Olin lähes vuoden ajan parisuhteessa naisen kanssa jolla oli ahdistuneisuudesta, bipolaarisesta mielialahäiriöstä ja lievästä paniikkihäiriöstä diagnoosit. Bipolaarinen pysyi hyvin hallussa ilman lääkkeitäkin ja paniikkikohtauksia oli vain hyvin harvoin. Ahdistuneisuus oli se yleisin ongelma ja sitä tuli ilmi vähän kaikkialla kaikenlaisissa tilanteissa. Milloin bussissa istuessa, milloin yksin kotona kirjaa lukiessa ja vaikka ihan vain sängyssä seksin aikanakin.
Suhde päättyi viime keväänä siihen kun nainen ilmoitti tarvitsevansa etäisyyttä ja omaa rauhaa ja vetosi yleiseen paskaan/väsyneeseen oloonsa ja henkiseen ahdistukseen (hänelle läheinen ihminen oli sairastunut vakavasti juuri tuolloin). Hän halusi omaa rauhaa ja hän muutti pikaisesti omaan pikkuiseen yksiöön asumaan. Muuton jälkeen hänen olonsa meni entisäkin pahemmaksi eikä hän enää omien sanojensa mukaan edes kyennyt ketään tapaamaan, puhelimessakin puhuminen muuttui itkuiseksi ja pian enää vain viestittelimme. Viestittely oli kuitenkin hyvin tiivistä ensimmäiset 6kk ja nainen oli usein tuona aikana sairaslomalla töistä, viimeisimmän kerran marraskuussa. Viesteihin vastaaminen alkoi kuitenkin vähentyä huomattavasti joskus syys-lokakuussa ja marraskuussa tuon viimeisimmän sairasloman aikana ne päättyivät ihan kokonaan. Yritin kyllä soittaakin, mutta hän ei vastannut. Facebookista olen kuitenkin lukenut että hän on nyt taas hyvässä kunnossa, käy baareissa ja oli juhlinut tammikuusssa syntymäpäiviäänkin oikein näyttävästi. Minun lähettämääni synttärionnitteluun hän ei kuitenkaan mitään vastannut.
Olin häneen hyvin syvästi rakastunut ja oman käsitykseni mukaan hän oli myös minuun rakastunut. Puhuimme yhteisestä tulevaisuudesta ja kihloistakin muutamaa kuukautta ennen tuon vakavamman ahdistuksen alkamista. Nyt kuitenkin hän katosi elämästäni ihan täysin enkä oikein tiedä edelleenkään että onko kyse vain hänen sairaudestaan johtuvasta asiasta vai ihan vain siitä ettei suhteemme ollut hänelle muuta kuin hetkellistä hauskanpitoa. Koska en saanut häneltä mitään muita vastauksia eroomme kuin että "ahdistaa, palataan yhteen kunhan saan pääni selvitettyä" niin en oikein pääse hänestä henkisesti eteenpäin. Olen yrittänyt nyt alkuvuodesta käydä treffeillä ja alkaa elämään taas sinkun elämää, mutta hän pyörii ajatuksissani jopa treffien aikana, joten en todellakaan kykene mihinkään uuteen suhteeseen kun ajattelen häntä jatkuvasti.
Haluaisin saada häneltä edes jotain vastauksia, tai ihan vain selkeän "en halua enää olla kanssasi missään tekemisissä", mutta en saa häneltä enää yhtään mitään vastauksia mihinkään. Lähetin hänelle postissa jopa 2 paperin mittaisen kirjeen jossa kerroin tunteistani ja siitä etten oikein pääse hänestä yli ja toivoin edes jotain vastausta, mutta en saanut yhtään mitään. Sisareni jolla on myös ahdistusta kehoitti minua menemään naisen ovelle kolkutteleen ja kohtaamaan hänet kasvotusten että saisin edes jotain vastauksia, sillä hän epäili että nainen käyttäytyy kasvotusten ihan eri tavalla kuin muulla tavoin kontaktoituna. Viestit on helppo sivuuttaa ja puheluihin jättää vastaamatta, mutta kasvotusten sitä yleensä saa jotain sanottua ja ehkä sen totuudenkin kerrottua, jos toisesta edes jonkin verran välittää. Mutta itse koen tuon ahdistuksesta kärsivän ihmisen ovikellon soittelun olevan hyvin ilkeää ja aiheuttavan toiselle vain lisää ahdistusta ja pahaa mieltä. Mutta en kyllä voi tätä asiaa ihan näin aukikaan jättää loppuelämäkseni.
Olisiko kellään mitään mielipiteitä asiasta? Siis muutakuin kuin vain että "unohda jo se". :P
Suhde päättyi viime keväänä siihen kun nainen ilmoitti tarvitsevansa etäisyyttä ja omaa rauhaa ja vetosi yleiseen paskaan/väsyneeseen oloonsa ja henkiseen ahdistukseen (hänelle läheinen ihminen oli sairastunut vakavasti juuri tuolloin). Hän halusi omaa rauhaa ja hän muutti pikaisesti omaan pikkuiseen yksiöön asumaan. Muuton jälkeen hänen olonsa meni entisäkin pahemmaksi eikä hän enää omien sanojensa mukaan edes kyennyt ketään tapaamaan, puhelimessakin puhuminen muuttui itkuiseksi ja pian enää vain viestittelimme. Viestittely oli kuitenkin hyvin tiivistä ensimmäiset 6kk ja nainen oli usein tuona aikana sairaslomalla töistä, viimeisimmän kerran marraskuussa. Viesteihin vastaaminen alkoi kuitenkin vähentyä huomattavasti joskus syys-lokakuussa ja marraskuussa tuon viimeisimmän sairasloman aikana ne päättyivät ihan kokonaan. Yritin kyllä soittaakin, mutta hän ei vastannut. Facebookista olen kuitenkin lukenut että hän on nyt taas hyvässä kunnossa, käy baareissa ja oli juhlinut tammikuusssa syntymäpäiviäänkin oikein näyttävästi. Minun lähettämääni synttärionnitteluun hän ei kuitenkaan mitään vastannut.
Olin häneen hyvin syvästi rakastunut ja oman käsitykseni mukaan hän oli myös minuun rakastunut. Puhuimme yhteisestä tulevaisuudesta ja kihloistakin muutamaa kuukautta ennen tuon vakavamman ahdistuksen alkamista. Nyt kuitenkin hän katosi elämästäni ihan täysin enkä oikein tiedä edelleenkään että onko kyse vain hänen sairaudestaan johtuvasta asiasta vai ihan vain siitä ettei suhteemme ollut hänelle muuta kuin hetkellistä hauskanpitoa. Koska en saanut häneltä mitään muita vastauksia eroomme kuin että "ahdistaa, palataan yhteen kunhan saan pääni selvitettyä" niin en oikein pääse hänestä henkisesti eteenpäin. Olen yrittänyt nyt alkuvuodesta käydä treffeillä ja alkaa elämään taas sinkun elämää, mutta hän pyörii ajatuksissani jopa treffien aikana, joten en todellakaan kykene mihinkään uuteen suhteeseen kun ajattelen häntä jatkuvasti.
Haluaisin saada häneltä edes jotain vastauksia, tai ihan vain selkeän "en halua enää olla kanssasi missään tekemisissä", mutta en saa häneltä enää yhtään mitään vastauksia mihinkään. Lähetin hänelle postissa jopa 2 paperin mittaisen kirjeen jossa kerroin tunteistani ja siitä etten oikein pääse hänestä yli ja toivoin edes jotain vastausta, mutta en saanut yhtään mitään. Sisareni jolla on myös ahdistusta kehoitti minua menemään naisen ovelle kolkutteleen ja kohtaamaan hänet kasvotusten että saisin edes jotain vastauksia, sillä hän epäili että nainen käyttäytyy kasvotusten ihan eri tavalla kuin muulla tavoin kontaktoituna. Viestit on helppo sivuuttaa ja puheluihin jättää vastaamatta, mutta kasvotusten sitä yleensä saa jotain sanottua ja ehkä sen totuudenkin kerrottua, jos toisesta edes jonkin verran välittää. Mutta itse koen tuon ahdistuksesta kärsivän ihmisen ovikellon soittelun olevan hyvin ilkeää ja aiheuttavan toiselle vain lisää ahdistusta ja pahaa mieltä. Mutta en kyllä voi tätä asiaa ihan näin aukikaan jättää loppuelämäkseni.
Olisiko kellään mitään mielipiteitä asiasta? Siis muutakuin kuin vain että "unohda jo se". :P
Vastaukset 15
Vanhimmat
Minulla meni kerran vähän vastaavanlaisesti suhde poikki, ahdistus ja masennus iskivät yhtäaikaisesti kun olin seurustellut n. 3kk ajan. Olin seuraavat 6kk ihan koomassa ja ahdistuksen pauloissa, töissä sentään jotenkin käytyä mutta uutta seurustelukumppaniani ja suurinta osaa kavereistanikaan en tuona aikana kyennyt kohtaamaan, olin työtä lukuunottamatta yksin tuon jakson. Facen ja viestein avulla sain kyllä jotenkin pidetyä yhteyttä, mutta puhelimessa en kyennyt kuin siskoni ja äitini kanssa puhumaan, kaikkien muiden kanssa tuntui kuin että olisin halunnut vain itkeä enkä saanut ääntä ulos. Töissä oli helpompaa, sillä siellä ei kukaan minua oikeasti tuntenut, kykenin olemaan siellä melko "normaali" ja puhumaan, mutta mikään henkilökohtainen suhde ei vain onnistunut. Kun viimeinkin toivuin tuosta pahimmasta yritin mennä käymään miehen luona jonka kanssa olin seurustellut. Yhteyden ottaminen häneen jännitti ja ennenkaikkea hävetti erittäin paljon. Mies ei ollut kotona kun menin ja maailmani murtui. Katosin taas jonnekin mustien ajatuksieni maailmaan ja tulin siihen tulokseen ettei minua rikkinäistä kukaan voi haluta ja vedin pään täyteen. Olin baarissa ja lähdin jonkin miehen mukaan unohtaakseni kaiken. Seuraavana päivänä sain seurustelukumppaniltani viestin jossa pahoitteli ettei ollut kotona edellisenä iltana sillä oli työmatkalla ulkomailla. Häpeäni kasvoi entisestään enkä enää tuon jälkeen edes uskaltanut harkita että olisin suhdetta jatkanut tai miestä voinut kohdata.
Mun ahdistus kesti 30 vuotta kunnes tajusin mistä on kyse! Tarvitsin omaa aikaa ja terapiaa selvittää ahdistukseni! Se johtui seksuaalisesta hyväksi käytöstä kun olin lapsi ja muistin sen vasta 49 vuotiaana! Sitten ahdistus loppui!
Anna ystävällesi tilaa ratkaista ongelmansa!
Pistä kortti hänelle jossa lyhyesti ja ytimekkäästi sanot että asia vaivaa sinua vielä, esimerkiksi.
"Haluan saada selvyyden mikä meidän tilanne on tulevaisuudessa, ole hyvä ja vastaa minulle!"
varmaan alkuun nainen on ihan rehellinen tuosta erostanne ollutkin, hänellä on ainakin tuon ap:n kirjoituksen perusteella ollut pää sen verran sekaisin ettei suhdetta ole voinut jatkaa. mutta sitten kun aikaa on kulunut (liikaa) niin nainen ei olekaan enää kehdannut ottaa yhteyttä kun on mennyt sairaspäissään suhteenne katkaisemaan (ei tosin sinulle siitä ikinä ilmoittanut).
en usko että naiseen enää mitään yhteyttä muutoin saat kuin ns. pakottamalla ja menemällä oven taakse kolkutteleen. tosin naisen reaktiota voi olla vaikea tietää etukäteen, ehkä hän romahtaa, ahdistuu tai vaikka soittaa poliisit häirintäsi perusteella. ehkä hänellä on jo uusi mies?
aika parantaa haavat, ja jos ei paranna, niin ainakin jossain vaiheessa se saa ne ainakin hetkittäin unohtumaan. vuosi on pitkä aika roikkua toisessa henkisesti, tosin teillä ilmeisesti suhde oli jatkunut tekstailun muodossa melko pitkäänkin. ehkä kannattaa itse nyt vain heittäytyä johonkin ns. kevyempään suhteeseen ilman mitään tunteita ja katsoa että auttaako se toisen naisen syli sinua unohtamaan tuon menettämäsi rakkauden
oma mielenterveys ensin, suhteet ja muut sellaiset sen jälkeen. En ole kellekään mitään selittelyjä velkaa, oma vika jos ei ymmärrä. Tai näin ainakin siskoni omaa käytöstään minulle joskus selitteli kun oli miehensä jättänyt ja yhteisestä kodista vanhempiemme luo muuttanut ilman että miehelleen oli mitään selitellyt kun mies oli tullut siskoni katoamista vanhemmiltamme kysymään ja he eivät olleet osanneet sanoa mitään
Kyllä nainen ottais suhun yhteyttä, jos haluaisi. Ja minkälainen suhde on väkinäinen?!? Kyllä molempien täytyy olla täysillä mukana. Jos hän on sanonut että ottaa yhteyttä kun pää on kunnossa, niin sitten ottaa.. mutta et voi tuudittautua siihen enää.
Ei on ei. Turha jäädä roikkumaan. Se saattaa viedä vaan entistä kauemmas!!!!!
Sen olen oppinut ettei mielenterveysongelmista kärsivän kanssa kannata mihinkään suhteeseen alkaa, sillä siinä satuttaa vain itseään. Toki suhde voi olla todella hyvä ja ihana kunnes toinen sitten vain päättää ettei vastaa enää puheluihisi kun sinulla olikin väärän värinenb kravatti lounaalla tavatessanne ja katoaa sitten täysin elämästäsi ja syytä et ikinä saa tietää.
ei se nainen varmaan ollut edes rakastunut sinuun, olit vain yksi monista "paremman kauden" iloista jonka seuraa nainen halusi kun meni paremmin, sitten kun pohja/normi olo taas palasi niin mitäpä sitä enää toiseen yhteyttä pitämään yhtään enempää kuin jaksaa ja sitten kun on aikaa tarpeeksi kulunut niin toisen voi vain unohtaa
Hyvä- "kadotettu- rakas", kuulun itse niihin "hermoheikkoihin" ahdistuneisiin. Minulla oli suhde noin vuoden ajan todella hyvään nuoreen mieheen ja suhteemme oli lämmin, kunnioittava ja kykenimme puhumaan keskenämme kaikesta. Aikani yritin olla häneen intiimissä suhteessä, mutta en kyennyt muuhun kuin halailuun ja suukotteluun ja siinä ei intohimosta ollut häivääkään. Tiesin olevani ahdistunut, masentunut, enkä pitänyt oikeana tehdä 19:ta vuotiaasta nuorukaisesta "hullun" vahtia, sairaanhoitajaa ja elämään selibaatissa. Hänkun aina antoi minun valita, nukunko omassa sängyssäni, vaiko hänen vierellään. Ensi alkuun oli hyväksyttävää valita oma sänky, vaikka halusin olla hänen kanssaan. Myöhemmin minulle selvisi, että hermostollinen rakenteeni ei olisi kestänyt intiimiä suhdetta. Olen aina muistellut kiitollisena yhdessäolomme vuotta, ja elänyt yksin ja selibaatissa hänen jälkeensä, omistautuen muuhun elämässäni. Moni on rajoitettu ilmaisuissaan itseään ihmissuhteissa. Älä hyvä mies pakota sitä pikku-"Höpperöäsi" sellaiseen, mikä voi pahentaa hänen jo heikkoa terveydentilaansa! Jos siis todella haluat hänelle hyvää. Minun kultainen poikaystäväni korvasi nopeasti minut "kopiollani" - mistä olin hänelle yrmeissäni. Annoin hänelle vapauden, että hän saisi uuden ja 10 kertaa minua paremman. Ehkä myöhemmin löysikin. Me ihmiset tapaamme ja eroamme ja keräämme oppia ja aarteita muistiimme. Arvosta aikaa, jonka saitte yhdessä, jatka elämääsi eteenpäin kääntymättä takaisin. Lopputulos voi muuten olla ero - vain nopeammin - jos yritätte uudestaan. On asioita joita ei voi muuttaa - on vain hyväksyttävä.
Ei naisista yleensäkään tiedä mitä he haluavat tai miksi suhde heidän alotteestaan päättyy, harva on rehellinen, osa ehkä siksi kun pelkäävät satuttavansa miestä, osa taas siksi koska valehtelu nyt vain on helpompaa eikä toinen ihminen nyt niin paljoa merkkaa että rehellisyyttä ansaitsisi. Hullut yms. naiset ovat sitten samaa luokkaa, mutta vain potenssiin 10 kuin tavalliset naiset, et heiltäkään aitoa rakkautta tai syitä eroon ikinä tule saamaan, mutta hauskaa voit toki pitää. Varo vain ettet näppejäsi polta ja itseäsi satuta rakastumalla heihin, sillä mikään mitä kuvittelet heidän suhteen ei ole aitoa.
Ensimmäinen viesti melkein kuin suoraan kopio omasta tilanteesa. Tyttöystävällä heikkoa itsetuntoa, ahdistusta jopa niin ettei kaupassa käynti onnistu, puhumattakaan muista arkielämän askareista. On uskomatonta, kuinka ulospäin niin kaunis, vahvalta ja itsevarmalta näyttävä ihminen voi silti olla niin ontto sisältään.
Mutta alustetaan hieman tilannnetta:
Suhteemme kesti 5 vuotta, mutta ehkä koska se oli etäsuhde ja antoi hänelle tilaa hengittää. Näimme toisiamme vain viikonloppuisin, tosin vain minun viitseliäisyydestäni ajaa hänen luokseen. Koitin tehdä parhaani, koitin vahvistaa hänen itsetuntoa kehumalla ja tsemppaamalla. Samalla suljin hiljaa sisääni hänen kiukuttelunsa, koin että vahvemman ihmisen pitää tehdä enemmän uhrauksia. Tämä oli väärin, pitäisi elää hetkessä.
Seksi oli kyllä hyvää molemmin puolin, tosin silloin arvoin kun sitä oli. Sanoipa hän joskus saunassa ollessamme, että pitäisiköhän hänen antaa minun käydä vieraissa. Että on väärin minua kohtaan kun hänen ei tee mieli. Mitä tähän sitten pitäisi sanoa? Sanoin etten halua muita kuin hänet. Läheisyyttä oli toki muutakin, mutta vain yksisuuntaisesti.
Erosta nyt takana vasta 2.5kk ja omien sekavien tunteiden kanssa painiskelen.
Yhdestä isosta projektista johtuen meillä molemmilla oli ollut paljon stressiä, mutta silti
"meidän tarvitsee puhua" kommentti tuli yllättäen
.
Välillä tuntuu ikävää ja välillä vihakin pilkistää jostakin.
Järjen ääni sanoo, että ehdottomasti pitäisi siirtyä eteenpäin.
Toisaalta tunnollisena miehenä sitä haluaa uskotella itselleen, että toinen halusi erota liian heppoisin perustein, eikä ollut oikein oma itsensä. Uskottelen esim. että tähän saattoi vaikuttaa hänen terapeutiltaan saama ahdistuslääke, joka mielestäni poisti häneltä sen viimeisenkin aidon hymyn huuliltaan.
Hän ei koskaan tiennyt mistä hänen ahdistuneisuutensa johtui. Oliko se minusta, hänen työstään, vaiko jostain muusta. Tyttöystäni on kiltti ja herkkä introvertti luonne ja työssään joutuu jatkuvasti kohtaamaan uusia, usein riitaisiakin ihmisiä. Pitkään uskottelin itselleni, että ahdistuneisuus johtuu hänen työstään. Lisäksi yksi merkittävä asia on, että tyttöystäväni on nelilapsisen perheen nuorin lapsi, n. 15-10v vanhimpia siskojaan ja n.6v veljeään nuorempi. Hänellä on mukavat vanhemmat, mutta jotenkin koen että hän ei ole varhaisella lapsuudessaan saanut tarpeeksi tukea ja kannustusta, joutunut ehkä pikemminkin jatkuvasti kilpailemaan vanhempien huomiosta ja hakemaan hyväksyntää. Hän on ollut koulukiusattu, paikkakunnalla missä erittäin monet nuoret voivat mielestäni pahoin.
Lisäksi hän on aikaisemmissa suhteissaan tullut useaan otteeseen petetyksi miestensä ja jopa yhden ystävänsä toimesta.
Pari viikkoa eron jälkeen hän kertoi olonsa jo parantuneen. Itsekkäästi otin tämän hyvän asian raskaasti, tajusin olleeni taakka hänelle.
Pari viikkoa sitten hän kertoi olonsa huonontuneen. Työssään hän kokee ettei enää pysty hoitamaan tehtäviään ja sanoi harkitsevansa sairauslomaa, mikäli lääkäri sitä suostuu määräämään. Oli jopa vetänyt kännit yksin, mikä on hänelle tosi harvinaista. Hän ei yleensä halua ottaa alkoholia, koska tietää hieman menettävänsä kontrolliaan itsestään. Alkoholia ottaessaan hänestä kieltämättä tulee ulos hieman Vmäinen määräilevä luonne, näennäisesti varmempi. Krapulassa hänen on aina huono olla ja hän tietää senkin.
Huoli on minulla hänestä kova, sillä tämä ei ole hänen kaltaistaan. Hänellä on kaiken lisäksi vielä n. 100k€ asuntolainaa.
Eilen menetin tyhmänä hermoni kun hän kertoi että hän on baarissa ystävättärensä kanssa.
Todennäköisesti jo etsimässä uuttaa suuntaa elämälleen.
Lähetin muutaman erittäin kiukkuisen viestin.
Tajusin, että nyt on minunkin aika siirtyä eteenpäin.
Poistin hänen numeronsa puhelimestani.
Summasummarum: Uskon hänen huomanneen hänen huonon olonsa vaikuttaneen minuun ja täten halusi päästää minut vapaaksi. Uskon että hänellä on aidosti ikävä minua, mutta ei halua vetää minua mukanaan mustaan aukkoonsa.
Että täällä sitä kans ollaan elämän risteyskohdissa.
Pahoittelut sekavasta viestistä jossa en oikein mitään vastannut.
Ehkä kannattaisi vain koittaa sitkutella päivä kerrallaan. Suru pitää surra ennen kuin voi täydellä painolla siirtyä eteenpäin.
Mitä ihmettä te mussutatte.. Olenko kylmä ihminen tai en mutta en ymmärrä miten et voisi muka mennä hänen ovelleen.. Kyllä sinunkin kuuluu saada vastauksia.. Oli nainen kuinka ahdistunut hyvänsä ei hän voi leikkiä kanssasi noin.. Miltähän hänestä itsestään tuntuisi jos sinä olisit tehnyt hänelle samanlailla? Jättänyt kertomatta. Ei olisi varmaan ahdistusta helpottanut. Pakoilu ei auta ketään, vaikka se tuntuisi vaikealta, asian päättäminen on hyvä myös tälle naiselle koska jos hän tuntee häpeää (luultavasti kyllä, ja sietääkin) se auttaisi myös häntä jatkamaan hyvillä mielin (eikä hänelle jäisi mitään lisä ahdistuksen syitä) ja sinua myös.. Olen itsekkin käynyt helvetillisen muutamien vuosien lähes joka päiväisen ahdistuksen läpi, ja en itse ainakaan silloin enkä tänäkään päivänä arvostaisi, että minua kohdeltaisi kuin pientä posliini esinettä, tai että ihmiset eivät sanoisi suoraan, vain koska on ahdistushäiriö.. Ahdistusta pitää oppia sietämään ja totuus siinä samalla hyväksymään ei sitä muuten koskaan pääse elämässä eteenpäin..
Millä ihmeen oikeudella miehet ahdistavat naista, joka ei heistä ole kiinnostunut?
Sellaisella toiminnalla ei ole mitään tekemistä rakkauden, kunnioituksen tai
edes itsekunnioituksen kassa! Ettekö te ymmärrärrä, mitä "ei kiinnosta" merkitsee.
Miehelle ei nähtävästi voi sanoa "EI"! Älyvapaat ahdistajat:(
Jättäkää rauhaan!!!!!!! Etsikää toinen, joka on kiinnostunut! Eikö löydy?
Hei! Olen nainen ja hyvin yksinäinen. Yleinsäkkin tiedän, ettei meikäläisten kande edes yrittää suhdetta, kun miehet on nykyään seksuaalisesti niin vaateliaita. Naisen on oltava paitisi halukas, myös kiinnostunut ja harrasrunut seksin suhteen... On kyllä mahdollista,että olette painostaneet seksiin, tai naisenne/ pöpinne kokema seksuaalisen riittämättömyyden tunne on roikkunut välillänne ja "vapautumisen" ja eron jälkeen unohtaminen on helpoin lääke, kun henkinen puoli on pahasti kallellaan. Menkää kymään, tai törmätkää tahallanne, jos tiedätte missä pyörivät. Myös soitto on parempi lääke, kuin viesti. Äänen kuuleminen murtaa unohduksen jäätä ja vaikeuttaa välttelyä.
Aloittajan viesti kyllä kosketti minua todella syvästi, sillä minäkin kohtasin "elämäni rakkauden" muutama vuosi sitten ja häntä vaivasi muiden ongelmien lisäksi myös juurikin ahdistus ja bipolaarinen mielialahäiriö.
Alkuun kiersimme toisiamme töissä kuin kissa kuumaa puuroa, kuukausien ajan leikkien ja silmäpeliä pelaillen, sitten nainen teki aloitteen ja yhtäkkiä hän viettikin 1-3 yötä joka viikko luonani. Olimme kuin vastarakastuneet teinit. Sitten yhtäkkiä se ilo ja "liekki" minkä olin alusta saakka hänen silmissään nähnyt katosi, hänestä tuli ärtyneempi ja hän kertoi itkevänsä joka päivä. Muuten hän ei asiasta kanssani oikein suostunut keskustelemaan muuta kuin sanoi vain että hänellä on paha olla enkä minä voi asialle yhtään mitään tehdä. Sitten eräänä aamuna sain häneltä vain tekstarin että "masentaa, en voi pitää vähään aikaan yhteyttä keneenkään" ja siinäpä se suhteemme sitten olikin. Toki viestittelin ja soittelin hänelle tuon jälkeen useamman kuukauden ajan ja aina hän jaksoi vannoa että suhteemme jatkuu kunhan hän vain toipuu. No, sitten kun hän toipui niin muut menot kiinnostivatkin enemmän niin hän vain laittoi tylysti minulle viestiä että "anna jo olla" ja lakkasi vastaamasta puheluihini ja viesteihini kokonaan.
Otin tuon hyvin raskaasti, sillä eihän sitä ole helppoa itselle myöntää että nainen jota on tulisesti rakastanut unohtaakin sinut täysin muutamassa kuukaudessa ja käyttää omaa sairauttaan tekosyynä työntää sinut ensin etäälle ja sitten vain katkaista kaikki välit. Minäkin pohdin sitä että olisin mennyt hänen luonaan käymään että olisin jonkin selityksen tälle kaikelle saanut, mutta tulin siihen tulokseen että se olisi ollut enemmänkin hänen häiritsemistään ja lapsellista syiden tivaamista minulta kuin mitään oikeasti hyödyttävää.
Mutta ei minullakaan ole aloittajalle mitään vinkkejä tai neuvoja antaa kuin vain se kliseinen: aika parantaa haavat, älä jää menneisyyteen jumiin vaan etsi uutta rakkautta, kyllä sinä sen vielä jostain löydät!