Olettekos muuten koskaan miettineet syvemmin, mistä johtuu, että ikävöitte onnettomasti. Siis sellaista ihmistä, miltä ei juurikaan voi odottaa vastarakkautta? Se on paradoksaalista. Ihminen jota kaipaatte, on aivan kuten se vanhempi, jolta sitä rakkautta aina kerjäsitte, muttette koskaan sitä saaneet. Niin se on valitettavasti, myös omalta kohdaltani. Joskus mietin, entä jos se toinen niistä vanhemmistani, joka rakasti aidosti minua, olisi jäänyt eloon? Se joka suojeli ja laittoi aina etusijalle? Sen sijaan sain kestää kaiken maailman miesystävät ja kulissiperheen, jossa lapset olivat vain tiellä. Sieltä on vaikea nousta, lapsi ei ole koskaan vahva, Pitäisi olla edes yksi aikuinen joka huolehtii ja välittää. Tänä päivänä olen tietoinen ja myöskin kärsin siitä. Mutta yritän opetella rakastamaan itseäni ja mennä eteenpäin. Olen joutunut rakentamaan vahvan panssarin suojaamaan itseäni kolhuilta. Mutta taas paradoksi, kukaan ei tiedä kuinka herkkä oikeasti olen.
Hyvät kanssakärsijät
Vaillinainen
8<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen pohtinut tätä kysymystä hyvin paljon
en ikävöi onnettomasti ketään eli en osaa vastata tähän. Saattaa tosiaan olla, että sinä ikävöit edellä kertomistasi syistä. Tsemppiä sinulle.
Mietippä toisen kerran. Ikävä ei ole muuta kuin onnetonta, jos siis täällä palstalla käy.
Semmost se on kato. Elämä on ilmainen lahja.
Itsekin suhteellisen kurjan lapsuuden kokeneena tiedän sen jättävän syvät jäljet. Vanhempani pysyivät yhdessä koko lapsuuteni ajan, mutta alkoholi ja heidän itsekeskeisyys tekivät elämästä helvettiä. Tappelu ja viinan meni aina ensi sijalle oli kyse lasten vaatteista, koulusta, ruuasta ihan mistä vaan. Muistan kun pienenä lapsena kävelin koulusta kotiin, niin oven ulkopuolella toivoin aina, että olisivat selvinpäin tänään. Rakkaudesta perheessä ei voi puhua, kun itsekin miettii, että jouduin alle 10-vuotiaasta asti hoivaamaan ja katsomaan vanhempieni perään, etteivät tapa toisiaan tai itseään. Kohtasin myös hyvin paljon henkistä väkivaltaa. Uhkauksia ja haukkumisia, että meidät viedään pois kotoa ja tähän ei edes sanottu syytä. Mitään mitä tein ei ikinä kehuttu. Olin vielä nuorin ja muut vanhemmat lapset juoksivat myös karkuun tilannetta. Itseltä jäi koko teini-ikä kokematta tästä johtuen. Eli en kokenut niitä teiniromansseja ja muitakaan. Jäljet on syvällä ja itsetunto nollassa. Tässä on kestänyt vuosia, että olen alkanut pystymään avautumaan ihmisille. Ennen jopa tänne kirjoittaminen tuntui ylitsepääsemättömältä. Tunsin häpeää jokaista kirjoitustani kohden. Samaa häpeää olen tuntenut koko elämäni, vaikka tiedän ettei se ole minun aiheuttamaani.
On ollut useampi mahdollisuus parisuhteeseen. Itse en ole ikinä aloitusta tehnyt, vaan se on tullut naisen puolelta. Mutta pelosta johtuen, en edes miettinyt niitä. Ohitin ne hymyllä tai juoksemalla karkuun tilannetta. Yksi henkilö on kyllä jäänyt mieleeni. Siihen on omat syynsä, vaikka häntä en oikein tunne, niin hän tuntuu vaan jotenkin sopivalta. Mutta ohitin hänet myös ja vaikka hän ei heti luovuttanut, ohitin uudestaan. Hän on ehkä se ainoa ihminen, ketä olen elämäni aikana kaivannut. Mutta se tilanne tuli pahaan aikaan. Koska kesti pitkään, ennen kuin aloin saamaan omaa pääkoppaa siihen malliin jossa voisin jotain yrittää.
En edelleenkään kaipaa vanhempieni rakkautta ja mennyttä lapsuuttani. Asiat on puhuttu heidän kanssaan läpi ja en ole heitä lähtenyt syyllistämään asiasta. Tuntuu turhalta näin jälkikäteen ajtateltuna. Ja heilläkin on onneksi nykyään omat "hyvät" elämänsä, josta olen ihan tyytyväinen. Koska tiedän heilläkin olleen helvettiä silloin, joka vaan purkautui ympäristöä kohti silloin. Olemme nykyään enemmän kavereita, kuin vanhempi ja lapsi, vaikka vanhempi ja lapsi emme olleetkaan vuosikausiin. Molemmat osapuolet tietää sen.
Nämä kokemukset on minullakin aiheuttaneet sen, että pidän suojamuuria ylläni. En uskalla luottaa kenenkään täysin, ettei tule lisää kolhuja. Vain ihan läheisimmät ihmiset näkevät, kun edes osa siitä laskee. Ei edes perheenjäsenet näe kaikkea. En edes uskalla heille tunnustaa kaipaavani tiettyä naista, saati sitten sille naiselle suoraan. Ihan perusasioita siis, jotka kuuluu ihmisen elämään. Näitä ei uskalla sanoa kenellekkään. Koska tuntuu, että olen ihan arvoton. Helpompi on pitää vain suojamuuria yllä ja todeta, ettei välitä mistään mitään. Tämä on se minun muurini, joka on luonut minusta tietyn kuvan. Kuvan jota on pirun vaikea hajoittaa...
Olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan. Tietoa sinulla on, mutta oletko ajatellut, että voisit lähteä toipumaan? Minä koen niin, että on käytävä läpi kaikki paskat tunteet ja jopa vihatkin, ennen kuin lähden ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Itseni ja myös paremman elämän takia, jonka ansaitsen, jonka kaikki ansaitsemme. Olen joskus lukenut Tommy Hellstenin kirjan Virtahepo olohuoneessa. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle. En missään nimessä halua tyrkyttää mitään kenellekään, tai näyttää suuntaa, mutta kannattaa yrittää eteenpäin, ei elämä ole sitä parasta suojamuurin kanssa. Kaikkea hyvää sinulle, olen hengessä mukana.
Kiitos tuesta! Kääntyi jotenkin oudosti näin päin, vaikka sinun aloittama ketju. Elämäni on parantunut merkittävästi noista lapsuuden ajoista, vaikka olenkin vielä "puolikas ihminen". Mutta nämä pienet keskustelut ihmisten kanssa, jotka kokevat samaa tai samanlaisia asioita auttavat ymmärtämään, että ei tässä olla yksin. Joten yritetään molemmat arvostaa ja rakastaa itseämme. Yritetään myös näyttää niitä tunteita on ne sitten vihan tai rakkauden, niin muille ihmisille. Mutta etenkin kertoa ne ihmiselle ketä kaipaa ja rakastaa. Vaikka se on raskas sana minulle, niin toivon jonain päivänä kokevani sen. Paranemisia myös sinulle ja hemmetin hyvää elämää!
Kiitos! Ei todellakaan olla yksin. Tunteet on vissiin annettu meille ihmisille sitä varten, että niitä osoitetaan, ainakin niitä hyviä. Mut ne muutkin tunteet on arvokkaita ja on hyvä käsitellä jonkun kanssa, siis sellaisen joka ymmärtää. Ja muistetaan aina se, että vaikka tunnetaan arvottomuutta, niin kukaan ei ole sen parempi, muttei huonompikaan toista. Kaikilla meillä on sama ihmisarvo. Mukavaa keskustella toisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää, haluaa elää täysillä ja kokea kaikki tunteet. Olet hyvä ihminen.