaikki ei oo ok. Nyt silmät aukes ja kaikki on selkeesti edessäni. Koko ongelma ja yksinäisyys. Mun täytyy alkaa eteneen hallitusti kohti suhdetta. Löytäisinpä täältä samassa jamassa olevan kaunottaren kuka haluaa pikkuhiljaa tutustua. Olla vaikka yhdessä ilman erityistä ohjelmaa tai säätöä. Katsoa herääkö kaipuu seuraan ajan kanssa..
Minulle tuo "pikkuhiljaa tutustuminen" on ollut suorastaan kirosana miehen suusta. Olen kokenut, että miehen pitäisi olla heti sitoutumiskykyinen ja mielellään lähtee jalat alta samantien, kun minut kohtaa. Ja jos en oo tuota fiilistä hänestä aistinut, oon lähtenyt itse menemään, ettei jää sitä vaihtoehtoa, että poltan itse siipeni. Noissa tilanteissa vakuuttelen aina itselleni, ettei se mies voinut olla minua varten, mun on paljon parempi ilman. Itsensä pettämistä jälleen. Eikös olekin aika hullua! Ihmiset uskovat minun olevan itsevarma - ei pöyhkeillen eikä ylimielisesti vaan terveellä tavalla oman arvonsa tuntevana, mutta oikeasti en usko, että kukaan voi minua rakastaa, jos todella minut tuntee. Pelkään, etten olekaan tarpeeksi.
Joka tapauksessa, ehkä tuo "pikkuhiljaa" voisi olla ihan hyvä suhtautumistapa jatkossa.
Siinä missä oon syyttänyt miehiä sitoutumiskammoisiksi, oon tainnutkin olla sitä itse!!!
Ei hitto, tunnistan niiiiiin itseni tuosta!!! Mun pitäs olla maailman kaunein ja ihanin jne. jne. HETI! Osaiskohan sitä ajatella toisella tavalla seuraavassa orastavassa suhteessa?!! Kuitenkin kun miettii mitä varautuneisuutta itsellä on niin miks ei sitä samaa hyväksy sille vastapuolellekin.
Haluaisin tavata jomman kumman teistä tai molemmat. :)
Mielelläni tapaisin sinut :) Täällä siis yksi näihin juttuihin samaistuva tamperelaisnainen.
Hämmästelen "tunnelukon" taitoa kirjoittaa noin älykkäästi ongelmasta.
Kiitos!
Eikun kiitos sinulle kun kuvaat meidän ikäluokan sielunmaisemia niin analyyttisesti ja rehellisesti. Yksityiskohdat on mulla ehkä hieman erilaiset mutta toi perusvire sitoutumiskammoineen epävarmuuksineen ja yksinäisyyksineen on varmaan aika monella sama.
Ketäpä on ne ihmiset (kelpo ulkönäöllä varustetut), jotka vuodesta (jopa vuosikymmenestä) toiseen noilla nettideittipalstoilla pyörii?!! No ne on just niitä samanlaisia kun mekin. Kaikki ei vaan osaa myöntää itelleen että vika vois löytyy sieltä peilistä. Siks onkin tosi virkistävää kun joku on sen uskaltanut tehdä etes tälleen. Oot jo ottanut tärkeän stepin mutta se seuraava ja vaikeampi onkin muutos. Kuinka moni meistä on valmis muuttamaan tapojaan?
Niin ja siellä ne väittää, että kaikki elämän palaset on kunnossa ja ollaan niin iloisia läpäläpä. Onhan se tietty ymmärrettävä, ettei haluu myyntipuheessa märehtiä, mutta kuulkaas paljon onnettomia ihmisiä kätkeytyy positiivisten profiilien taakse.
Omalla kohdallani tilanne on sellainen etten suinkaan ihastu kaikkiin tapaamiini ihmisiin, useimmat ovat "vain ihmisiä". Mutta tiedän että joistakin ihmisistä pidän, ja silloin voin todeta etten ole tunnekylmä.
Uusien ihmisten osalta helpointa on jutella niiden kanssa joista en ole kiinnostunut ystävyystasolla koska silloin minulla ei ole mitään menetettävää, ei tarvitse olla varovainen. Vaan silloin voi yllättyä positiivisesti jos voikin todeta että se toinen onkin samoilla aaltopituuksilla. Ulkokuori kun on vain ulkoista, se ei kerro toisen mielipiteitä, asenteita, tietoja, taitoja tai mielenkiinnon aiheita.
Yksinäisyyttä ei voi lopettaa tuosta vaan, se kun vaatii sen toisenkin sitoutuneen ihmisen jotka pitävät toisistaan.
Tiedän itsekin, että olen ainakin pystynyt ihastumaan ja rakastumaankin aiemmin, joten en täysin tunnekylmä ole minäkään. Tunteet ovat olleet lukossa kymmenen vuotta jo. Kokemukseni miehistä ovat pääsääntöisesti positiivisia. Minua on kohdeltu miesten taholta suhteellisen hyvin, koska en ole sietänyt kaltoin kohtelua. Aina olen kuitenkin kyllästynyt johonkin asiaan joka suhteessani.
Olen ollut parisuhteissa lähes jatkuvasti 15-vuotiaasta siihen kolmenkympin korville. Tuolloin en osannut olla yksin, mutta osasin kyllä lähteä helposti pois parisuhteista, löysin pian uuden, ja senkin koin aiemmin vahvuutena. Nyt olen miettinyt, että kuinkahan tuo osoittaa vahvuutta? Eikös jääminen ja asioiden toimiviksi saattaminen olisi sittenkin suurempaa vahvuutta.
Jossakin vaiheessa tulee eteen asioita joista ollaan erimielisiä. Jos ei niitä kykene käsittelemään jonkinlaiseen toimivaan kompromissiin on kyseessä heikkous. Sanonta "myötä- ja vastoinkäymisissä" perustuu kokemukseen siitä että ajoittain elämäntilanteet muuttuvat. Vahvuutena sitä poislähtemistä voi pitää lähinnä silloin jos pystyy lähtemään huonosta suhteesta josta puuttuu toisen kunnioitus.
Joskus on mielenkiintoista seurata miten ihmiset puhuvat. He voivat kysyä "miten viikonloppu meni?", mutta eivät kerro ilman suoraa vastakysymystä omia kuulumisiaan. Tutustuminen voi myös olla työlästä, etenkin jos samassa tilassa on muitakin jotka ehkä vaihtavat puheenaihettakin tai vievät huomion.
Täällä n. 40 v mies. Ja samoja asioita on tullut pyöritettyä mielessä.
Mielestäni tässä pahinta todellakin on se, että yksinäisyyteen tottuu. Lakkaa kaipaamasta toista.
Silloin pitäisi vissiin olla jo huolissaan.
Silti tuntuu, että helpommalla pääsee yksin tallatessa.
Eipähän tule ainakaan hylätyksi tai satutetuksi.
Muisti on tavallaan armelias. Kun ei muista sitä, miltä toisen kosketus tuntuu, ei sitä osaa kaivatakaan.
Näin on juuri päässyt käymään. Enhän minäkään joka päivä tilannettani murehdi enkä kaipaa seuraakaan (enkä kosketusta), mutta kun pysähdyn ajattelemaan, koen yksinäisyyteni todella ahdistavana. Arki rullaa omalla painollaan, mutta viikonloppuisin on aikaa ajatella. Vaikka olen tehnyt itsenäisesti valintoja, jotka ovat johtaneet yksinäisyyteen, ei yksinäisyys ole tulevaisuuden tavoitteeni. Jollekin toiselle se voi olla tietoinen ja tyydyttävä valinta eikä siinäkään mitään väärää ole kunhan vilpittömästi viihtyy vain omassa seurassaan.
Kaikkea voi opetella, ihmiset vain tuntuvat olevan liian haluttomia ja laiskoja mielensä muokkaamiseen. On helpompaa sanoa "tällainen olen, enkä miksikään muutu".
Siihen en halua syyllistyä. Tämä avautuminen, edes anonyymina, on osa suunnan muutosta.