Olen 18-vuotias nuori jolla on huono elämänvaihe menossa. Huumeet ja päihteet ovat osana joka päiväistä arkea.
Tulen hyvin toimeentulevasta perheestä ja vanhempani ovat hyvin koulutettuja ja töitä paiskiva ihmisiä. Lapsuus minulla oli onnellinen, mutta murros ikäisenä kaikki alkoi muuttua. 8-luokalla aloin käydä kotibileissä vanhemmilta salaa ja silloin mentiin ihan vain alkoholi linjalla. 9 luokalla sain jo luvan vanhemmilta mennä bileisiin ja pikkuhiljaa kuvioihin tuli kannabis.
Äitini kyllä aina oli valistanut minua päihteiden vaaroista ja varsinkin koska olen henkisesti todella herkkä ja jään helposti koukkuun asioihin. Perus koulun jälkeen menin lukioon hyvillä arvosanoilla. Sinä kesänä ennen lukiota kaikki muuttui, en tullut enään toimeen vanhempieni kanssa ja olin täysin hukassa enkä enään tiennyt itsekkään kuka olen. Aamusin kun katsoin peiliin mietin, että mitä vittua tapahtuu ja olin hukannut täysin itseni.
Join alkoholia joka viikonloppu ja poltin kannabista lähes päivittäin rentouttaakseni itseäni, sekä lievittämään paskaa oloa mikä minulla oli. Myöhemmin sinä kesänä mukaan tuli bileissä piri sekä ekstaasi. Kun olin päihteiden vaikutuksen alaisena tunsin olevani elossa ja kaikki huolet/murheet olivat poistuneet hetkellisesti. Aamulla kun heräsin kaikki ongelmat olivat palanneet ja olin umpikujassa.
Suurin osa yläasteen kavereista oli kadonnut tai olin menettänyt välit heihin. Uudessa kaveri porukassani huumeet olivat todella yleistä. Myöhemmin aloin lintsata koulujen alettua paljon koulusta. Lopulta päätin lopettaa lukion ja vanhempani eivät tienneet mitä tehdä.
Lopulta huumeista tuli arkea. Minulla oli usein niin huono olo heti aamusta, että oli pakko saada pää sekaisin. Tuli testattua kaikkea kamaa mitä eteen tarjottiin, olin kadottanut itseni täysin. Jouduin myös pahoihin ongelmiin velkojen ja tappeluiden takia. Saattoi mennä viikko enkä muistanut koko ajasta mitään. Se oli pelottavaa nuorelle pojalle, en edes halunnut olla sekunttiakaan selvänä. Vanhempani tiesivät huumeiden käytöstä, mutta eivät uskaltaneet agressiivisen käytökseni takia sanos mitään.
Meni vielä toinen vuosi tätä samaa paskaa ja sekoilua. Nyt pari kuukautta sitten tajusin missä jamassa olen ja halusin paeta tätä todellisuutta. Lähdin viikoksi parhaan ystäväni kanssa selvittämään ajatuksia Lappiin. Sitten tapahtui jotain ihmeellistä, itkin ekaa kertaa moneen vuoteen ja kaikki paska purkaantui kerralla. Itkun monta tuntia lattialla ja pikku hiljaa alkoi tulla muistoja ja tuntemuksia niistä ajoista kun olin onnellinen normaali poika. Tämän matkan jälkeen aloin pikku hiljaa tajuta, että tarvitsen oikeasti apua. Menin vapaaehtoisesti katkaisuun ja tällä hetkellä olen ollut 2 viikkoa selvänä. Alan tajuta tilanteeni ja ehkä parempi nyt kun ei koskaan. Nyt yhteishaun aikana haen uudestaan lukioon ja muutan kauas pois pääkaupunki seudulta. Rikkinäinen ihminen olen silti, mutta toivon ajan parantavan. Hävettää silti niin paljon kaikki tämä paska
Tulen hyvin toimeentulevasta perheestä ja vanhempani ovat hyvin koulutettuja ja töitä paiskiva ihmisiä. Lapsuus minulla oli onnellinen, mutta murros ikäisenä kaikki alkoi muuttua. 8-luokalla aloin käydä kotibileissä vanhemmilta salaa ja silloin mentiin ihan vain alkoholi linjalla. 9 luokalla sain jo luvan vanhemmilta mennä bileisiin ja pikkuhiljaa kuvioihin tuli kannabis.
Äitini kyllä aina oli valistanut minua päihteiden vaaroista ja varsinkin koska olen henkisesti todella herkkä ja jään helposti koukkuun asioihin. Perus koulun jälkeen menin lukioon hyvillä arvosanoilla. Sinä kesänä ennen lukiota kaikki muuttui, en tullut enään toimeen vanhempieni kanssa ja olin täysin hukassa enkä enään tiennyt itsekkään kuka olen. Aamusin kun katsoin peiliin mietin, että mitä vittua tapahtuu ja olin hukannut täysin itseni.
Join alkoholia joka viikonloppu ja poltin kannabista lähes päivittäin rentouttaakseni itseäni, sekä lievittämään paskaa oloa mikä minulla oli. Myöhemmin sinä kesänä mukaan tuli bileissä piri sekä ekstaasi. Kun olin päihteiden vaikutuksen alaisena tunsin olevani elossa ja kaikki huolet/murheet olivat poistuneet hetkellisesti. Aamulla kun heräsin kaikki ongelmat olivat palanneet ja olin umpikujassa.
Suurin osa yläasteen kavereista oli kadonnut tai olin menettänyt välit heihin. Uudessa kaveri porukassani huumeet olivat todella yleistä. Myöhemmin aloin lintsata koulujen alettua paljon koulusta. Lopulta päätin lopettaa lukion ja vanhempani eivät tienneet mitä tehdä.
Lopulta huumeista tuli arkea. Minulla oli usein niin huono olo heti aamusta, että oli pakko saada pää sekaisin. Tuli testattua kaikkea kamaa mitä eteen tarjottiin, olin kadottanut itseni täysin. Jouduin myös pahoihin ongelmiin velkojen ja tappeluiden takia. Saattoi mennä viikko enkä muistanut koko ajasta mitään. Se oli pelottavaa nuorelle pojalle, en edes halunnut olla sekunttiakaan selvänä. Vanhempani tiesivät huumeiden käytöstä, mutta eivät uskaltaneet agressiivisen käytökseni takia sanos mitään.
Meni vielä toinen vuosi tätä samaa paskaa ja sekoilua. Nyt pari kuukautta sitten tajusin missä jamassa olen ja halusin paeta tätä todellisuutta. Lähdin viikoksi parhaan ystäväni kanssa selvittämään ajatuksia Lappiin. Sitten tapahtui jotain ihmeellistä, itkin ekaa kertaa moneen vuoteen ja kaikki paska purkaantui kerralla. Itkun monta tuntia lattialla ja pikku hiljaa alkoi tulla muistoja ja tuntemuksia niistä ajoista kun olin onnellinen normaali poika. Tämän matkan jälkeen aloin pikku hiljaa tajuta, että tarvitsen oikeasti apua. Menin vapaaehtoisesti katkaisuun ja tällä hetkellä olen ollut 2 viikkoa selvänä. Alan tajuta tilanteeni ja ehkä parempi nyt kun ei koskaan. Nyt yhteishaun aikana haen uudestaan lukioon ja muutan kauas pois pääkaupunki seudulta. Rikkinäinen ihminen olen silti, mutta toivon ajan parantavan. Hävettää silti niin paljon kaikki tämä paska
Vastaukset 4
Vanhimmat
On hienoa, että olet nimenomaan itse oivaltanut, että "missä mennään".
Kukaan muu ei voi sinua auttaa, vaan ainoastaan sinä itse voit sen tehdä.
Olet hienosti jo alkumetreillä,
Uskoisin, että kaikki, jotka lukivat "avautumisesi", toivovat, että sinulla olisia voimia jatkaa selviytymisen "kujan juoksussa".
Me muut emme voi muuta kun toivottaa sinulle voimia ponnistella sitä aikaa kohti, niinkuin itse toivoit...."Ajan vielä parantuvan" .
Usko pois---se todellakin vielä paranee.
Luulen, ettet yksin selviä ahdingosta. Täytyisi mennä os hoitoon, vaikka ulkomaille. Myöh ymmärtäisit todella nykyisen, huonon tilanteesi. Ei ole normaalia voida koko ajan pahoin vapaa-ajalla. Et menetä asemaasi, jos olet rehellinen . Me olemme kaikki ihmisiä, siksi autamme toisiamme, sinä olet avun tarpeessa, pyydä sitä, oikealta taholta, ennenkiuin on myöhäistä. Yhteiskunta tarvitsee sinua, olethan korvaamaton omalla alallasi
Katkon loputtua jatka NA. sa .Muista käydä säännöllisesti ryhmissä ja hyväksy se asia että olet parantumattomasti sairas mutta ohjelman avulla voit toipua ja jatkaa elämääsi. Asiaa helpottaa jos välisi vanhempiisi ovat kunnossa jos ei niin sinun täytyy alkaa korjailemaan niitä ,mikä ei ole helppoa. Muista tästä päivästä on kyse ,huommisesta et tiedä ja eiliselle et voi mitään. Tsemppiä raittiuden tiellä.
Kyllä ny on semmonen alotus, että jou ei täsmää. paree olla hiljaa.